Jussi Kuusanmäki
Jaan Kross, historiallisen romaanin patriootti*
"Kaikki mikä on, ei itsestään ole mitään ja saa merkityksen - jos yleensä koskaan, niin vain jonkin seuraavan valmisteluna" ( Kross, Wikmanin pojat).
Viron suurin nykykirjailija Jaan Kross (s.1920) on tullut Suomessa tunnetuksi ennen muuta historia-aiheisen proosatuotantonsa vuoksi, läpimurtoteoksena 1982 suomennettu Keisarin hullu. Meillä on vähemmän tunnettua, että hän oli aloittanut runoilijana (kuusi kokoelmaa 1958-1971). Kross oli 1950-luvun lopulta lähtien virolaisen runouden tunnustettu uudistaja, jonka tuotannon keskeisiä tunnusmerkkejä olivat satiiri, allegoria ja vapaa mitta. Mutta hän kirjoitti myös positiivisista sankareista ja oli jo suojasään neuvostoyhteiskunnassa kirjallinen julkkis. Vasta 50-vuotiaana Kross tarttui tosissaan historiallisiin aiheisin julkaisemalla vuonna 1970 Sittow-novellinsa ja ensimmäisen niteen sittemmin neliosaiseksi kasvaneeesta pääteoksestaan Kolme katku vahel, jonka keskushenkilönä on tallinnalainen pastori ja kronikoitsija Balthasar Russow (1563-1600). Pääosa Krossin proosateksteistä on ilmestynyt myös suomeksi, tähän mennessä kymmenen romaania ja kolme kokoelmaa novelleja. Pääteosta Russow-tetralogiaa ja uusinta, 2001 ilmestynyttä omaelämäkerrallista Tahtamaa- romaania käännetään suomeksi parhaillaan. Kross on lisäksi kirjoittanut näytelmiä (yksi esitetty myös suomeksi), oopperalibrettoja, kuunnelmia, elokuvakäsikirjoituksia ja matkakirjan. Esseitä, aforismeja, esitelmiä ja muuta tilanneproossa on julkaistu sarjana Vahelugemised I-VI. Ottaen huomioon mestarin korkean iän on kohtuullista otaksua, että hänen elämäntyönsä alkaa jo olla kokonaisuudessaan nähtävissä, tutkijat ovat esittäneet siitä arvioita ja taitaapa hänestä olla tekeillä elämäkertakin. (1)
Kuilukokemus ja kompromissidiskurssi
Takavuosina oli epämuodikasta tulkita kirjailijan tuotantoa hänen henkilöhistoriastaan käsin. Juuri Krossin tapauksessa on kuitenkin perusteltua kääntää avainta, josta Rein Veideman on käyttänyt nimeä “kuilukokemus”. Vuonna 1920 syntyneen kirjailijan ja hänen ikätovereidensa elämäntarina muodostuu Veidemanin mukaan kahdesta osasta ja epilogista. Ensimmäinen osa käsittää koulu- ja opiskeluvuodet vasta itsenäistyneessä kansallisvaltiossa, mikä antoi pohjan aikaisempaan verrattuna aivan uudenlaiselle tavalle suhtautua elämään. Mutta kahdenkymmenen vuoden iässä nuorukainen menetti kaiken sodan ja Viron valtiollisen itsenäisyyden katoamisen myötä. Suuri osa Krossin ikäpolvesta putosi tähän kuiluun häviten lopullisesti. Toiset palasivat elävinä sodasta, vankileireiltä ja Siperian karkoituksesta pystymättä koskaan toipumaan kokemastaan tai joutuen aloittamaan uuden elämänsä nollapisteestä. Jälkikirjoitus esitettiin 1990-luvulla. Valtio saatiin kyllä takaisin, mutta tällä sukupolvella ei enää ollut voimia toteuttaa 1930-luvun Virossa vapaiksi kansalaisiksi kasvaneiden elämänarvoja. Herkimmässä iässä koettu sosiaalinen ja psyykkinen trauma pani sen kokeneet etsimään kompromisseja menneisyytensä ja nykyhetken välillä. Kross pystyi itse ylittämään kuilun, ja tämä heijastuu hänen kuvaamiensa historiallisten ja kulttuurihistoriallisten sankareiden itsensä ylittämisessä. “Krossin tuotanto on osa virolaista myyttiä, sitä perustekstiä, jonka ympärille kietoutuu kansallinen ideologia ja itsetietoisuus.”
Kun Krossin proosahenkilöiden keskeinen kysymys 1970- ja 1980-luvulla oli se, kuinka ihmisen yhteistyö vallan ja valtion kanssa onnistuu niin että he samalla säilyttävät rehellisyytensä, on varovaisesti kysytty, missä määrin tämä ehkä oli 1950-luvulla myös kirjailijan henkilökohtainen ongelma. Tämä herkkä asia kuuluu Virossa “kompromissidiskurssin” nimellä käytyyn keskusteluun, joka epäilemättä avaa toisen tärkeän näkökulman Krossin ymmärtämiseksi. Suggestiivisella tavalla kysymys nousee esille yhdessä Krossin luetuimmista teoksista, novellissa “Isän tuolissa”. Se on Eugen Jannsenin puolustuspuhe isälleen, Viron sanomalehdistön perustajalle Johann Voldemar Jannsenille (1819-90), jota nuori kirjallisuustieteilijä oli 1920-luvulla arkistoista löytämiensä papereiden perusteella syyttänyt poliittisesta korruptiosta. Jannsenin monologin kautta Kross etsii vastausta oman sukupolvensa elämäkerralliseen mutta samalla kaikkien virolaisten peruskysymykseen: kuinka pitkälle kompromissien tekemisessä voidaan mennä eloonjäämisen ja aatteiden nimissä ja mikä on ollut läpi historian ulottuva "virolainen kollaborationismi". Toinen loistoesimerkki teeman käsittelystä on romaani Professori Martensin lähtö, päähenkilönään diplomaatti ja kansainvälisen oikeuden professori Friedrich Fromhold Martens (1845-1909), “tsaarinvallalle ulkoisesti lojaali mutta sisimmässään ironinen teknokraatti”(2)
“Historiallisen romaanin patriootti”
Mestari on itse useissa esseissään ja esitelmissään anteliaasti selittänyt historiallisten proosatekstiensä aihevalintaa ja syntyprosessia mutta myös yleisemmin käsitystään historiallisesta romaanista ja kirjailijan suhteesta menneisyyden ja historian tosiseikkoihin.
Esitelmöidessään 1974 Torontossa ja New Yorkissa Kross totesi monimielisesti, että “historiallisen kaunokirjallisuuden tilannetta Virossa luonnehtii nykyisin vahvasti historiatieteellisen materiaalinjalostamisen uusi taso”. Hän luetteli esimerkkejä uusimmasta talous- ja sosiaalihistoriallisesta perustutkimuksesta. Jatkuva tutkimus on antanut historia-aiheiselle kirjallisuudelle tiheämmän faktarasterin ja tehnyt mahdolliseksi katsella menneisyyttä lähempää. Samalla hän kuitenkin syytti, ei tutkimusta, vaan historia-aiheista kirjallisuutta siitä, että se on huonosti täyttänyt tehtävänsä, kun se ei ole luonut riittävän tiheää kulttuurihistoriallista näkemystä menneisyydestä. Tilanteen muuttamisen hän ilmoitti kokevansa henkilökohtaiseksi haastekseen: yrittää “voimieni mukaan kirjallisesti elävöittää Viron historian ja kulttuurihistorian henkilögalleriaa, lähestyä heidän henkistä olemustaan, vetää mukaan yleisesti tunnettujen lisäksi hahmoja kulttuurihistorian periferiasta, laajentaa kansallisen historian mahdollisuuksia henkilökuvauksen alalla ja panna alttiiksi sen henkilöiden enemmän tai vähemmän tunnetut teot uusille tulkinnoille.”(3)
“Se mitä itse olen saanut tietää historiasta yleensä ja Viron historiasta erityisesti ei tyydytä minua.”, hän kirjoitti kahdeksan vuotta myöhemmin. “Pidän todennäköisenä että tyytymättömiä on minua enemmän. Se mitä näen omien kouluikäisten lapsieni siitä saavan tietää, tyydyttää minua vielä vähemmän. Sillä vaikka se mitä heille opetetaan ei olisi periaatteessa valetta, se on niin avuttoman niukkaa, niin kalsean ohutta ja luotaantyöntävän harmaata, standardisoitua, abstraktia, että oman tietoisuuteni perusteella sitä pitäisi kutsua pääasiassa valheeksi” Krossin mielestä Virosta puuttui riittävän runsas ja tasokas oppi- ja populaaritieteellisen kirjallisuus. Sen vuoksi historia-aiheisella kaunokirjallisuudella on Virossa myös kansanvalistuksellinen oheisfunktio. Virolaisen lukijakunnan tarve lukea kirjallisuudesta pinnanalaisia kansallisia viestejä olikin voimakas. Kun sitten sensuurin lakkaaminen Viron itsenäistyttyä vapautti Krossin ohjelmallisesta tehtävästä vaalia kansallista identiteettiä historiallisen proosan avulla, hän alkoi täyttää lähihistorian mustia aukkoja omalämäkerrallisen materiaalin avulla. (4)
Jaan Krossin historialliset romaanit ja novellit sekä niiden päähenkilöt (5)
Kolme katku vahel I–IV (1970–1980) - ei suomennettu
Päähenkilö pastori Balthasar Russow (1563-1600)
Kolmandad mäed (1975) – Kolmannet vuoret (1985)
Päähenkilö maalari, akateemikko Johann Köler (1826–99)
Taevakivi (1975) - ei suomennettu
Päähenkilöt runoilija Kristjan Jaak Peterson (1801–22) ja Äksin kirkkoherra Otto Wilhelm Masing (1763–1832)
Keisri hull (1978) – Keisarin hullu (1982)
Päähenkilö eversti Timotheus Eberhard von Bock (1786–1836)
Rakvere romaan (1982) – Pietarin tiellä (1984)
Tapahtuu 1700-luvun lopulla. Päähenkilönä fiktiivinen Berend Falck
Professor Martensi ärasõit (1984) – Professori Martensin lähtö (1986)
Päähenkilö diplomaatti, professori Friedrich Fromhold Martens (1845–1909)
Vastutuulelaev (1987) – Vastatuulen laiva (1990)
Päähenkilö 1935 kuollut optikko Bernhardt Schmidt
Tabamatus (1993) – Kuningasajatus (1994)
Päähenkilö varapääministeri Jüri Vilms (1889–1918)
Teokseen Klio silma all (1972) - Kleion silmien alla (1987) on koottu Krossin varhaisin lyhytproosa seuraavasti:
Kahe kaotsiläinud paberi lugu (1966) – Kaksi kadonnutta paperia
Päähenkilö nuori Friedrich Reinhold Kreuzwald (1903–1882)
Neli monoloogi Püha Jüri asjus (1970) – Neljä monologia anno 1506
Päähenkilö taiteilija Michel Sittow (1469–1525)
Michelsoni immatrikuleerimine (1971) – Michelsonin paluu
Päähenkilö kenraali Johann Michelson(1735–1809)
Pöördtoolitund (1972) – Isän tuolissa
Päähenkilöt lehtimies Johann Voldemar Jannsen (1819–90) ja hänen (vielä 1930 elävä) lääkäripoikansa Eugen
Sattumalla oli osuutensa siihen, että Krossin ryhtyi kirjoittamaan historiallisista aiheista. Tallinfilm ehdotti hänelle käsikirjoituksen tekemistä historiallisesta aiheesta ja jätti kädet vapaaksi. Kross alkoi selata Viron historiaa löytääkseen sopivan historiallisen henkilön ja päätyi Balthasar Russowiin, mutta kun tuolloin 1963-64 Liivinmaan kronikoitsijaa pidettiin Tallinnan saksalaisena, kirjailija luopui ajatuksesta. Mutta sitten tilanne muuttui, kun akateemikko Hans Kruus kerran poistuttaessa kokouksesta Tallinfilmin toimistossa kertoi, että Tallinnnan entinen kaupunginarkistonhoitaja, sittemmin Hampurin yliopiston historian professori Paul Johansen oli 1964 julkaisemassaan artikkelissa arkistolähteiden perusteella osoittanut, että Russow olikin Harju-Jaanin kihlakunnasta Tallinnaan siirtyneen kuorma-ajurin poika. Kross kirjoitti valmiiksi käsikirjoituksen, joka käsitti vuodet 1570-78 Balthasarin elämästä. Filmikäsikirjoitus johti romaaniin, josta tuli hänen päätyönsä kymmenen vuoden ajaksi. Käsiteltävällä aikakaudella oli Krossin mielestä se ihanteellinen ominaisuus, että siitä oli saatavissa sopivasti konkreettisia tosiseikkoja ja riittävästi tilaa fantasian siipien levittämiseen.
Sittow tuli vastaan 1500-luvun materiaalia läpikäydessä ja aktualisoitui hänen 500-vuotissyntymäpäivänsä (1969) lähestyessä, mutta ratkaisevinta oli Paul Johansenin 1940 Saksassa julkaiseman pienen Sittow-kirjan lukeminen, jossa kaikki novellissa käsitellyt peruskysymykset nousivat esiin. Kross kertoo olleensa useimpien päähenkilöidensä tuttava jo ennen kuin alkoi heistä kirjoittaa. Tuttavuuden syventämiseen häntä ajoi uteliaisuus, mutta mekanismi virikkeen saamiselle ei ollut aina sama. Usein näyttää lähtökohtana olleen jonkin artikkelin tai kirjan lukeminen. Krossille tärkeä tutkija on ollut Paul Johansen. Vaikka hänellä ei Krossin mielestä ole lainkaan kaunokirjallisia pyrkimyksiä, hän innostuu ajoittain käsittelyssään esseistiselle tasolle ja sallii itselleen ajattuskehittelyjä, jotka ovat varsin kaukana yksinkertaisesta faktojen tarjoilemisesta tai ankarasti pienin askelin suoritettavasta yleistämisestä.
Näyttää siltä, että Kross aiheita metsästäessään on usein etsinyt henkilön historiasta jonkinlaista säröä, ristiriitaa eettisellä tasolla. Hän erittelee eettisiä ratkaisuja ja sisäistä kamppailua kansallisen (Jannsen), sosiaalisen (Michelson) tai ammatillisen (Sittow) moraalin kannalta. Samoin Kölerin, von Bockin, ja Martensin tarinoissa on keskeisenä eettinen dilemma. Kirjailija on yhtä aikaa syyttäjä ja puolustusasianajaja. Hän kuvaa sieluntilaa, mikä on mukautumisen hinta. Psyyken avaamisen keinona usein sisäinen monologi.
Historian ja kulttuurihistorian toisen ja kolmannen suurusluokan hahmot ovat kiinnostaneet Krossia enemmän kuin ykkösluokan suuruudet. Jälkimmäisten elämä on historiatieteellisesti liian läpityöstettyä, liiaksi paikalleen pantua, että se voisi tarjota riittävästi jännitettä, uusien perspektiivisten lyhennysten tai toisintulkintojen mahdollisuuksia. Heitä saa etupäässä vain kuvittaa, mutta tulkita vieläpä omalla tavallaan, sitä ei oikein sallita. Sen vuoksi historian perifeerisemmät henkilöt ovat usein paljon jännittävämpiä. (6)
Kross ei romaaneissaan ja novelleissaan tietenkään käytä tieteellistä viiteapparaattia, vaikka hän niiden esipuheissa tai jälkisanoissa usein viittaakin päälähteisiinsä. Mutta erillisissä artikkeleissa hän on usein perustellut ammattitutkijan tavoin näkemyksiään, varsinkin jos ne on haluttu asettaa kiistanalaisiksi. Mestari tuntuu olevan vähintään yhtä herkkähipiäinen puolustaessaan historiannäkemystään kuin suomalaiset kirjailijat (7) joutuessaan polemiikkiin ammattihistorioitsijoiden kanssa. Tämä käy ilmi mm hänen laajoista ja tuimista artikkeleistaan kahta liian ankaraa historianmuusaa Elina Öpikia ja Küllike Kaplinskia vastaan, kun kysymys oli Russowin kansallisesta alkuperästä tai siitä voiko Russowin saksaksi kirjoitetun Liivinmaan kronikan lukea virolaiseen kirjallisuuteen. Myös kysymys kenraali Michelsonin ja Naissaarella syntyneen optikko Bernhardt Schmidtin kansallisesta alkuperästä on antanut aihetta tällaisiin kirjoituksiin. Jotkut eivät esimerkiksi pitäneet Pugatshovin kukistajaa, kenraali Michelsonia moraalisesti salonkikelpoisena kansallisen henkilögallerian Pantehoniin korotettavaksi. Eri tutkijat olivat ehdottaneet hänen isäkseen liiviläistä tai englantilaista aatelismiestä, ruotsalaista kenraalia, muuatta venäläiseksi everstiksi ylennettyä kartanonvuokraajaa mutta myös Väinjärven moision maaorjaa. Viimeinen vaihtoehto oli kirjailijasta Michelsonin kirjallis-psykologisen käyttämisen kannalta kaikkein kiinostavin, mutta lisäksi myös objektiivisesti todennäköisin. Schmidtin todistaminen syntyperältään virolaiseksi sai monet tokaisemaan: “Se Kross kanssa keksii joka kadunkulmassa uuden kuuluisan virolaisen”.
Helsingissä huhtikuussa 1918 ammutun Jüri Vilmsin nostaminen ajallisesti viimeisen historia-aiheisen romaanin päähenkilöksi lienee vihdoin johtunut siitä, että kirjailijalle myönnetyn Eeva Joenpelto-palkinnon rahat oli käytettävä tutkimuksiin Suomessa. Kenen ruumis loppujen lopuksi makaa Pilistveren kirkkomaalla, siitä on myös professori Seppo Zetterberg kirjoittanut jännittävän ja hyvin dokumentoidun tutkimuksen. (8)
Kirjailijan työpajassa
Millaiset olivat työleiriltä 1954 kotikaupunkiinsa palanneen kirjailijan mahdollisuudet käyttää historiallisia lähteitä? Kross pantiin heti agenttivalvontaan kansallismielisyytensä ja entisiin vankitovereihin pitämiensä kontaktien vuoksi. Jo 1957 oli syntynyt äärimmäisen vaarallinen tilanne entisen koulutoverin Tukholmasta salateitse hänelle toimittaman kirjeen vuoksi. (9)
Kirjailija kertoo Tallinnaan palattuaan työskennellensä paljon Kreutzwaldin kirjastossa ja Tiedeakatemian kellarikirjaston Baltica- osastolla. “Yritin ottaa kiinni minulle aiheutettua ajanmenetystä ja pätevöityä edes taskukokoiseksi historioitsijaksi – ryhtyäkseni tekemään sitä, mitä myöhemmin olenkin pääasiallisesti tehnyt”. Hänen oman asuntonsa takahuoneeseen kertyi vähitellen “privaatti spetsfond”, jossa Kai Laitinen kertoo aikanaan tutustuneensa yleisten “kirjastojen myrkkykaapeissa tarkasti vartioituihin porvarillisen tasavallan aarteisiin” ja niitä valokuvanneensakin. Miten Kross itse pystyi omat käsikirjoituksensa kätkemään – ja miten hän pystyi varhain saamaan julki tekstejään, joihin kätkeytyi uhkaavia riskitekijöitä, kysyy Laitinen. Eräs läpikäyvä teemahan Krossin tuotannossa liittyy käsikirjoituksiin, niiden kätkemiseen ja merkitykseen. Esimerkiksi vankeuden jälkeisten vuosien kokemuksista ammentavassa Syvyydestä-romaanissa historioitsija Saavel hätääntyy suunniltaan todetessaan, kuinka vanha dokumentti voidaan tulkita nykyhetken tilanteen allegoriaksi. (10)
Mestari on kertonut myös suhteestaan arkistoihin, jotka neuvostoaikana olivat varmasti kirjastojakin eksklusiivisempia laitoksia. Vaikka arkistoissa neuvostoaikanakin sai yleensä hyvän kohtelun, siitä ei voinut olla varma. Perversseintä oli, että silloinkin kun kirjailija oli onnistunut puijaamaan luvan puoluekoneistolta, arkistonhoitajien tuli vielä ratkaista oliko pyydetty dokumentti välttämätön ilmoitetun aiheen tutkimiselle. Martens-romaanin 1909 kuollut päähenkilö oli ollut 30 vuotta Venäjän ulkoministeriön palveluksessa, mutta ministeriön arkistomateriaalia ei romaanissa käytetty. Ministeriö asetti 1980-luvun alussa ehdoksi arkistonsa käyttämiselle, että se saa tarkastaa käsikirjoituksen, joka ennen mahdollista julkaisemista muutenkin oli alistettava Viron ja venäjäksi käännettynä Moskovan sensuurin tutkittavaksi. Tällaista sopimusta kirjailija ei suostunut allekirjoittamaan. “Ja samoin, samanlainen materiaali, samanlaisissa paikoissa jäi tuhansia kertoja käyttämättä ja vastaavasti kirjallisten teosten historiallinen vyyhti oheni äärimmilleen byrokratian pakosta tuhansissa tapauksissa”. Olisiko ratkaisu ollut toisaalta helpotuskin, sillä arkistojen vapauduttua neuvosto-ajan jälkeen, Kross on kokenut niitä käyttäessään yhä kihelmöivän vaaran tunteen? “Se on vaara, että kirjoittaja ja varsinkin minun tapaiseni, joka ei ole hellittämätön ja systemaattinen tutkimuksissaan, yksinkertaisesti joutuu harhateille. Poikkeaa suoralta tieltä alkuperäisen aivan konkreettisen päämääränsä saavuttamiseksi, alkaa vaellella kaikenlaisille eteen aukeaville sivupoluille. -- Tarjolla on lukemattomia mahdollisuuksia sen maagisen löytämiseen jota ei vielä tunneta.” (11)
Arkistoväen hyvitykseksi on lisättävä, että rakastettavin Krossin Gulagissa kohtaamista originelleista on “Preussin ulkoministeriön arkistonhoitaja” tohtori Ulrich Halleluja-kokolman niminovellissa, todellinen henkilö, joka aikanaan palautettiin Adenauerin vaihtovankina Saksaan. Tämän puolueettoman ja tunnollisen Myshkin-tyypin ja kauneuden rakastajan mieleenkään ei tullut havitella omaa etuaan. Esimies moitti Ulrichia idiootiksi, kun hän ei tilaisuuden tullen varastanut ruokaa itselleen.
Kross ei rohkene kutsua lähteiden selaamistaan oikeaksi historian tutkimukseksi. Sellaista olisi uusien faktojen löytäminen.Ylpeänä hän kuitenkin arvelee Kungliga Bibliotekista löytäneensä yhden Balthasar Russowin ennen tuntemattoman julkaisun, anonyymin lentolehtisen 1580-luvulta.
Työssään kirjailija on koittanut noudattaa seuraavaa improvisoitua sääntöä. Materiaali voidaan käsittelyä varten jakaa kolmeen tasoon rasteritiheyden perusteella: 1. jokapäiväinen pikkufaktojen tausta, 2. henkilöiden keskinäisten suhteiden ja kontaktien verkosto sekä 3. suurten historiallisten ja poliittisten aaltojen koordinaatit. Tietyn tyyppisen historiallisen romaanin pitää pyrkiä olemaan mahdollisimman uskollinen tosiasioille 1. ja 3. tasolla, mutta 2. tasolla, henkilöiden vyöhykkeellä voi ja pitääkin olla suurempi kuvittelun vapaus. “Lisäksi juuri sillä vyöhykkeellä on romaania varten tarvittavassa aineistossa tavallisesti suurin ero menneen elämän tiheyden ja lähteisiin sattumanvaraisesti tallentuneen aineiston harvuuden välillä. Juuri tässä pitää kirjoittajan uskaltaa antaa itselleen rohkeasti enemmän väittämis- ja kuvaamisvapautta. Mutta siinäkin tietysti vain mahdollisuuksien rajoissa.” Tilaisuuden tullen kirjailija on päivastoin tyrkännyt mielikuvitukselle kaikkein vapaimmallakin vyöhykkeellä dokumentoitavia pikkuasioita henkilöiden liikkumisen lomaan ja kokenut, että leikittely sellaisilla hiukan odottamattomilla tosiasioilla on tuottanut mielihyvää paitsi hänelle itselleen myös lukijoille.
Olkoon esimerkkinä Kristiina Koskivaaralta kuulemani juttu. Kross antaa romaanissaan Professori Martensin lähtö nuoren Hella Wuolijoen nousta junaan Pikksaaren asemalta ennen Valgaa ja istuttaa hänet päähenkilöä vastapäätä. Seuraa pitkiä romaanin dynamiikan kannalta välttämättömiä keskusteluja. Ennen kuin näin tapahtui, Koskivaara kuitenkin varmisti kirjailijan pyynnöstä Hellan papereista Kansallisarkistossa, että Wuolijoki todellakin kävi kotonaan mainittuna ajakohtana ja olisi voinut olla Valgan junassa 7.6.1909, samana päivänä kuin Martens kuoli.
Tutkija ja kirjailija ovat faktojen ja fantasian jännitekentässä vastakkaisissa asemissa. Liikkuessaan kohti omaa tieteellistä tai taiteellista tavoitettaan kumpikin kulkee historiallisen faktillisuusvyöhykkeen läpi ja tunkeutuu välttämättä historiallisen fantasian alueelle. Faktoille kaikkein ankarimminkaan uskollinen historiantutkija ei voi välttää sinne tunkeutumista, sillä siellä hänen on laskettava perusta ensimmäiselle työhypoteesilleen, ilman sitä hän ei pääse etenpäin, eikä muualla ole mahdollista hypoteesia muodostaa. Historiallinen kaunokirjailija taas siirtyy faktillisuusvyöhykkeeltä mielikuvituksen puolelle voidakseen tehdä faktoista kyhäämästään todellisuuden luurangosta vajavaisen organismin - missään muualla kuin mielikuvitustilassa sitä ei voi tehdä- ja sitten vielä loihtiakseen sen voimiensa mukaan eläväksi, mikä muissa tiloissa olisi kerrassaan mahdotonta.
Historiantutkijan täytyy herkeämättä pitää silmällä faktan ja fantasian eroa. Jos hän ei siihen pysty tai sulkee tietoisesti silmänsä ja alkaa käsitellä tai itse tarjota hypoteesia faktan asemesta, hän ei enää ole tiedemies vaan valehtelija. Mutta kun kaunokirjailija ei päinvastoin pysty omassa työssään täydellisesti häivyttämään faktan ja fantasian rajaa huomaamattomaksi, eikä monesti huomaa tai tiedä sitä itsekään, silloin hän ei ole missään tapauksessa taiteilija, vaan kaikkea muuta, keskustelija, opettaja, kansanvalistaja, popularisoija. Mikä kirjallisuuden perustehtävä sitten onkin, sillä onkin aina tällaisia oheisfunktioita, jotka ovat reaalisesti olemassa vaikka niiden merkityksestä väiteltäisiin. (12)
Tampereella lokakuussa 1982 pitämässään esitelmässä Kross esitti oman kehitelmänsä historiallisen romaanin typologiaksi ja tarkasteli myös sen puitteissa romaaniaan Keisarin hullu, joka oli samana vuonna julkaistu suomeksi ensimmäisenä hänen historiallisista teoksistaan.
Krossin mielestä historiallisen romaanin tulee sijoittua paitsi objektiiviseen menneisyyteen myös kirjoittajan välittömän muistin taakse. Käytännössä se tarkoittaa vähintään 70-80 vuoden etäisyyttä. Kuvittelun materiaalina oleva tieto ei siten ole peräisin yksinomaan kirjoittajan eikä tämän oman ajan kokemuksista ja vaikutelmista vaan lisäksi olennaisessa määrin historiallisista lähteistä eli kirjallisuudesta, arkistoasiakirjoista ja museoesineistä. Lisäksi säilyneiden historiallisten lähteiden tiheyden on oltava riittävä. Esimerkiksi luun-ja kivensirpaleista rakennettuihin oletuksiin perustuva kuvaus neandertalilaisen elämästä ei ole historiallinen romaani vaan lähinnä nuorisokirjallisuuteen kuuluvaa muinaisajan illustrointia.
Liian ahtaana Kross pitää professori Harald Peepin vaatimusta, että historiallisessa romaanissa myös romaanin peruskysymykset olisi redusoitava kuvaavan ja kuvattavan ajankohdan välillä tapahtuneiden yhteiskunnallisten muutosten läpi menneisyyden probleemien tasolle. Krossin mielestä päinvastoin myös historiallisen romaanin kirjoittajalle ovat kaikkein kiinostavimpia ne ikuiset ongelmat, jotka vaihtavat ajan kuluessa asua, mutta pysyvät sisäiseltä olemukseltaan suhteellisen muuttumattomina.
Typologia lähtee kolmesta näkökulmasta. Ensinnäkin voidaan kysyä, ovatko romaanin henkilöt historiallisia vai kuviteltuja. Tällä perusteella voidaan muodostaa kaksi tyyppiä. Toisessa luodaan uskottava historiallinen miljöö ja atmosfääri, mutta sijoitetaan niissä toimimaan pääasiassa kirjailijan mielikuvituksen luomat kuvitellut henkilöt. Tällainen romaani voidaan edelleen jakaa kahteen alatyyppiin. Jos romaania dominoi pyrkimys luoda aistillisesti uskottava ja dekoratiivinen historiallinen tila, voidaan puhua kulissiromaanista (kulissromaan), jota saksalaiset ovat usein kutsuneet professoriromaaniksi. Kuvitelluilla henkilöillä miehitetyn romaanin toinen alatyyppi on näyttämöromaani (stseneriiromaan). Siinä kuvauksen pääpaino on siirretty tilasta ja miljööstä elämään näiden kulissien takana. Historiallisen romaanin toinen päätyyppi on historiallinen henkilöromaani (ajalooline personaaÒ romaan), jossa henkilöt ovat objektiivisia historiallisia henkilöitä. Monen mielestä historiallisen romaanin kaikkein ominta aluetta ovatkin kansallisen historian keskeisiä käännekohtia käsittelevät romaanit, joiden “pannoomainen” historiallinen henkilöstö on monisäikeinen ja runsas. Mutta tähän romaanityyppiin kuuluvat myös enemmän tai vähemmän yhteen historialliseen henkilöön keskittyvät elämäkerrat tai monografiat.
Krossin mielestä historiallinen romaanihenkilö sähköistää kirjailijan. Jos mielikuvitushenkilön kuvaaminen on kuin pelaisi erän shakkia itsensä kanssa, on dokumentoidun historiallisen henkilön muovaaminen ottelu tuntematonta partneria vastaan. Normaalitapauksessa suhde tällaiseen dokumentoituun menneisyyden mieheen tai naiseen on huomattavan jäykkä ja juonikas, olipa häntä koskevien historiallisten tietojen määrä millainen tahansa. Tällaisten tietojen määrä voi olla kiusallisen pieni mutta myös tukahduttavan ja käsiä sitovan suuri niin että se muutamassa harvassa tapauksessa voi kuitenkin olla myös optimaalinen, s.o. kirjoittajan tarkoituksiin juuri sopivan tiheä ja sopivan harva, sopivan epämääräinen ja sopivan konkreettinen.
Toinen ryhmittely Krossin typologiassa lähtee siitä, mikä historian ala romaanissa on pääasiassa tarkasteltavana. Voidaan puhua poliittishistoriallisisista ja kulttuurihistoriallisisista romaaneista, on vallankumous-, yhteiskunta-, sota-, tapa- ja hengenhistoriallisia (vaimsusajaloolised) romaaneja jne.
Kolmas, kaikkein subjektiivisin luokitus lähtee siitä, miten historiallinen romaani tosiasiassa “toimii”, ehkä kokonaan riippumatta kirjoittajan painotuksista ja aikomuksista. Se huvittaa, reprodusoi, synnyttää analogioita tai filosofoi ( amüseerib, reprodutseerib, analogiseerib või filosofeerib). Sillä nämä neljä ovat historiallisen romaanin kaikkein luonteenomaisimmat mahdollisuudet.
Vaikka viihteen tuottajat, tiede, esseistiikka ja filosofia toimittavat edellä mainittuja tehtäviä paljon paremmin, historiallisia romaaneja kirjoitetaan ja luetaan yhä, sillä jossain mitassa me kaikki olemme huvinetsijöitä, reproduktiosta kiinnostuneita, analogianmetsästäjiä tai yleensä historianfilosofeja. Historiallinen romaani onkin ideaalitapauksessa historiallisen maailmantiedostamisen keinoista kaikkein synteettisin. Siinä on nykyäänkin sen elinvoiman salaisuus.
Keisarin hullu
Sovittaessaan Keisarin hullu- romaaniaan edellä luonosteltuun typologiaan, Kross toteaa että se on ensinnäkin tietysti historiallinen henkilöromaani, jossa on myös merkittäviä näyttämöromaanin elementtejä. Toisella asteikolla se on tietyssä määrin poliittisen historian romaani, mutta lisäksi myös kulttuurihistoriallinen, täsmällisemmin hengenhistoriallinen ja vielä täsmällisemmin moraalihistoriallinen romaani. Ja lopuksi sen asemasta kolmannella asteikolla kirjailija sanoo, että ajanvieteromaani se ei varmasti ole. Jos sitä kuitenkin tietyllä jännityksellä luetaan, on tämä kirjoittajan puolelta kyllä tahaton sivuseuraamuus. Tietoisesti viihteeksi kirjoitettua historiallista romaania ei ole Virossa koskaan ollut; sellainen kirjallinen muoti ei ole Viroon milloinkaan yksinkertaisesti juurtunut.
Kirjailija pitää Keisarin hullua myös olennaisesti reproduktiivisena romaanina. Sillä juuri miljöökuvauksen, atmosfäärin ja tapahtumien uskottavuudelle hän on omistanut suurta huomiota. Hän arvelee sen johtuvan pelosta, että se mikä aivan niukoilla ja taianomaisilla kynänvedoilla onnistuu monelta toiselta, ei luonnistu häneltä muuten kuin yksityiskohtien kontrolloimisen kautta. Kirjailija kertoo sitä paitsi aina nauttineensa pedanttisuudesta miljöönluomisessa, niin omissa kuin toisten töissä. Hän katsoo sen myös velvollisuudekseen. Jos historiallinen romaanikirjailija kerran kutsuu lukijan menneisyyden maailmaan, sen on oltava mahdollisimman uskottava ja aistillisesti tajuttava.
Historiallisesta romaanista analogiageneraattorina Kross toteaa, että tämä ominaisuus ulottuu kirjailijan puolella määrätietoisesta allegoriasta enemmän tai vähemmän sattumanvaraiseen aatesuuntien varustamiseen liikennemerkeillä ja jatkuu lukijan puolella assosiaatioita pitkin, joita kirjailija ei enää pysty suuntaamaan tai kontrolloimaan. Varsinkin pamflettimaisten pyrkimysten yhteydessä tietoinen allegorisointi on tunnettu keino, josta Krossin mielestä kuitenkin tulisi pidättäytyä, kun kysymyksessä ovat toisenlaiset, vakavammat tavoitteet; kirjailijan ei tule yllyttää lukijaa analogioiden rakenteluun. Pelko lukijan ennustamattomien ja loppumattomien assosiaatioiden edessä voi myös latistaa kirjailijan objektiivisuuspyrkimyksiä.
Kun Kross Tampereen esitelmässään ilmoitti yrittäneensä päästä tämän pelon yli omissa historiallisissa teoksissaan Keisarin hullu mukaan luettuna, on otettava huomioon romaanin Suomessa saama vastaanotto. “Elääkö Timotheus von Bock Neuvosto-Eestissä?”, kysyttiin Aamulehdessä. Krossin teosten vastaanottoa Suomessa tutkinut Juhani Salokannel on kuitenkin todennut, että suomalaista lehtikirjoittelua leimasi alkuaikoina yleensä varovainen “sapienti sat”- asenne. Haluttiin olla pidättyväisiä poliittisissa tulkinnoissa ja siten suojella kirjailijaa vaikeuksilta omassa kotimaassaan.
Mitä lopuksi tulee Keisarin hullun filosofisuuteen, Kross nostaa esille kolme kysymystä: railo eettisesti korkeatasoisen yksilön ja hänen ympäristönsä välillä, normaalisuuden ja epänormaalisuuden kysymys ja kolmantena, kaikkein oleellisimpana, uhrautumisen ja egoismin iankaikkisen ristiriidan ja yhtenäisyyden paradoksi. (13)
Bockin teemaan Kross kertoo päätyneensä luettuaan leningradilaisen historioitsija A.V. Predtetshenskin 1954 ilmestyneen pikku tutkimuksen Bockista venäläisten dekabristien edelläkävijänä. Sen moiteettomien viitteiden avulla hän tutustui joukkoon julkaistuja enimmäkseen välillisiä lähteitä. Niiden täydentäminen pakotti hänet lopuksi etsimään originaaliasikirjoja Moskovan ja Viron arkistoista.
Kirjailija on katsonut myöhemmin tarpeelliseksi, epäilemättä yleisön pyynnöstä, yksityiskohtaisesti selittää, mikä Jakob Mättikin päiväkirjan muotoon rakennetussa teoksessa on historiallisesti totta, mikä mielikuvituksen tuotetta. Eversti Timotheus Eberhard von Bock (1787-1836), Napoleonin sotien sankari ja hänen puolisonsa Eeva-Katariina kuten pääosa sivuhenkilöistäkin ovat todellisia historiallisia hahmoja. Mielikuvitushenkilöksi osoittautuu oikeastaan vain romaanin rakenneratkaisun kannalta välttämätön kertoja Jakob, Eevan veli. Hän ei ole vain tapahtumien kommentaattori. Romaanin logiikka teki hänestä niin aktiivisen osanottajan ja vaikuttajan, että Kross päätti kirjoittaa Timon ja Eevan romaanin sisään Jakobin ja Annan romaanin, poikkeusihmisten romaanin sisään tavallisten ihmisten romaanin. Ne vahvistivat kuvauksessa vastavuoroisesti toisiansa. Sen sijaan monet mitä merkillisimmät seikat, kuten Bockin keisarille jättämä muistio kaikissa yksityiskohdissaan ja jopa Pähkinälinnan tyrmään toimitettu flyygeli voidaan todistaa asikirjoilla oikeiksi.
Historiallista romaania varten kerätty aineisto ja romaani itse muodostavat painovoimakentän, johon romaanin ilmestymisen jälkeen alkaa laskeutua lisätietoja. Tällaisen kiinnostavan jälki-informaation Kross sai 1972 asiakirjojen muodossa Tukholmassa von Bockin suvulta. Perheen perimätiedon mukaan Timon isoäiti Helene von Schultze (s. Moskovassa 1722, k. Võisikussa 1783) olisi ollut keisarillisen hovinaisen Sophie von Fickin ja keisari Pietari Suuren avioton tytär. Jos Timo oli perillä siitä, että hän oli Pietari Suuren lapsenlapsenlapsi, selittyisi hänen oudon itsenäinen asennoitumisensa Aleksanteria kohtaa. Polveutuihan hän Romanovien suvun suurimmasta edustajasta suoremmin ja sukupolvea lähempää kuin keisari. (14)
Samasta asiasta on kysymys, kun tarttolainen tutkija Malle Salupere alkoi arkistoista kerätä Krossille tuntematonta bockianaa, jota löytyi runsaasti. Erityisen paljon sitä löytyi Sangasten Bergien kirjeenvaihdosta. Suomalaisia voi kiinnostaa, että Bockin veljesten mitä läheisin ystävä oli Timoa seitsemän vuotta nuorempi Friedrich Wilhelm Rembert von Berg (1794-1874), myöhempi Suomen kenraalikuvernööri ja sotamarsalkka. Bockit ja Bergit kuuluivat sellaiseen Baltian aatelin piiriin, jotka säätyveljiensä yleisestä progermanismista huolimatta halusivat tehdä kaikkensa isänmaan eli Venäjän hyväksi. Kirjeenvaihdossa Timo ja Friedrich käyttävät toisistaan nimiä Timosha ja Fedinka. Salupere on löytänyt myös Krossille tuntemattomia lähteitä Timon suhteesta runoilija V. V.Zhukovskiin. Saamme tutustua myös Timon isään, Georg von Bockiin (1759-1812), joka kirjoitti keisarille 1802-03 radikaaleja ajatuksia talonpoikaiskysymyksestä. Olisiko tämä materiaali, jos se olisi ollut Krossin tiedossa, vaikuttanut lamauttavasti romaanin syntymiseen? (15)
Historiallinen aistikokemus
“Tuon menneen ja jossakin mielessä häviämättömän todellisuuden loitsiminen uudelleen eläväksi - ei yli tilan, vaan nimenomaan yli ajan - se on joka tapauksessa ollut eräs kirjallisia kiusauksiani", kirjoitti Kross vuonna 1980. Jaan Kaplinski on luonnehtinut Krossin suhdetta historiaan shamanistiseksi. Eläväksi Kross on taikonut kotimaansa historian paitsi maanmiehilleen myös suomalaisille.
Onko menneisyyden välitön kokeminen, Huizingan mainitsema historiallinen aistikokemus, “historische Sensatie”, mahdollista? Groeningenin yliopiston aatehistorian ja historiateorian professori Frank Ankersmit on ehdottanut, että meidän tulisi asettaa esteettisten elämysten tarjoama “esteettinen autenttisuus” ns. “totuuden” edelle. Hän tahtoo rajata totuuden käsitteen ainoastaan väitteisiin. Narratiivista voi sanoa: tämä on näkökulma, josta ehdotamme menneisyyttä tarkasteltavaksi. Lisäksi siitä voidaan sanoa vain, onko se mielestämme hyvä tai huono näkökulma. Esteettinen kuilu, joka erottaa taideteoksen siitä mitä teos kuvaa, on sama kuilu joka erottaa aikeemme niistä tahattomista seurauksista, joihin historioitsija ne tapahtuman jälkeen kuitenkin liittää.(16)
Lähdeviitteet:
* Artikkeli on aikaisemmin julkaistu nimellä “Jaan Krossin historiankirjoitus” teoksessa: Arkisto. Arkistoyhdistyksen julkaisuja. Helsinki 2002, s. 71-92.
Takaisin
1) Rein Veidemann: Omaelämäkerrallinen Jaan Kross; Sama, Jaan Krossin Historiankirjoitus;
Mart Velsker, Jaan Kross virolaisen lyriikan uudistajana. Kaikki Helsingin Tuglas-seurassa syksyllä 2001 pidettyjä esitelmiä, jotka löytyvät seuran kotisivulta samoin kuin Tapio Mäkeläisen laatima Krossin teosten luettelo.-- www.tuglas.fi)
Takaisin
2) Veidemann, Omaelämäkerrallinen...; Mart Mäger, Historia ja ihminen historiassa - Jaan Krossin kuvaamina. Teoksessa: Kross, Kleion silmien alla.1987
Takaisin
3) Turvallisuusviranomaisten raporteissa todettiin, että vierailu oli Kanadan ja USA:n virolaisten emigranttien keskuudessa suuri kulttuurinen ja poliittinen tapahtuma. Nuorempi pakolaispolvi piti Krossia idolinaan ja Viron kirjallisuuden “koryfeena”. KGB antoi kirjailijalle tunnustuksen nokkeluudesta ja terävyydestä, jolla hän yleisötilaisuuksissa oli torjunut kaikki provokatiiviset kysymykset.-Inderk Jürjo, Pagulus ja Nõukogude Eesti. Vaatrid KGB, EKP ja VEKSA arhiividokumentide pohjal. Umara. Tallinn 1996, 317-321; Kross, Ajalooainelisest kirjandusest Eestis. Ettekanne Torontos ja New Yorgis 1974, Vahelugemised III. 1982
Takaisin
4) Kross, Märkmeid ajaloolisest teemast.Vahelugemised III.1982; Tarja Pakarinen, Jaan Kross ja historiallinen romaani. Teoksessa: Kross, Wikmanin pojat. 2001
Takaisin
5) Kirjailijan oman määritelmän mukaan eivät “historiallisia” ole seuraavat uudempaan aikaan sijoitetut, paljolti omaelämäkerralliseen materiaaliin perustuvat teokset, joista useissa kertojana tai päähenkilönä on kirjailijan alter ego Peeter Mirk tai Jaak Sirkel: romaanit Wikmani poisid (1988) _ Wikmanin pojat (2001), Väljakaevamised (1990) _ Syvyydestä (1989), Mesmeri ring (1995) _ Mesmerin piiri (1997), Paigallend (1998) _ Paikallaanlento (1999), Tahtamaa (2001) sekä novellikokoelmat Silmien avaamisen päivä (1991) ja Halleluja (2001).
Takaisin
6) Kross, Vastuseks Mall Jõe küsimustele “Sirbi ja Vasara” tarvis ehk “need põnevad matkad minevikku”. Vahelugemised IV.1986 ; Kross, Balthasar Russow - ajalugu ja romaan Vahelugemised V.1980
Takaisin
7) Esim. Pertti Haapala, Väinö Linnan historiasota. Historiallinen aikakauskirja 1/2001; teemanumeron aiheena on historia ja kaunokirjallisuus.
Takaisin
8) Kross, Mõni sõna minu tutvusest kindral Michelsoniga. Vahelugemised II.1976; Köler vana ja uus. Vahelugemised III.1976; Paar lisandust peamiselt Bernhard Schmidti rahvuse küsimuses Vahelugemuised IV. 986; Paul Johanseni (ja iseenese) päästmiskatse ühe ülirange ajaloolasmuusa käest; Balthasar Russowi (ja iseenese) päästmiskatse teise ülirange ajaloolasmuusa käest. Vahelugemised V. 1990. Seppo Zetterberg, Jüri Vilmsin kuolema. 1977
Takaisin
9) Vuonna 1957 Krossin postilaatikkoon jätettiin kirje, jonka hänelle oli useiden välikäsien kautta lähettänyt Ruotsiin emigroitunut historioitsija Rein Marandi, koulutoveri Westholmin kymnaasista. Marandi esitti, että Kross alkaisi toimittaa hänelle suomalaisten turistien välityksellä tietoja poliittisista oloista ja mielialoista Virossa. Näitä tietoja käytettäisiin Neuvosto-Viron olojen objektiivisemmaksi ja täydellimmäseksi valaisemiseksi aikakauskirjassa Vaba Eesti. Kross luovutti kirjeen KGB:lle, jonka ehdotuksesta hän myös julkaisi Rahva Häälissä pisteliään kirjoituksen Vastseks ühele salajasele kirjale: “Mutta teidän reminisensseistä ja sapesta ravintonsa saava saarekkeenne kokee Tukholman lihapatojen ääressä varmasti vielä moraalisen nälkäkuoleman ennen kuin se ehtii kansallisesti kadota”. Tapaus oli kaikkea muuta kuin harmiton, sillä Krossilla oli täysi syy epäillä kirjettä KGB:n provokaatioksi, ja salaista yhteydenpitoa Marandin kanssa olisi varmasti pidetty vakoiluna. - Jürjo mt, ss 197-198.
Takaisin
10) Jaan Kross, Minun Tallinnani. Luento Helsingin Tuglas-seurassa 16.1.2001; Kai Laitinen, Puhe Jaan Krossille kansalaispäivällisillä Ostrobotnialla 9.2.2000; Juhani Salokannel, Vaaralliset paperit. Eräästä kuviosta Jaan Krossin romaaneissa. Kaikki Tuglas-seuran kotisivulla: www.tuglas.fi.
Takaisin
11) Jaan Kross, A writer visits the archives. Teoksessa R.Pohjola (toim.), Musarum minister. Studia in honorem Kari Tarkiainen. Tampere 1998
Takaisin
12) Kross, Märkmeid ajaloolisest teemast.Vahelugemised III. 1982
Takaisin
13) Kross, Ettekanne Tampere kirjanikeorganisatsioonis oktoobris 1982. Vahelugemised IV. 1986; Juhani Salokannel, Jaan Krossin vastaanotto Suomessa- www. tuglas.fi
Takaisin
14) Kross, Ettekanne Tampere... Sama rooli kuin Jakobilla on Adson Melkiläisellä Umberto Econ romaanissa Ruusun nimi. Myös Eco kutsuu lukijan työpajaansa ja selittää alusta alkaen romaninsa synnyn ja rakenteen ja esittää samalla oman typologiansa historiallisesta romaanista.--Umberto Eco, Jälkisanat Ruusun nimeen. Kokoelmassa: Umberto Eco, Matka arkipäivän epätodellisuuteen. Juva 1985
Takaisin
15) Malle Salupere, Tõed ja tõdemused. Sakste ja matside jalajäljed nelja sajandi arhiivitolmus. Tartu 1999, joss mm artikkelit Georg von Bocki keisrikirjad 1802.-1803 .a sekä Mõnda mõistatusliku inimese elukäigust. Lisandusi Timoteheus Eberhard von Bocki tundmiseks.
Takaisin
16) Kalle Pihlainen, “Me historiateoreetikot olemme aivan vaarattomia” - keskustelua Frank Ankersmitin kanssa. Historiallinen aikakauskirja 4/1997
Takaisin
|