KATSAUS SUOMEN JA VIRON SUHTEISIIN KANSALLISESTA HERÄÄMISESTÄ 1990-LUVULLE

Heikki Rausmaa

SISÄLTÖ:: TAUSTAKSI; KANSALLISESTA HERÄÄMISESTÄ 1900-LUVULLE; VIRON ITSENÄISTYMINEN; SOTIENVÄLINEN AIKA; SODAN PYÖRTEISSÄ; KUOLLUT AIKA; VIRALLISTA YSTÄVYYTTÄ; RUOHONJUURITASON KANSSAKÄYMINEN; SUOMI JA VIRON UUSI ITSENÄISYYS; YHTEENVETO

TAUSTAKSI

Jääkauden hellittäessä vetäytyi mannerjää pohjoiseen ja luoteeseen siten, että nykyisen Viron alue vapautui jääpeitteestä n.10 000 eKr. ja Etelä-Suomi paria tuhatta vuotta myöhemmin. Alueen ensimmäisten asukkaiden kielestä tai etnisestä pohjasta ei ole juuri tietoa, mutta vuoden 3 300 eKr. jälkeen Suomenlahden molemmille puolille levinnyttä ns. tyypillistä kampakeraamista kulttuuria on arveltu suomalais-ugrilaiseksi. Kampakeramiikan myötä levinneet itämerensuomalaiset kielet saavuttivat vähitellen dominoivan aseman Suomenlahtea ympäröivillä alueilla. Pieninä kansoina sekä suomalaiset että virolaiset ovat historiallisena aikana olleet kansainvälisessä politiikassa pikemmin toiminnan kohteita kuin aktiivisia vaikuttajia. Kumpikaan kansa ei kyennyt ennen kuluvaa vuosisataa muodostamaan valtiollista kokonaisuutta. Sotilaspoliittisen voimatasapainon muutokset Pohjois-Euroopassa ovat aina tuntuneet myös suomalaisten ja virolaisten alueilla. Suomalaisten asumaa aluetta on keskiajalta asti halkonut Venäjän ja Ruotsin valta-piirien raja; virolaisalueella ovat valtaa pitäneet edellä mainittujen lisäksi tanskalaiset, saksalaiset ja puolalaiset. Suomalais- ja virolaisalueet ovat kuuluneet 268 vuotta samaan valtakuntaan: 1561 - 1721 Ruotsiin ja 1809 - 1917 Venäjään.

KANSALLINEN HERÄÄMISESTÄ 1900-LUVULLE

Suomalais-virolaisten suhteiden voi katsoa alkaneen viime vuosisadan puolivälissä kansallisen heräämisen myötä. Toki monenlaisia suhteita oli ylläpidetty ennen sitäkin yli Suomelahden, esim. suomalaisten kalastajien ja virolaisten talonpoikien välinen perinteinen vaihtokauppa, ns. seprakauppa, mutta ennen kansallista heräämistä ei suhteita voitu luoda tietoisena omasta suomalaisuudesta tai virolaisuudesta. Samalla kun suomalaisissa ja virolaisissa heräsi tietoisuus omasta kansallisuudestaan havahduttiin myös huomaamaan, että Suomenlahden toisella puolen elää läheinen sukulaiskansa. 1840-luvulta alkaen suomalais-virolaisten suhteiden tienraivaajia olivat tiedemiehet, ennen kaikkea kielitieteilijät ja kansanperinteen kerääjät. yös kansallisten liikkeiden johtomiesten välille virisi ystävyyssuhteita joista mainittakoon erikseen Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen ja Johan Voldemar Jansenin tuttavuus. Sen ansiosta Suomella ja Virolla on yhteinen kansallislaulu. Janssen järjestäessään Viron ensimmäisiä laulujuhlia vuonna 1869 pyysi kuorolauluja Suomesta juhlilla esitettäväksi. Yrjö-Koskinen lähettikin Jansenille kolme laulua, joista yksi oli Paciuksen "Maamme". Janssen teki itse vironkieliset sanat Paciuksen sävelmään ja näin syntynyt "Mu isamaa, mu ðnn ja rððm" esitettiin Tarton laulujuhlilla kesäkuussa 1869. Esitys sai suuren suosion ja tästä alkoi sen taival Viron viralliseksi kansallislauluksi. 1800-luvun lopulta alkaen tuli yhä enemmän virolaisia opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Tätä kautta kasvoi henkilökohtaisten suomalais-virolaisten kontaktien määrä ja innokkaimmat veljeskansan ystävät perustivat vuonna 1906 Helsingin yliopiston piirissä yhdistyksen nimeltä "Suomalais-virolainen liitto". Muutamia vuosia myöhemmin se tosin lakkautettiin, koska tsaarin hallinto katsoi suomalais-virolaisen yhteistyön olevan suunnattu Venäjää vastaan. Vuoden 1905 vallankumous lähensi Suomea ja Viroa merkittävästi toisiinsa. Kun liikendintä Virossa oli saatu kukistettua, joutuivat lukuisat virolaiset poliitikot ja kulttuurihenkilöt pakenemaan ulkomaille ja useimmat valitsivat pakopaikakseen juuri Suomen. Suomen suuriruhtinaskunta kykeni tarjoamaan paenneille virolaisille ainakin väliaikaisen turvapaikan, vaikka olikin osa Venäjän imperiumia. Näin tulivat oleskelleeksi Suomessa pitkiä aikoja mm. Viron tulevat valtionpäämiehet Konstantin Päts, Otto Strandman ja Jaan Teemant. Kulttuurihenkilöistä Suomessa oleskelivat mm. kirjailijat Friedebert Tuglas ja Eduard Vilde sekä kuvataiteilijat Nikolai Triik ja Konrad Mägi. Se, että itsenäisen Viron merkittävimmät yhteiskunnalliset vaikuttajat olivat eläneet pitkiäkin ajanjaksoja Suomessa vaikutti varmasti osaltaan siihen, että Viro sotienvälisenä aikana pyrki voimakkaasti orientoitumaan Suomeen päin, - varsinkin poliittisesti mutta myös kulttuurillisesti.

VIRON ITSENÄISTYMINEN

Viron poliittisen Suomeen suuntautumisen eräs huippu saavutettiin jo vuonna 1918. Vajaat kaksi kuukautta sen jälkeen kun Viro oli julistautunut itsenäiseksi, tarjosi Konstantin Pätsin johtama Viron hallitus Suomelle valtioliittoa. Virohan oli tuolloin Saksan miehittämä ja Päts toivoi Viron saavan valtioliiton kautta Suomesta tukea Saksaa vastaan. Suomen hallitus ei virallisesti edes käsitellyt ehdotusta, sillä käynnissä oleva vapaussota vei hallituksen kaiken huomion. Toinen syy tietysti oli se, että Suomi tavallaan oli Saksan liittolainen, joten Saksan vastaisiin hankkeisiin ei haluttu osallistua. Vuoden 1918 marraskuussa Viron hallitus uudisti valtioliittotarjouksensa Suomelle. Tuolloin maailmanpoliittinen tilanne oli olennaisesti erilainen kuin keväällä: Saksahan oli hävinnyt I maailmansodan ja oli vetäytymässä Baltiassa. Saksan armeijan tilalle yritti puolestaan tunkeutua puna-armeija, jonka torjumiseen Viro toivoi Suomelta apua. Puna-armeijan muodostaman akuutin uhan lisäksi oli odotettavissa, että bolsevikkihallinnon mahdollisesti romahtaessa Venäjällä, pyrkisivät myös valkoiset venäläiset liittämään Baltian maat takaisin Venäjän valtakuntaan. Suomen hallitus kuitenkin katsoi, että Viron asema oli niin uhanalainen, että olisi ollut vaarallista sitoa Suomen kohtalo Viron kohtaloon valtioliiton kautta. Suomen etujen mukaista kuitenkin oli, että Viro jäisi itsenäisenäiseksi. Siksi Viroa päätettiin auttaa mahdollisuuksien mukaan. Viron toivomia vakinaisen väen yksiköitä ei Suomen hallitus kuitenkaan suostunut Viroon lähettämään, mutta antoi aseita ja 20 milj. mk:n rahalainan. Tämän lisäksi sallittiin vapaaehtoisten värväys Suomesta. Talvella 1918-19 syntyi Suomessa valtava Viro innostus, jota osaltaan lietsoi laaja lehtikirjoittelu Viron puolesta. Perustettiin Viron avustamisen päätoimikunta, joka ryhtyi värväämään vapaaehtoisia Viron avuksi. Eikä Viroon lähtijöistä suinkaan ollut puutetta, värväyspisteisiin ilmoittautui lyhyessä ajassa lähes 10 000 miestä, joista Viroon oli mahdollista lähettää vain n. 3 700. Suomalaiset vapaajoukot osallistuivat Narvan vapauttamiseen tammikuussa 1919 ja Etelä-Viron puhdistamiseen bolshevikkijoukoista helmikuussa. Suomalaisia kaatui Viron vapaussodassa runsas 150 ja n. 250 haavoittui. Vapaaehtoiset kasvattivat suomalaisten mainetta urheina sotilaina, mutta eivät valitettavasti sivistyskansana. Rintamalla osoitetun sotilaskunnon vastapainoksi monet vapaaehtoiset syyllistyivät juopotteluun ja suoranaisiin laittomuuksiinkin.

Suomalaisten ja virolaisten toisiaan kohtaan tuntema sympatia ei ilmeisesti koskaan aiemmin ollut ollut niin laajaa kuin Viron vapaussodan aikana. Hyvänä esimerkkinä tästä innostuksesta on Helsingissä kesäkuussa 1919 pidetyn opettajainkokouksen päätös tehdä kokouksen lopuksi tutustumismatka Tallinnaan. Päätös syntyi spontaanisti ja opettajainkokouksen 2 000 osanottajasta 1 500 ilmoittautui Tallinnan matkalle. Tämän kokoisen joukon kuljetus yli lahden onnistui vasta kun Suomen valtiolta oli saatu jäänsärkijä "Väinämöinen" avustamaan kuljetuksessa. Seuraavana syksynä sitten virolaiset opettajat tekivät vastavierailun Helsinkiin 750 opettajan voimin.

SOTIENVÄLINEN AIKA

Poliittisella puolella innostus yhteistä tulevaisuutta kohtaan alkoi kuitenkin laantua jo vuonna 1919 Suomen torjuttua Viron valtioliittoehdotukset ja Viron alkaessa huolestua Suomen yhä kasvavista taloudellisista pyyteistä. Syksystä 1919 alkaen käytiin kuitenkin säännöllisiä neuvotteluja ulkoministeritasolla Suomen, Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan kesken. Nämä yhteistyöpyrkimykset huipentuivat Varsovassa vuonna 1922 solmittuun reunavaltiosopimukseen. Ulkoministeri Holstin allekirjoittamaa sopimusta ei Suomen eduskunta kuitenkaan suostunut ratifioimaan. Oikeisto katsoi sopimuksen olevan Saksaa vastaan suunnattu ja vasemmisto taas piti sitä liian hyökkäävänä Neuvosto-Venäjää kohtaan. Suomen vetäydyttyä myös muut allekirjoittajavaltiot luopuivat sopimuksesta. Vaikka säännöllisiä ulkoministeritapaamisia jatkettiinkin vielä usean vuoden ajan, niin käytännössä Varsovan sopimuksen kaatuminen merkitsi päätepistettä Suomen Baltiaan suuntautuneelle ulkopolitiikalle. Suomi tukeutui ulkopolitiikassaan 1920-luvulla lähinnä Kansainliittoon ja 1930-luvulla pohjoismaihin. Viro jatkoi sitkeästi reunavaltioiden välisen yhteistyön ajamista, mikä johti vuonna 1934 Viron, Latvian ja Liettuan väliseen yhteistyösopimukseen.

Epävirallisella puolella sen sijaan alkoivat suomalais-virolaiset suhteet lisääntyä nopeasti. Suhteiden selkärangaksi muodostui sotienvälisenä aikana tiiviit eri ammattiryhmien väliset yhteydet; mm. opettajien, lakimiesten, lääkärien ja kirjailijoiden etujärjestöt solmivat yhteistyösopimukset vastaavien virolaisten järjestöjen kanssa. Heimohengen innostamina solmittiin tiiviit yhteydet myös erilaisten kansalaisjärjestöjen ja seurojen välillä yli Suomenlahden, esimerkkeinä vaikkapa työväenyhdistykset, nuorisoseurat ja suojeluskunnat. Kaikkein aktiivisimpia suomalais-virolaisten suhteiden vaalijoita olivat kuitenkin ylioppilaat. Heti 1920-luvun alussa syntyi sekä Tarttoon että Helsinkiin suomalais-virolaiset ylioppilasklubit ja pian ryhdyttiin viettämään säännöllisiä suomalais-virolaisia ylioppilaspäiviä, joille osallistui satoja opiskelijoita. 1920- ja 30-lukujen vaihteessa solmivat kaikki Helsingin yliopiston suomenkieliset osakunnat ystävyyssopimuksen jonkun tarttolaisen opiskelijajärjestön kanssa. Opiskelijavaihto Helsingin ja Tarton välillä oli vilkasta ja sitä tukivat rahallisesti opiskelijajärjestöjen lisäksi myös yliopistot ja valtiovalta. Vaikka virallisessa ulkopolitiikassa Baltian suunta joutuikin vastatuuleen niin näin ei käynyt ylioppilasulkopolitiikassa. Vuodesta 1923 alkaen ryhdyttiin järjestämään säännöllisiä suurkonferensseja Suomen, Viron, Latvian ja Liettuan ylioppilasjärjestöjen välillä. Ylioppilaat tuomitsivatkin toistuvasti Suomen virallisen ulkopolitiikan

Edellä esitetyn valossa on luonnollista, että myös matkailu Suomen ja Viron välillä oli ajan oloihin nähden erittäin vilkasta. Säännöllinen laivayhteys Suomen ja Viron välille oli avattu jo 1837 ja sotien välisenä aikana liikennöi Suomenlahden yli kesäisin parhaimmillaan kuusi eri matkustajalaivaa. Myös Suomen ensimmäinen säännöllinen lentoreitti avattiin Helsingin ja Tallinnan välille vuonna 1924. Valtiovallan taholtakin pyrittiin matkustusta veljesmaahan helpottamaan ja vuonna 1929 poistettiin passi- ja viisumimuodollisuudet Suomen ja Viron väliltä. Matkailun ja tavanomaisten yhteyksien lisäksi myös lainvastainen suomalais-virolainen yhteistyö kukoisti. Vuonna 1919 voimaan tullut kieltolaki ei suinkaan taltuttanut suomalaisten viinanhimoa. Virossa taas oli pitkät perinteet alkoholin laajamittaisella tuotannolla vientiä varten. Aiemmin pääasiallinen vientialue oli ollut Venäjä, mutta Viron itsenäistyttyä vienti sinne tyrehtyi. Vuonna 1919 kysyntä ja tarjonta kohtasivat Suomenlahdella. Pirtun salakuljetus kehittyi todella laajamittaiseksi liiketoiminnaksi, johon osallistui tuhansia ihmisiä lahden molemmin puolin. Kaikista rajoitustoimista huolimatta salakuljetus alkoi tyrehtyä vasta vuonna 1932, kun Suomessa kumottiin kieltolaki. Salakuljetuksen merkitys suomalais-virolaisille suhteille oli kaksitahoinen: monet janoiset olivat kiitollisia heimoveljille, jotka vaaroja uhmaten toivat juotavaa suomalaisille; raittiuden kannattajat, joita heitäkin oli melkoinen joukko, taas helposti leimasivat koko Viron rikollisuuden pesäksi harjoitetun salakuljetuksen vuoksi.

Salakuljetus ei suinkaan ollut ainut seikka, joka aiheutti ongelmia suomalais-virolaisissa suhteissa sotien välisenä aikana. Niinkin myönteisellä tapahtumalla kuin suomalaisten osallistumisella Viron vapaussotaan oli myös negatiivisia vaikutuksia. Suomalaisten avun merkitys arvioitiin eri tavoin eri puolella Suomenlahtea: suomalaiset mielellään katsoivat oman apunsa ratkaisseen koko Viron vapaussodan, virolaiset taas pitivät saavutettua torjuntavoittoa ensisijassa oman armeijansa ansiona. Tämä johti siihen, että Suomen puolella virolaisia usein pidettiin kiittämättöminä, Viron puolella taas katsottiin suomalaisten väheksyvän Viron armeijan saavutuksia. Näin jälkikäteen asioita tarkasteltaessa tuntuu hämmästyttävältä, kuinka herkästi haavoittuva oli nuorten tasavaltojen kansallinen ylpeys. Ehkä yhden selityksen tarjoaa Aino Kallaksen osuva toteamus 1930-luvulta: "Suomalaisilla näyttää olevan ylemmyyskompleksi suhteessa virolaisiin ja virolaisilla taas alemmuuskompleksi suhteessa suomalaisiin."

Jonkinlaiseksi ongelmaksi nousi myös Viron Tarton rauhansopimuksen perusteella saama piskuinen kappale Inkerinmaata Narvajoen itäpuolelta. Suomessa syytettiin Viroa pyrkimyksistä virolaistaa tämän alueen väestö, Viroa taas närkästytti suomalaisten puuttuminen Viron sisäisiin asioihin.

Pahin konflikti, tai oikeammin konfliktien sarja liityi Viron vapaussoturien liiton toimintaan ja sen Suomesta saamaan tukeen. Vapaussoturien liitto perustettiin alunperin veteraanien etuja ajamaan, mutta se tuli mukaan valtakunnan politiikkaan 1920-luvun lopulla. Riigivanem Konstantin Päts lakkautti Vapaussoturien liiton vuonna 1934 syyttäen sitä vallankaappaushankkeista. Suomessa paheksuttiin laajasti Pätsin itsevaltaisia otteita ja erityisen närkästyneita olivat IKL:n ja Akateemisen Karjala seuran kannattajat. Pohjalaiset osakunnat, jotka olivat erityisen AKS-mielisiä, protestoivat Vapaussoturien liiton lakkauttamista vastaan osallistuessaan keväällä 1934 tarttolaisen ystävyysjärjestönsä Eesti Ýliðpilaste Seltsin juhliin. Pohjalaisten edustajat olivat frakin sijasta pukeutuneet IKL-uniformuun ja pitivät puheen jossa tuomitsivat kiivasti Pätsin hallinnon. Eesti �liðpilaste seltsin jäsenet olivat tuolloin Pätsin kannattajia ja suomalaiset puhujat buuattiin alas puhujankorokkeelta. Vielä samana päivänä pohjalaiset ylioppilaat karkoitettiin Virosta syytettynä valtionvastaisen propagandan levittämisestä. Tämä oli jo skandaali, jonka vaikutukset tuntuivat laajalti opiskelijamaaailman ulkopuolellakin. Esimerkkinä mainitakoon, että seuraavaksi kesäksi suunniteltu suomalais-virolainen pappeinkokous peruutettiin. Tämä oli kuitenkin vasta alkua. Vuoden 1934 syksyllä vapaussoturien vangittu johtaja Artur Sirk pakeni vankilasta suomalaisten avustuksella ja sai väliaikaisen oleskeluluvan Suomesta. Tämä aiheutti lukuisia vastalauseita Virossa ja asia vain paheni, kun vapaussoturit yrittivät Suomesta käsin ja suomalaisten avustamana vallankaappausta. Kaappausyritys epäonnistui ja Sirk pakeni Länsi-Eurooppaan. Kun hän sitten kuoli epäselvissä olosuhteissa Luxenburgissa, syyttivät monet suomalaiset Viron salaista poliisia Sirkin murhasta. Sirkin ruumis tuotiin Suomeen ja haudattiin Helsingissä juhlallisin menoin, mm. AKS osallistui hautajaisiin in corpore.

1930-luvun lopulla suomalais-virolaiset kulttuurisuhteet alkoivat uudelleen lämmetä, kiitos lukuisten heimojärjestöjen uurastuksen. Konkreettisin tulos tästä työstä oli Suomen ja Viron välille joulukuussa 1937 solmittu kulttuurisopimus . Tämä myönteinen kehitys katkesi kuitenkin talvisotaan, joka merkitsi uutta iskua suomalais-virolaisille suhteille.

SODAN PYÖRTEISSÄ

Saksa ja Neuvostoliitto tekivät elokuussa 1939 salaisen etupiirisopimuksen, jonka mukaan Suomi ja Viro jäivät Neuvostoliiton etupiiriin. Viro taipui syksyllä 1939 Neuvostoliiton painostuksen edessä ja luovutti puna-armeijalle useita tukikohtia alueeltaan. Suomi ei tukikohtia suostunut luovuttamaan, jonka seurauksena Neuvostoliitto aloitti sotatoimet Suomea vastaan. Neuvostoilmavoimat käyttivät Virolta saamiaan lentotukikohtia ilmahyökkäyksiin Suomea vastaan, mikä luonnollisesti herätti suuttumusta Suomessa. Tukikohtien käyttö sotatoimiin oli Viron ja Neuvostoliiton solmiman vuokrasopimuksen vastaista, mutta Viro ei kyennyt sitä estämään. Viron kansan myötätunto oli kyllä lähes 100 % Suomen puolella, tästä kertovat mm. Suomen Tallinnan lähetystöön saapuneet lukuisat raha- ja tavaralahjoitukset. Virolaisia vapaaehtoisiakin ilmoittautui runsaasti Suomen lähetystöön ja useita kymmeniä lähti omaloitteisesti yli Suomenlahden. Talvisodan jälkeen Viro tarjosi vielä auttavan kätensä sodan tuhoista kärsivälle Suomelle. Maiden välille solmittiin ns. maksusopimus, jonka mukaan Suomella oli oikeus ostaa tavaraa Virosta luotolla miljoonan dollarin arvosta. Myös sodasta kärsineitä lapsia ryhdyttiin toimittamaan Viroon kesänviettoon ja ensimmäinen 100 lapsen erä oli juuri saapunut Viroon, kun Neuvostoliitto miehitti maan kesäkuun puolivälissä 1940. ielenkiintoisena episodina kannattaa vielä mainita presidentti Konstantin Pätsin 30. heinäkuuta 1940 Suomelle tekemä valtioliitto-ehdotus. Päts toimitti ehdotuksen Suomen Tallinnan lähettiläälle saman päivän aamuna, jolloin hänet vangittiin ja kyyditettiin Venäjälle. Päts siis palasi valtiomiesuransa lopussa samaan ehdotukseen, jonka hän oli tehnyt 22 vuotta aiemmin aloittaessaan Viron valtiolaivan luotsaamisen. Ehdotuksella ei kuitenkaan ollut vaikutusta tapahtumien kulkuun.

Suomen ja Viron suhteet katkesivat virallisesti 6.8.1940, kun Viro liitettiin "neuvostokansojen perheeseen". Muodollisesti Suomi ei tuolloin eikä koskaan myöhemminkään tunnustanut Viron liittämistä Neuvostoliittoon de jure, mutta käytännössä Suomi kohteli Viroa de facto Neuvostoliiton osana elokuusta 1940 alkaen. Viron viimeinen Helsingin-lähettiläs Aleksander Warma jäi kuitenkin Suomeen ja toimi aktiivisesti Helsingissä koko jatkosodan ajan. Suomi ei tosin tällöinkään käytännössä suhtautunut Viroon itsenäisenä valtiona Saksan vastustavan asenteen vuoksi ja mm. Viron lähetystörakennus Helsingissä annettiin jatkosodan alettua Ruotsi täkäläisen lähetystön hallintaan, sillä Ruotsihan valvoi Neuvostoliiton etuja Suomessa sodan aikana. Lähettiläs Warmaa Suomi ei kuitenkaan suostunut Saksalle luovuttamaan, vaikka sitäkin vaadittiin. Vaikka viralliset suhteet katkesivatkin, epävirallisia suhteita kuitenkin jatkettiin. Talvisodan aikana Suomeen siirtyneistä virolaisista muodostettiin jatkosodan alettua ERNAksi kutsuttu erikoisyksikkö, joka toimitettiin moottoriveneillä ja lentoteitse heinäkuussa 1941 Viroon. ERNA suoritti menestyksekkäästi häirintä- ja tiedustelutehtäviä puna-armeijan selustassa siihen asti, kunnes saksalaiset joukot saapuivat Viroon. Virossa saksalaisia pidettiin aluksi vapauttajina, mutta suhtautuminen muuttui nopeasti. Kun Saksa ryhtyi mobilisoimaan virolaisia armeijaansa, eivät kaikki suinkaan olleet halukkaita taistelemaan Saksan riveissä. Vuosina 1942-44 tuli n. 3500 virolaista yli Suomen-lahden ja ilmoittautui vapaaehtoiseksi Suomen armeijaan. Esikuvana virolaisilla oli suomalainen jääkäriliike ja tavoitteena oli sopivan ajankohdan tullen palata Viroon taistelemaan maan itsenäisyyden puolesta. Helmikuussa 1944 Suomessa perustettiin virolaisille oma yksikkö, JR 200. Virolaiset osallistuivat kesän 1944 torjuntataisteluihin aluksi Viipurin lohkolla ja myöhemmin Vuoksen suunnalla. Suomen puolesta kaatui lähes 200 virolaisnuorukaista ja satoja haavoittui. Pääosa virolaisista vapaaehtoisista lähti kotimaataan puolustamaan elokuussa 1944, kun puna-armeijan hyökkäys eteni Viroon asti. Heidän tehtävänsä oli kuitenkin toivoton. Saksan armeijan vetäydyttyä Virosta perääntyi osa JR 200:n miehistä sen mukana loppujen paetessa meren yli länteen tai hajaantuessa metsiin. Virossa syntynyt laaja vastarintaliike, joka tunnetaan metsäveliliikkeen nimellä, oli merkityksellinen myös Suomelle. Sissisota Virossa, joka jatkui 1950-luvun alkuun asti, oli elävänä muistutuksena Kremlille siitä, mikä todennäköisesti olisi odottanut Suomessakin, jos maa olisi pyritty miehittämään. Kun aseellisen vastarinnan tukahduttaminen Virossa osoittautui vaikeaksi, voi vain kuvitella kuinka paljon vaikeampaa se olisi ollut alueeltaan ja väestöltään suuremman Suomen kohdalla.

KUOLLUT AIKA

Jatkosodan päätyttyä alkoi suomalais-virolaisissa suhteissa yli kymmenen vuotta kestänyt hiljaisuus. Vaikka virallisesti kaikki kanssakäyminen lakkasi, tapahtui kulissien takana yhtä ja toista. Suomessa palvelleista virolaisista vapaaehtoisista oli maahamme jäänyt lähes 800, joista osalla oli täällä perheetkin. Nämä ihmiset ja paljon muitakin Suomeen sodan aikana tulleita virolaispakolaisia toimitettiin vähin äänin Ruotsiin syksyn 1944 ja vuoden 1945 kuluessa. Virosta pakeni ihmisiä Suomeen aina 1950-luvun alkupuolelle asti ja Suomesta näitä ihmisiä autettiin pääsemään edelleen Ruotsiin. Kiinni jäi vain harvoja, joten ilmeisesti toiminta tapahtui ainakin jossain määrin Suomen viranomaisten myötävaikutuksella. Kiinnijääneet ja joitain Suomessa pysyvästikin asuneita virolaisia luovutettiin 1940-luvun lopulla 1950-luvulla Neuvostoliittoon. Toisilta luovutetuilta jäi kuitenkin perhe Suomeen ja vuonna 1948 Suomalaisuuden liitto perusti ns. Eestiläisrahaston, josta jaettiin yli miljoona markkaa avustuksina luovutettujen virolaisten omaisille. 1950-luvulla kokosivat suomalaiset estofiilit Kerttu Mustonen-Hukin johdolla viron kielisen aapisenkin, joka painettiin Helsingissä ja toimitettiin Ruotsiin pakolaisvirolaisten lasten tarpeisiin. Pakolaisvirolaisten taiteilijoiden näyttelyitä järjestettiin Helsingissä parikin kappaletta 1950-luvun aikana.

VIRALLISTA YSTÄVYYTTÄ

Uusi vaihe suomalais-virolaisissa suhteissa alkoi, kun Suomen ja Neuvostoliiton välille solmittiin tieteellis-tekninen yhteistyösopimus vuonna 1955. Sopimusta ryhdyttiin soveltamaan myös Suomen ja Neuvosto-Viron suhteisiin ja vuonna 1956 alkoi maiden välillä tieteellisten- ja kulttuurivaltuuskuntien vaihto. Käytännössä koko Suomen ja Viron välinen kulttuurivaihto keskitettiin Suomi-Neuvostoliitto -seuraan perustettuun Eesti-jaostoon. 1950- ja 1960-luvulla syntyi usein kilpailutilanteita pakolaisvirolaisten ja Neuvosto-Viron välille suomalaisesta yleisöstä. Esimerkiksi vuonna 1957, kun Säätytalossa järjestettiin neuvostovirolaisen kirjallisuuden näyttely, jonka avasi opetusministeri Johannes Virolainen, avattiin samanaikaisesti Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kirjastossa pakolaisvirolaisen kirjallisuuden näyttely. Vastaavasti vuonna 1967 Helsingissä vietetyn Neuvosto-Viron kulttuuriviikon jälkeen avattiin Suomalaisen kirjallisuuden seurassa ulkovirolaisen kirjallisuuden näyttely. Presidentti Urho Kekkosen Viron vierailu vuonna 1964 muodostui vedenjakajaksi suomalais-virolaisissa suhteissa. Vierailun seurauksena vilkastuivat Suomen ja Viron väliset suhteet huomattavasti, kun taas suomalaisten suhteet ulkovirolaisiin jäivät vähemmälle. Palattuaan Virosta keväällä 1964 Kekkonen kutsui luokseen Tamminiemeen useita tunnettuja Viron ystäviä. Kekkonen sanoi saaneensa lupauksia Suomen ja Viron välisen kanssakäymisen laajentamisesta, mutta ehtona oli, että suomalaiset katkaisisivat suhteensa ulkovirolaisiin järjestöihin. Kekkonen sai taustatukea Pravdalta, joka hyökkäsi voimakkaasti J.V. Sukselaista vastaa. Sukselainen oli osallistunut samana keväänä Tukholmassa pakolaisvirolasten ylioppilasjärjestön juhliin, josta Pravda sai aiheen syyttää Sukselaista neuvostovastaisesta toiminnasta. Pravdan hyökkäys olikin osaltaan vaikuttamassa siihen, että Keskustapuolueen johtoon valittiin Johannes Virolainen eikä Sukselaista. Sukselaisen yhteydet virolaisiin olivat muuten peräisin 1930-luvulta, jolloin hän toimi Suomalais-virolaisen seuran sihteerinä. Saman seuran puheenjohtaja oli Urho Kekkonen vuosina 1938-44. Kekkosen puhuttelun seuraksena useat järjestöt katkaisivatkin suhteensa ulkovirolaisiin. Tämä näytti tyydyttävän Moskovaa, sillä Helsingin ja Tarton yliopistojen välillä aloitettiin opiskelijavaihto ja seuraavana vuonna avattiin säännöllinen laivayhteyskin Helsingin ja Tallinnan välille. Pari vuotta myöhemmin järjestettiin jo edellä mainittu Neuvosto-Viron kulttuuriviikko Suomessa ja vuonna 1968 Suomen kulttuuriviikko Virossa. Suomen valtiovallan panostuksesta Suomen ja Neuvosto-Viron suhteisiin kertoo sekin, että vuonna 1969 100-vuotislaulujuhlille Tallinnaan lähti Suomesta virallinen valtuuskunta pääministeri Koiviston johdolla.

RUOHONJUURITASON KANSSAKÄYMINEN

Säännöllisen laivaliikenteen aloittaminen Helsingin ja Tallinnan välillä kesällä 1965 avasi suomalaisille mahdollisuuden tehdä turistimatkoja Viroon. Virolaisten matkailu Suomeen oli 1960-luvulla olematonta ja pysyi vähäisenä aina 1980-luvun loppupuolelle saakka. Pääsyy tähän oli Neuvostoliiton haluttomuus myöntää matkustuslupia kansalaisilleen. Totalitaarisena maana Neuvostoliitto ei voinut hyväksyä vapaata tiedonkulkua ja suhtautui siksi äärimmäisen epäluuloisesti kansalaistensaÊkontakteihin ulkomaalaisten kanssa. Ulkomaanmatkailu oli mahdollista vain poliittisesti luotettaville neuvostokansalaisille ja heillekin vain mukana seuraavan "politrukin" valvonnassa. Tallinnassa vierailevia suomalaisturisteja myös valvottiin tarkkaan, eikä heidän ollut helppo luoda kontakteja tavallisiin virolaisiin. Ulkomaalaisten kanssa asioineet joutuivat yleensä kuullusteluihin, joissa täytyi selvittää keiden kanssa on ollut tekemisissä, mistä oli keskusteltu yms. Kattava kontrolli alkoi murtua vasta 1970-luvulla lisääntyneiden matkustajamäärien myötä. Suomen ja Viron välillä tehtiin 1960-luvun lopulla parikymmentätuhatta matkaa vuodessa, mutta 1980-luvun alussa jo yli 200 000. Näin suurten matkailijamäärien tarkkaan seurantaan ei enää suurenkaan maan salaisen poliisin voimavarat riittäneet. Henkilökohtaiset siteet, joita vaikeuksista huolimatta matkailun myötä solmittiin, olivat tärkeitä molemmille osapuolelle. Niiden kautta välittyi Viron suljettuun yhteiskuntaan tietoa ulkomaailmasta ja toisaalta suomalaiset saivat ensikäden tietoja niistä olosuhteista, joissa Virossa elettiin. Tiedonsaannin kannalta oli virolaisille suomalaisia turistejakin tärkeämpiä Suomen televisio ja radio. Muita länsimaisia televisiolähetyksiä ei Virossa näkynyt ja kielitaidon puute usein rajoitti muiden länsimaisten radioasemien kuuntelua. Myös erilaiset Suomen ja Viron radion ja television yhteishankkeet, kuten Sävelsilta-musiikkiohjelmat ja useat tietovisat saivat suuren suosion Virossa, neuvostoviranomaisten mielestä liiankin suuren ja osa niistä jouduttiin Moskovan vaatimuksesta lopettamaan. Suomen television vaikutusta virolaiseen yhteiskuntaan ja jopa laulavan vallankumouksen syntyyn ei ole syytä vähätellä. Sen kautta saadut tiedot tapahtumista Länsi-Euroopassa olivat varmasti osaltaan nostamassa ekologisia kysymyksiä esille Virossakin 1980-luvun puolivälissä. Ympäristötuhojen vastustamisesta alkunsa saanut liikehdintä Virossa politisoitui nopeasti ja tästä alkanut kehitys johti laulavaan vallankumoukseen ja jälleenitsenäistymiseen elokuussa 1991.

SUOMI JA VIRON UUSI ITSENÄISYYS

Virallisen Suomen suhtautuminen Viron itsenäistymiskehitykseen ei ainakaan julkisuudessa ollut pelkästään myönteinen. Presidentti ja ulkoministeri vaikenivat kiusallisen kauan Viron kysymyksestä ja kun he lopulta kommentoivat tapahtumia, kommenttit olivat erittäin varovaisia ja osittain viileähköjäkin. Mutta kulissien takana ilmeisesti tehtiin yhtä ja toista Viron hyväksi. Tämän kirjoittajan tiedossa on ainakin seuraava tapaus. Vuoden 1991 alussa perustettiin Helsinkiin, Tuglas-seuran suojiin Viron kulttuuripiste, jonka toiminnan rahoitti Suomen opetusministeriö. Kyseessä oli Viron Helsingin-lähetystön alkusolu, joka kulttuuripisteen nimen suojissa valmistautui tulevaa tehtäväänsä varten. Toiminta tapahtui Suomen ulkoministeriön hiljaisella hyväksynnällä ja siten presidenti Koivistoakin ilmeisesti oli informoitu asiasta. Virolaisten kouluttaminen diplomaattisia tehtäviä varten aikana, jolloin Viro vielä oli osa Neuvostoliittoa oli hyvin arkaluontoinen asia ja varovaisuussyistä rahat toimintaan tulivat opetusministeriöltä Tuglas-seuralle annettuina avustuksina. Täten siis myös Suomi oli mukana auttamassa Viroa sen valmistautuessa itsenäisyytensä palauttamiseen. Ja kiitos huolellisen valmistautumisen Viro kykeni käyttämään tilaisuutta hyväkseen, kun Moskovassa tehtiin vallankaappausyritys elokuussa 1991. Viron julistauduttua itsenäiseksi 20.8.1991 useat valtiot tunnustivat sen itsenäisyyden, mutta Suomi katsoi, että sen vuonna 1920 antama de jure tunnustus oli edelleen voimassa, eikä siten uutta tunnustusta tarvittu. - Vuonna 1920 Suomihan oli ensimmäinen kansainvälisoikeudellisen statuksen omaava valtio, joka tunnusti Viron itsenäisyyden. - Virallisesti diplomaattisuhteet solmittiin Suomen ja Viron välille uudelleen 29.8.1991. Suomi nimitti syyskuussa suurlähettilääkseen Tallinnaan Jaakko Kaurinkosken, mutta kesti aina huhtikuuhun 1992 asti ennenkuin Viron nimitti suurlähettiläänsä Helsinkiin. Suurlähettilääksi nimitetty Lennart Meri ehti hoitaa tointaan vain runsaat neljä kuukautta, sillä syksyllä 1992 hänet valittiin Viron tasavallan presidentiksi. Jälleen Viron edustus Helsingissä oli yli viisi kuukautta asiainhoitaja-tasolla ja vasta 12.2.1993 ryhtyi Viron seuraava suurlähettiläs Jaak Jðer��t hoitamaan tehtäviään. Tämä kaikki kertoo niistä vaikeuksista, joiden kanssa Viron ulkoministeriö painiskeli joutuessaan luomaan diplomaattikuntansa tyhjästä. Diplomaattisuhteiden solmimisen jälkeen lähti valtiollinen yhteistyö Suomen ja Viron välillä nopeasti käyntiin: sopimus ympäristöyhteistyöstä solmittiin marraskuussa 1991, väliaikainen kauppasopimus allekirjoitettiin helmikuussa 1992 ja vuonna 1937 solmittua kulttuuriyhteistyö-sopimusta ryhdyttiin soveltamaan uudelleen käytäntöön maaliskuussa 1992. Presidentti Arnold R��tel teki lyhyen vierailun Suomeen syyskuussa 1991 ja presidentti Koivisto kävi päivän vierailulla Virossa maaliskuussa 1992. Vuonna 1992 aloitettiin myös puolustuksellinen yhteistyö Suomen ja Viron välillä. Tiettävästi mitään virallista sopimuksia puolustusyhteistyöstä ei ole tehty, mutta suomalaisen kaluston lahjoitukset Viron rajavartiostolle ja virolaisten nuorten miesten ottaminen Kadettikouluun ja päällystöopistoon osoittavat, että Suomi pitää tärkeänä Viron puolustusvalmiuden kohottamista. Tätä näkemystä tukee myös suomalaisten sotilasneuvonantajien siirtyminen Viron palvelukseen keväällä 1993. Taloussuhteet kasvoivat niin ikään räjähdysmäisesti. Suomi oli vuonna 1992 Viron suurin kauppakumppani lähes 40% osuudella maan kauppavaihdosta ja Virossa toimivista ulkomaisista yrityksistä lähes puolet oli suomalaisia. Viron talouselämälle hyvin merkittävä oli Suomen pankin päätös vuoden 1992 lopulla ryhtyä ensimmäisenä länsimaisena pankkina noteeraamaan Viron kruunua, sillä tämä teki kruunusta käytännössä vapaasti vaihdettavan. Jatkuvasti kasvaneella matkailulla on myös suuri taloudellinen merkitys, vuonna 1992 tehtiin lähes miljoona matkaa yli Suomenlahden ja seuraavana vuonna yli puolitoista miljoonaa. Matkailun lisääntyminen yli Suomenlahden on suoraa seurausta hämmästyttävällä nopeudella kasvaneista ruohonjuuritason yhteyksistä. Henkilökohtaisten ystävyyssuhteiden määrää on mahdotonta edes arvioida, mutta pelkästään erilaisia Viro-ystävyysseuroja toimi Suomessa vuonna 1993 n. 40. Lisäksi 38 kunnalla ja 21 seurakunnalla oli virolainen ystävyyskunta tai -seurakunta. Mutta lukumäärien luettelu tässä yhteydessä ei ole mielekästä, sillä yhteistoiminta organisaatio- ja seuratasolla on jo niin laajaa, että sen tarkka tilastointi on mahdotonta. Tilannetta kuvaakin hyvin Viron Helsingin suurlähettilään Jaak Jðer��tin lausahdus, että helpompi olisi luetella ne tahot Suomessa, joilla ei ole mitään yhteyksiä Viroon, kuin ne, joilla on.

YHTEENVETO

Suomen ja Viron suhteita tarkasteltaessa näyttää siltä, että kielisukulaisuus yhdistettynä maantieteelliseen läheisyyteen näyttäisi tarjoavan poikkeuksellisen hyvät edellytykset ihmisten väliselle vilkkaalle kanssakäymiselle. Silloin kun ulkoisia esteitä ei ole ollut, on suomalaisten ja virolaisten kanssakäyminen ollut vilkkaampaa heimoveljien kuin muiden naapurikansojen kanssa. Sen sijaan valtiollinen yhteistyö ei tämän vuosisadan kokemusten valossa lähde kovin helpolla käyntiin. Suomelle läheinen liittoutuminen Viron kanssa ei ole tarjonnut juurikaan turvallisuuspoliittisia etuja ja Viro ainakin sotien välisenä aikana pelkäsi sen johtavan taloudellisen itsenäisyyden menetykseen. Kaupankäynti oli vuosisadan alkupuolella vähäistä siitäkin syystä, että molempien maiden tuotantorakenne oli liian samankaltainen. Nykyään se ei sitä enää ole, kiitos neuvostojärjestelmän Viron kansantaloudelle aiheuttamien tuhojen, ja siksi voisi odottaa, että taloudellisella sektorilla maiden välisen yhteistyön kasvu jatkuu tulevaisuudessakin. Jos tämä kehitys vie syvempään integraatioon maiden kansantalouksien välillä, niin oletettavaa on myös poliittisen yhteistyön tiivistyminen. Summa summarum, heimoveljeys mitä ilmeisemmin helpottaa ihmisten välistä kanssakäymistä. Valtioiden välisiin suhteisiin sillä taas ei näytä olevan juurikaan vaikutusta.