REIN VEIDEMANN: JAAN KROSSIN HISTORIANKIRJOITUS

Virolainen kirjailija Juhan Liiv on jättänyt meille perinnöksi seuraavanlaisen viestin: "se, joka ei muista menneisyyttä, elää ilman tulevaisuutta". Moderniin kognitiiviseen teoriaan siirrettynä tämä sama viesti voisi kuulostaa suunnilleen tältä: ajatella menneisyydessä ja historiallisesti, jotta voisi hallita tulevaisuutta. Mutta aivan samanlaista sisällöltään on myös myyttinen ajattelutapa, jossa joskus sattuneet tapahtumat tai ilmiöt ovat pysyvästi ajankohtaisia, sillä myyttisessä ajattelussa aika on kokonaisuus ja kaikella on mahdollisuus toistua. Myytillä on täten kaksi funktiota. Se siirtää menneisyyden kokemuksia tulevaisuuteen ja opettaa meille kestämisen, säilymisen sääntöjä. Jos olemme syiden etsimisessä hyvin järjestelmällisiä, niin voimme väittää, että Raamatun luomistarinaa ei erotakaan Suuren alkuräjähdyksen teoriasta kovinkaan suuri kuilu. Päinvastoin me löydämme maailman muinaisen menneisyyden jälkiä kaikkialta. Mikä puolestaan vahvistaa myyttisen ajattelutavan oikeutta olemassaoloon nykypäivänäkin. Myyttisen ajattelun erikoisuus on vielä se, että aika ja tila ovat siinä vapaasti liikuteltavissa. Ne eivät vain leikkaa toisiaan, vaan myös muuttuvat sujuvasti toisikseen: aika täyttää tilan ja tila ajan. Tässä mielessä voi myyttiä verrata suhteellisuusteoriaan, jossa aika ei suinkaan ole absoluuttinen, vaan muuttuu yhdessä tilan koordinaattien kanssa. Myytissä ovat mahdollisia samanlaiset tilan vääristymät, kuin ne ajan vääristymät, joista mainintaan suhteellisuusteoreettisissa kuvauksissa.

Taiteessa myyttinen ajattelutapa onkin toteutunut kaikkien puhtaimmassa muodossaan. En halua nyt tässä väittää, että Jaan Krossin teosten maailma on myyttisen tiedostamisen avulla sommiteltu maailma. Haluan tässä korostaa Krossin teosten ajallisen syvyyden ohella ja myös niiden ajankohtaisuutta ja jopa ennakoivaa luonnetta.

Mutta edellä mainittua ei tarvitse perustella pelkästään myyttisellä ajattelulla, erottamalla se historiankirjoituksesta, ns. alusta nykypäivään asti kulkevan narratiivin muistiinmerkitsemisestä. Tapahtumien kaikkein neutraaleinkin kronikka on joka tapauksessa tapahtumien valikoimista, järjestämistä ja tulkitsemista. Historiallinen totuus on alusta alkaen suhteellista, sillä se syntyy ajassa itsessään. Eräs nykyhetken tunnetuimpia historian teoreetikkoja, Bielefeldin ja Chicagon yliopiston professori Reinhart Koselleck väitti vuonna 1992 - korostaessaan historiallisen todellisuuden ja historiallisen narratiivin välistä suhteellisuutta - että res facta ja res fictae -termien keskinäisessä vastakkainasettelussa "jopa yhteinen käsite res jäi kaksimerkityksiseksi. Sillä tapahtumien ja tekojen todellisuus ei voi olla samanlainen kuin kuvitellun toiminnan todellisuus". Ja toinen, samaten Bielefeldin koulukuntaan kuuluva historian professori Jörn Rüsen on vuonna 1989 julkaisemassaan artikkelissa Historiallisen ymmärtämisen rakenteet kirjoittanut historiantajusta, että se on "menneisyyden mieleen palauttamisen, nykyisyyden tulkinnan ja tulevaisuuden odottamisen kompleksinen yhdistelmä. --- Toisin sanoen ihmisen historiantajussa on kyse paljon enemmästä kuin pelkästään menneisyydestä."

Niinpä voisi sitä Juhan Liivin elämänohjetta, jolla aloitin luentoni, tulkita myös niin, että tulevaisuuden mahdollisuus luodaan menneisyydessä ja vain "tulevaisuuden silmien odotusten ja toiveiden" kautta historia saa merkityksensä. Ja juuri näistä samoista edellytyksistä lähtee minun mielestäni myös Jaan Krossin historiankirjoitus.

Jaan Kross aloittikin kirjailijanuransa tulevaisuuden runoilijana.

Ole raas - kuid puhas
elav süsi
tänase
ja homse päeva jaoks!

sanoin kutsuu hän meitä krestomatisessa runossaan Söerikastaja / Miilunpolttaja. Kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneessä Lauljad laevavööridel / Laulajat laivan keulassa -kokoelmassa hän laulaa utopisteista, Galileista ja Campanellasta, ja myös Kremlin kongressien ylevyydestä - kaikista niistä, joilla on Suuri Huominen silmien edessä.

Ainult homse jaoks on meil nägu / Vain huomista varten on meillä kasvot,

Kross huudahtaa vuonna 1964 ilmestyneessä Kivist viiulid / Kiviset viulut
-kokoelmassaan ja arvelee, että kaikki ihmiset ovat muka syntyneet Genovassa, kuten Kolumbuskin: Ihmiset, joiden ainoana ajatuksena on lähteä matkalle löytämään Tuntematonta Uutta. Huomatkaamme, että se tulevaisuus on tilana, maantieteellisesti määritelty niillä paikoilla, joissa Suuren Tuntemattoman tai Suuren Huomisen on määrä syntyä - renessanssiajan Välimeren seutu ja maailman kolmanneksi Roomaksi pyrkivä Moskova. Missään tapauksessa tulevaisuus ei synny periferiassa, vaan keskuksessa. Se on aivan kuin Liisan kulku peilin läpi, aikakin saa uuden kolmiulotteisen muodon peilin läpi kuljettuaan.

Samalla tavalla voimme kokea sen muutoksen, kun Kross 50-vuotiaana vuonna 1970 kääntyy kirjailijana historian "kimppuun" novellillaan Neli monoloogi Püha Jüri asjus / Neljä monologia anno 1506 ja romaanillaan Kolme katku vahel / Kolmen ruton välissä. Se on historiaa, jota kieliopillisesti voisi kuvata pluskvamperfektillä. Krossin oma selitys tähän "käännökseen" on käytännöllinen: hän halusi täyttää aukon, joka siihen mennessä oli syntynyt Virossa historiaa kuvaavaan kirjallisuuteen.

On kuitenkin olemassa myös toinenkin selitys. Jaan Kross ryhtyi etsimään historiasta eri sukupolvia yhdistävää sidettä tai kuten se Wikmani poisid / Wikmanin pojat -romaanissa on ilmaistu, lankaa, jonka pää voi tuntua jonakin hetkenä lipisevän, liukuvan kädestä, mutta "kokonaan olemattomaksi tämä lanka ei milloinkaan heidän elämässään voi muuttua". Kross todistaa tuotannollaan, että jollei ihminen tai kansa - kuka tahansa ihminen tai mikä tahansa kansa - ymmärrä tätä sidettä tai lankaa, niin hän/se joutuu painottomaan tilaan. Tulevaisuus on hämärä, mutta tämän hämäryyden eri vivahteet luodaan suodattamalla menneisyyttä nykyisyyden suodattimella. "Historia on kirjailijalle yksilöiden ongelmien taustana, ei omana tutkimuskohteenaan", on Krossin historiallisesta proosasta kirjoittanut virolainen kirjallisuudentutkija Pärt Lias.

"Tuon menneen ja jossakin mielessä häviämättömän todellisuuden loitsiminen uudelleen eläväksi - ei yli tilan, vaan nimenomaan yli ajan - se on joka tapauksessa ollut eräs kirjallisia kiusauksiani", kirjoittaa Kross itse vuonna 1980 elämäntarinassaan. Historia "jossakin mielessä häviämättömänä todellisuutena", taustatilana, onkin tässä ymmärrettävä myyttisen suhteen ilmentymänä. Tämä "eläväksi loitsiminen" on puolestaan antanut Jaan Kaplinskille aiheen luonnehtia Krossin suhdetta historiaan shamanistiseksi. Yhtä aspektia tässä suhteessa rohkenisin vielä korostaa. Oman lukemiskokemukseni perusteella sanoisin, että historiankirjoittajana Krossin lähtökohtana on pikemminkin virolaisen runoilijan Artur Alliksaaren kuuluisa julistus

Ei ole hyvää, ei huonoa aikaa.
On vain nyt ja on parastaikaa.

Kross ei siis ryhdy syyttämään tai puolustamaan joitakin tiettyjä aikakausia. Meedium ja arbiter - se Kross on - ja joka tapauksessa hän on hyvin kaukana kronikoitsijan välinpitämättömyydestä.

Historia on Krossille kommunikaatiota. Tässä mielessä semiotiikka lähestyy historiaa. Eräs historian semiotiikan teoreetikoista, Tarton-Moskovan koulukunnan edustaja ja Juri Lotmanin läheinen kollega Boris Uspenski määritteleekin historian kulun, prosessin jatkuvana kommunikaationa, missä uusi, lisääntyvä informaatio vaatii yhteiskunnalta yhdenlaista tai toisenlaista vastareaktiota. Historian semiotiikka operoi tapahtumien merkitsevyyksillä, ei niiden kausaalisuuksilla. Sen, oliko tai onko jollakin merkitystä historiassa, ei tarvitse aina samaistua jonkin tapahtumaketjun syiden kanssa. Pikemminkin päin vastoin - kausaalisuus johdetaan merkitsevyydestä. Tai kuten Uspenski kirjoittaa: "tapahtumien merkitsevyys johdetaan niiden projektiosta tulevaisuuteen eli toisin sanoen niiden tajuamisesta tulevaisuuden perspektiiveistä lähtien" Jos tähän liittyen muistelemme Krossinkin kuvaaman Kristian Jaak Petersonin elämää ja tuotantoa, niin voimme todeta, että Petersonin hänen omana elinaikanaan tuntemattomaksi jääneestä tuotannosta tuli kuitenkin Viron kansalliskirjallisuuden kivijalka sen tähden, että 100 vuotta myöhemmin havaittiin sen merkitys. Ja ei vain havaittu, vaan myös kanonisoitiin Gustav Suitsin toimesta. Historian semiotiikka korostaa historian ja siinä toimivien subjektien tiheää kietoutumista toisiinsa eli meidän jatkuvaa läsnäoloamme ja riippuvuuttamme historiasta.

Jaan Krossin läsnäolo, hänen lukkarinrakkautensa historiaan, ilmenee peittelemättömässä sympatiassa, jolla hän ympäröi sankareitaan - tai ainakin hänen pyrkimyksessään ymmärtää heitä. Jos tarkastelemme heitä yksitellen, niin havaitsemme, että enemmistö heistä on jollakin tavalla sidoksissa tulevaisuuteen. Heidät on nostettu omaa aikaansa korkeammalle tai he ovat ihmisiä, jotka eivät sovi omaan aikaansa. Heissä on romanttista paatosta, vaikkakin välillä sisäisten epäilyksien saattelemana. Pyhän Hengen seurakunnan pastoriksi ja kronikoitsijaksi kohonnut Balthasar Russow, ilman tunnustusta jäänyt nero Kristian Jaak Peterson, alentavasta kisällin asemasta kuitenkin kunnialla selvinnyt Michel Sittow, Viron kansallisen liikkeen myrskytuuliin sattunut Johann Köler tai kapinoitsija Timo(theus) von Bock. Näiden henkilöiden romanttinen paatos ei muuten pelkästään johdu heidän sopimattomuudestaan omaan aikaansa, vaan myös tiettyyn tilaan liittyvästä ahdistuksesta. Siitä kärsivät sekä Kristian Jaak Peterson Otto Wilhelm Masingin luona että Köler tsaarin hovissa kuin myöskin Bock kasemateissa. Tulevaisuuden viestintuojina he eivät mahdu heille annettuihin raameihin. Matkalaukkutehtaaseen sulkeutunut Ullo Paerandinkin viimeinen sana oli futuurium, joka merkitsee Ullo Paerandin päiväkirjaa, joka pantiin kertojaminän taskuun hänen viimeisellä vierailullaan sairaalaan Paerandin luokse. Mutta se merkitsee myös kemiallisia yhdisteitä, jotka saavat koko menneisyyden tiettynä hetkenä räjähtämään. "... kaikki mikä on, ei itsestään ole mitään ja saa merkityksen - jos yleensä koskaan, niin vain jonkin seuraavan valmisteluna", sanoo Kross Wikmanin pojat -romaanissaan. Se, mitä kadonnut aika jättää meille perinnöksi, ovat aavistukset. Meidän tehtävämme on päästä selvyyteen näiden aavistusten pohjalta ja niiden perusteella muodostaa oma suhteemme aikaan.

Kyllä, useimmissa tapauksissa Krossin sankarit jäävät kiinni. Heidän on pakko tehdä kompromisseja ajan ja oman itsensä kanssa. Mutta ennen sitä - heidän on pakko voittaa itsensä - mikä tiettävästi on ihmisen suurimpia voittoja - he ovat pystyneet esittämään haasteen sorrolle - säädystä, poliittisista tai kansallisista syistä johtuvalle sorrolle, he ovat pystyneet osoittamaan, Eugen Jannsenin sanoin "kaikkein syvintä halveksuntaansa" vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja tyhmyyttä kohtaan.

Krossin historialliset kulttuuriheerokset ovat pars pro toto. He ovat virolaisten kohtalon symboleita. Näin Kross on historiallista proosaa kirjoittaessaan kirjoittanut myös virolaisuudesta. On selvää, miksi se on meille niin luonteenomaista. Siksi, että se on meidän henkemme ja sielumme. Virolainen on juuri sellainen - joka jää kiinni tai kärsii tappion ajalle, mutta nousee kuitenkin taas jaloilleen ja luo luottavaisesti tulevaisuutta. Krossin tuotanto on osa virolaista myyttiä, sitä perustekstiä, jonka ympärille kietoutuu kansallinen ideologia ja itsetietoisuus.

Mutta Jaan Kross osana virolaisesta myytistä kuuluu itsekin omien henkilöidensä maailmaan. Elämäntarinallaan hän toisaalta toistaa satojen-tuhansien virolaisten kohtaloita, toisaalta hänessä on sitä opettavaista esikuvallisuutta, jonka kertoi myytiksi jo Jakob Hurt: jos meille ei ole annettu mahdollisuutta tulla lukumäärältämme suureksi, niin olkoon meidän kohtalomme kasvaa hengeltämme suureksi.

"Henkisesti suureksi kasvaminen" lisää Krossin maailmaan vielä yhden ulottuvuuden. Ja se on Sana. Krossin maailma on täysin logosentrinen, sana-, käsite- ja ymmärtämiskeskeinen maailma. Wikmanin pojat -romaanin 260. sivulta (suomennoksen sivulta 258) löydämme romaanin päähenkilön Jaak Sirkelin - Krossin alter egon tunnustuksen:

"Mutta sitten Jaak - ... kahdeksannen luokan keskivaiheilla, vuoden kolmekymmentäviisi alussa - oli löytänyt itselleen s a n a n. Sanan mahdollisuuksien loputtomuuden. Ja sen molemmat suunnat - jo käytettyjen ja vielä käyttämättömien, vasta käyttäjäänsä odottavien sanojen loputtomuuden."
(suom. Kalervo Mettala, Kirja-Aurora 2001)

Se mikä tässä tunnustuksessa pistää silmään, on retorisen tilan samaistaminen koko maailmankaikkeuden kanssa, joka jatkuu yhdestä äärettömyydestä toiseen. Krossin teokset yrittävätkin kielellisin keinoin tavoittaa tämän kahden maailman, retorisen ja neliulotteisen reaalimaailman yhtymäkohtia, taaskin keskipistettä, missä hetki olisi tarkasti määritelty ja toisaalta tämän hetken tärkeyden huomioonottaen myös vastaavasti kuvattu. Varsin useasti Krossin tyyliä on pidetty raskaanlaisena sen lauseiden semanttisen ylikuormituksen, monipolvisten virkkeiden runsauden, barokkimaisiin liiallisuuksiin asti menevien jälkihuomautusten ja -nyanssien takia. Tämä johtuu Krossin pyrkimyksistä yhdistää tekstiksi sekä todellinen että myös mahdollinen, niin syyt kuin myös oletukset - eli toisinsanoen, kaikki ne aikaa ja tilaa määrittelevät tunnukset, jotka kuvaavat maailmaa sellaisena kokonaisuutena, jota jo edellä kutsuin myyttiseksi. Krossin narratiivi ei ole vain tarinoitsijan narratiivi, se on samalla myös kertojan oma intensiivinen, mietiskelevä läsnäolo. Tämä intensiivisyys taataan jo minä-muodon käytöllä. Tuotakoon tässä sen todistukseksi lainauksia Krossin romaanien aluista:

Keisri hull / Keisarin hullu:

Ensinnäkin haluan merkitä tähän perustelun. Sille, mikä panee minut aloittamaan tämän päiväkirjan. Kas, kirjoitankin että aloittamaan. Sillä sitähän ei voi tietää, tuleeko sen pitämisestä mitään.
(suom. Juhani Salokannel, WSOY 1978)


Professor Martensi ärasõit / Professori Martensin lähtö:

Kas miten kaunis kesäkuinen sunnuntaiaamu. Tuulen henkäys luoteesta, meren ja joen suunnalta, leuto ja raikas. Ja taivas sininen aivan kuin Madeiralla, kuten voin August-veljeni kirjeistä kuvitella taivaan siellä näyttävän. Joten mikäli Pärnun sää ulottuu nyt maan ja meren yli kolliseen aina Koiviston salmeen saakka, voi tosiaan sanoa: onpa heillä ihanteellinen päivä tapaamiselleen. Nikolailla ja Vilhelmillä. Sään suhteen, nimittäin.
(suom. Juhani Salokannel, WSOY 1984)


Vastutuulelaev / Vastatuulen laiva:

Siitä on nyt kulunut kaksi vuotta - olin vasta palannut Lapista - , kun seisoimme kaupunginpuistossa, kahdensadan metrin päässä työhuoneen ikkunoista, niiden lasipallojen alla, joita riippui siellä puiden oksissa peilien tarkennusta silmälläpitäen (poliisi oli tottunut niihin näiden sodanjälkeisten kymmenen vuoden aikana ja sieti niitä nykyisin). Seisoimme heinäkuun illan hämärässä ja minä tartuin sinun käteesi, sileään, pehmeään, naisenkädeksi vahvaan ja suureen ja kohtalokkaan läheiseen, jonka kädenselässä - minun ei tarvinnut sitä edes katsoa, enkä olisi ehkä nähnytkään, sillä hämärä oli tihentynyt - oli vähäinen tarha teerenpilkkuja. Kuin Plejadit, kuin Seulaset, ensi katsannolla kymmenen tai yksitoista tähteä, mutta silmiä siristäessä - viisisataa. Otin kätesi omaan käteeni ja sanoin: "Johanna, minä lähden nyt Hampuriin. Muutan sinne." /.../
Siitä on nyt kaksi vuotta ja olen ajatellut sitä paljon.
(suom. Eva Lille, WSOY 1987)


Wikmani poisid / Wikmanin pojat:

Mutta peijakas, miksei sitä voisi kirjoittaa romaania aikanaan suunnattoman kuuluisasta ja nykyisin kokonaan unohdetusta Wikmanin lyseosta! Kun sentään Mauruksen koulukin on kirjoitettu kuuluisaksi kokonaisen eepoksen viidesosan laajuudessa! Eikä siinä kaikki, vaan jopa laillistettu. Niin että sen entiset oppilaat saavat nykyisin myös kuolla sen entisinä oppilaina. /.../
Romaani Wikmanin lyseosta olisi tietysti pirun kova juttu. (Tämän jälkeen kirjailija pohdiskelee kouluromaanin kirjoittamisen vaikeuksia.)
(suom. Kalervo Mettala, Kirja-Aurora 2001)


Tabamatus / Kuningasjatus:

Sen nyt saattoi etukäteen arvata, että ne alkavat etsiä minua Labernasta. Vaikka toden sanoakseni minä toivoin etteivät ne ehkä ala. Tai eivät ainakaan ala niin pikaisesti. Sitä minä toivoin myös sen kirjeen takia, jonka professori Lootsar oli lähetänyt minulle Tartosta käsipostissa elokuun alussa. Siitä kävi ilmi, että SD, Saksan turvallisuuspalvelu, oli käynyt etsimässä minua jo Tartosta ja Lootsar, kelpo mies vaikka kärttyisä ja hermostunut, oli johdattanut heidät väärille jäljille ei suinkaan Läänemaan maakuntaan vaan hyvin epämääräisesti jonnekin Võrumaan suuntaan.
Niinpä minun oli pakko ajatella: ainakin tässä yksityiskohdassa kävi suorastaan kohtalokkaalla tavalla samoin kuin Jüri Vilmsin tapauksessa.
(suom. Juhani Salokannel, WSOY 1994)


Paigallend / Paikallaanlento:

Tässä se nyt on: kertomus vanhasta ystävästäni - myötätunnon, epäilysten ja ihailun kohteesta. Ullo Paerandista.
Olen hänet jo pikaisesti maininnutkin jossain yhteydessä. Mutta hän ansaitsee enemmän. Hän ansaitsee kertomuksen, jota hän itse hallitsee. Ensinnäkin oman itsensä takia. Mutta myös sen osuuden takia, joka hänellä oli oman kronikoitsijansa varhaiseen kehitykseen. Ja lopuksi sen, jollei muovaavan niin ainakin dekoratiivisen, osuuden takia niihin historiallisiin tapahtumiin, joihin hän otti osaa.
(suom. Jouko Vanhanen, WSOY 1999)

Eri teokset, mutta teokset, joista kaikista voi tunnistaa yhden ja saman diskurssin eli kielen tulon puheeseen, kielen muuttumisen tekstiksi. Eikö totta? Ja mikä vielä on tyypillistä kaikille näille tapauksille, on se, että teoksen alussa kertoja on empivä ja/tai epäröivä: Se on dialogia itsensä kanssa käyvän, itsensä kanssa neuvottelevan historiografin asenne. Samoin on myös sellaisissa tapauksissa, joissa tekijä suojautuu, ruumiillistuu Jakob Mätlikuksi, professori Martensiksi tai Bernhard Schmidtiksi tai kun hän on minäkertoja itse, joka kertoo omaan elämäänsä liittyneiden henkilöiden elämästä (kuten Wikmanin pojissa, Jüri Vilmsin tai Ullo Paerandin tarinassa). Em. ripittäytyvän alun ohella on näille teoksille yhteistä korostetun pohdiskeleva, aivan kuin yhdessä lukijan kanssa saman arvoituksen ratkaisuun pyrkivä ja tästä toisaalta johtuva asteittainen liikkuminen kohti keskipistettä, ydintä. Krossin tarinankertomismallia voi vapaasti verrata siihen, mitä me tiedämme universumin laajenemisesta ja sitten taas supistumisesta: tyhjyydessä liikkuvat yksittäiset katkelmat, reminisenssit = muistumat, kysymykset, epäilykset, episodit, jotka sitten tekstin kehittyessä fokusoituvat johonkin merkitykselliseen tapahtumaan, kirjeeseen (NB! Krossilla Toisen (henkilön) sanat, kirjeet, dokumentit ovat tärkeitä juonenkehittelyn faktoreita) tai dokumenttiin ja josta muodostuu koko romaanin merkitys. Yksinkertaisemmin sanottuna sitä voisi verrata kissan kiertelyyn ympäri kuumaa puuroa, jota jäähtyneenäkään ei ole kuitenkaan mahdollista syödä ja sulatella, vaan joka jää piikkinä pistämään vielä teoksen lukemisen jälkeekin.

Krossin tekstimaailma manifestoi tällä sekä ennen ollutta että jälkeenpäin tulevaa. Ja tällä tavalla se saavuttaa yhtä suuren universaalin mittakaavan kuin Tammsaarenkin tekstimaailma.

Tuglas kirjoitti aikoinaan, että kirjallisuuden ideaalina olisi muka luoda myyttejä. Kross ei ole myytinluoja sen illusorisessa merkityksessä. Kirjallisuuden ei pidä välttämättä olla elämän tai historian malli. Kross ei halua korvata historiaa ja todellisuutta myytillä, johon lukijan olisi turvallista suojautua. Krossin maailman myyttisyys piilee siinä, että kaikki ovat koko ajan paikalla, kaikki - myös unohdettu - voi seuraavana hetkenä muuttua merkitykselliseksi. Ja tästä puolestaa seuraa se, että kirjallisuuden, kirjojen maailma on täynnä vertauksia, enteitä ja päätelmiä - kuten itse elämäkin.

Kirjallisuus on tähän elämään katselevassa, tarkkailevassa peilaussuhteessa. Eli Jaan Krossin omin sanoin: "Suurimmassa ja ydinosassaan kirjallisuuden määmääränä ei ole elämä eikä sen muovailu, vaan sen t a r k k a i l u, voisi ehkä sanoa, sen reproduktiivinen analyysi. (teoksesta: Vahelugemised V, 1990, s. 150)


suom. Tapio Mäkeläinen