Valeria Ränik (Tartto)
MIKÄ ON HIROHALL?
Hirohall on ennennäkemätön, huomattavin ja salaperäisin kirjallinen
ryhmittymää Virossa. Se on uuden kirjallisen suunnan - etnofuturismin -
aloittaja, julistaja ja kehittäjä.
Panee kummastuttamaan, mikä meitä Hirohallin jäseniä oikeastaan yhdistää -
olemmehan me niin tuotannoltamme kuin luonteeltammekin kovin erilaisia. Ja
vielä kummallisempaa on, ettemme osaa itsekään vastata tähän kysymykseen
kovin hyvin. Vielä nytkään, kun Hirohallin perustamisesta on kulunut noin
puolitoista vuotta, emme ymmärrä, mikä kumma meitä pitää yhdessä. Ja sitä
suuremmalla syyllä, että olemme olleet jo näin kauan yhdessä. Vaikkakin,
rehellisesti puhuen, oli meilläkin alussa joitakin nyt jo unhoon vaipuneita
yleviä tavoitteita.
Ensinnäkin olimme kaikki vuosi sitten vielä melko nuoria. Karl Martin
Sinijärv oli 17-vuotias, Jüri Ehlvest 21, Valeria Ränik 24, Sven Kivisildnik
25, Kauksi Ülle 26. Tahdoimme luoda jotakin täysin uutta ja
mielenkiintoista.
Toiseksi vaivasi meitä kaikkia yhteinen mielisairaus - tai sanoakseni
ylittämätön halu kirjoittaa jotakin.
Kolmanneksi emme olleet lainkaan tyytyväisiä Tarton nuorten kirjoittajien
yhdistyksen toimintaan. TNKY oli ja on vieläkin tyypillinen stagna-ajan
tuote eikä se pysty luomaan mitään uutta saati mielenkiintoista. Ja uuden
luomisen tarve oli tuolloin todella suuri: neuvosto-oloissa kuolla
kupsahtanut virolainen kirjallisuus kävi kummittelemassa meille öisin ja
vaati meitä aloittamaan uuden suunnan kirjallisuudessa - voisipa sanoa että
suorastaan vainajan arkun luota.
Näin tuli luoduksi uusi kirjallinen suunta tai metodi - etnofuturismi -
jonka piti mielestämme pystyä kestämään jopa meidän neuvostotodellisuutemme
ankaria oloja sekä sulkemaan kulttuurin alalla ulkopuolelleen kaikkien
mahdollisten muiden suuntien ja metodien jäänteet.
Mielestämme etnofuturismi ei ilmene ainoastaan niin, että jollakulla meistä
on esiintyessämme yllään kansallispuku tai mukanaan jokin kansallista
omaleimaisuutta korostava seikka. Ei ole tärkeää sekään, että olemme
ystävällisesti lupautuneet kirjoittamaan kansalle tilausrunoja - niin
neuvostorahalla kuin valuutalla maksettavia - eri kielillä, joita eräät
meistä sattumalta osaavat riittävän hyvin.
Tärkeää on pikemminkin meidän yhteinen ja syvä varmuutemme siitä, että
kirjallisuuden ja kulttuurin tulevaisuus kuuluu juuri etnisesti
suuntautuneelle futurismille. Kaikki muut kehityssuunnat ja mahdollisuudet
näyttivät tuhoon tuomituilta jo pienestä pitäen. Mitä taas tulee siihen,
mitä meidän mielestämme on etnisesti suuntautunut futurismi, niin juuri
tästä kysymyksestä emme ole päässeet yksimielisyyteen emmekä ole pitäneet
sitä tarpeellisenakaan. Joukossamme on niin kansan puoltajia kuin sen täysiä
kieltäjiäkin, niin tiukkoja nationalisteja kuin vakaumuksellisia
kosmopoliitteja, mutta tämä ei häiritse yhteistyötämme.
Vielä yksi meitä yhdistävä seikka on nuoria kirjailijoita yleisemminkin
tuskastuttava kirjojen pitkä julkaisuprosessi. Valtiollisen kustantamon
kautta kirjan ilmestyminen kestää vuosia. Nuori kirjailija ehtii tässä
välissä tulla vanhaksi ja kasvaa siinä määrin ulos kustantamolle esitetyistä
teksteistä, ettei viitsi häpeämättä vilkaistakaan niitä satuja, joita
kriitikot ilmestyneiden teosten perusteella kutsuvat "nykykirjallisuuden"
saavutuksiksi.
Suurimpana tavoitteenamme ja haaveenamme onkin ollut se, että onnistuisimme
julkaisemaan ryhmämme jäsenten teoksia nopeammin - panemalla likoon oman
osaamisemme ja rahamme - kuin valtiollinen kustantamo. Ja niin onkin käynyt,
että meistä eräillä ilmestyi toinen kirja ennen valtiollisesti painettua ns.
esikoista. Yhdessä vuodessa julkaisimme kuusi runokokoelmaa, ja melko monta
runo- sekä proosateosta on ilmestymässä.
Pettymyksenä voi pitää sitä, että kaikesta huolimatta on saatu aikaan liian
vähän. Jokainen meistä voisi vaikkapa jo huomenna tarjota painettavaksi
kolme kertaa enemmän kuin olemme viidestään julkaisseet, kun vain löytyisi
riittävät mahdollisuudet julkaista nopeammin todella arvokasta
kirjallisuutta. Kukaan meistä ei halua tulla klassikkokirjailijaksi vasta
kuolemansa jälkeen, sillä luulemme pystyvämme hankkimaan tuon tittelin jo
elinaikanamme.
Meille selvisi jo varhain, että suunnitelmamme toteuttamiseen vaadittiin
paitsi meidän itsemme niin myös sukulaistemme, ystäviemme ja tuttaviemme
aivoja, rahoja sekä yhteyksiä. Ja niin me perustimme yhdessä muiden luovien
ja kaupallisten yksilöiden kanssa ns. Viron Kostabi-Seuran, jonka
tavoitteena on kehittää, tukea ja propagoida kulttuuria.
Suinkaan kaikki ryhmämme jäsenet eivät tue etnofuturismia, mutta mielestämme
se ei olekaan tarpeellista. Sillä etnofuturismi on jo alusta lähtien niin
ideaalinen asenne, että sen tuntomerkit voi löytää minkä tahansa aikakauden
tai maan, jopa jokaisen yksityisen kulttuuri-ihmisen tuotannosta. Myös
silloin, kun taiteilija ei ole pitänyt etnofuturismin periaatteita
merkittävinä, mutta erityisesti silloin, kun hänen elämäntiensä ehti loppua
ennen tämän metodin löytymistä.
(Kirjoitettu 1989. Suomentanut Hannu Oittinen.)