"Huhh!" ugri sanoi ja suoristi selkänsä. Hikikarpalot tippuivat hänen leveän punakalta naamaltaan. Hän katsoi mustaa multaa hellästi ja iski lapion uudestaan maahan.
Jostain kuusien lomasta ilmestyi näkyviin ugrin veljenpojan hontelo olemus valkeassa kesäpuvussa. Tämä oli tullut enonsa luo kesäajaksi lomailemaan ja maalailemaan. Suurimman osan ajastaan hän kuitenkin vietti järven rannalla uneksien, unohtamatta aika-ajoin nostaa litteää taskumattia huulilleen.
"Noh!" ugri kysyi kaivaessaan maata apinan raivolla. "Mistäs sinä nyt tulet?"
"En mistään", veljenpoika huokasi surumielisesti ja nojasi ponnettomasti kuuseen. "Minkälaista elämää sinäkin elät", ugri lausui. "Vetelehdit päivät päästään, en ole nähnyt sinun tekevän minkäänlaista työtä! Minä olin kolmen-neljän vanhana paimenessa, seitsemän vanhana kasasin muuria, kahdeksan vanhana nuohosin savupiippuja ja kun täytin kymmenen, isä päästi minut auran taakse. Että niin on asia! Kädet on minulla olleet koko ajan mullassa, koskaan en ole laiskotellut. Nytkin - suuren talon isäntänä, kaikki eivät tällaista touhua jaksaisikaan, mutta minäpä kynnän vielä uudispellonkin! Että sellainen mies olen minä, ugri! Jos en voi puurtaa elefantin lailla, alan voida heti huonosti."
"Minä taas maalailen", sanoi veljenpoika pyyhkiessään suutaan ryypyn päälle.
"Eihän se ole mitään työtä!" ugri murahti. "Minun kansani ja minun esivanhempani ovat olleet aina ahkeria. Nykyään rakennan kaksi torppaa vuodessa, saman verran puran, kaivan kuukaudessa neljä ankkalampea, mutta ei riitä minulle. Kädet suorastaan syyhyävät töihin!"
Veljenpoika katsoi enoaan kauhunsekaiselia kunnioituksella, kohautti olkiaan ja lampsi pois.
Kun ugri yhden aikoihin yöllä sai lopulta kaikki päivän askareet tehdyksi ja alkoi lusikoida kaalisoppaa ja talkkunaa, myös veljenpoika ilmestyi tupaan. Hän tuki päänsä käsien varaan ja tuijotti unelmoiden uunin alla rätisevää liekkiä. Ugri otti ohrarieskan, joi suopursuolutta päälle, katsahti kerran pahasti ovelle päin, otti kärpäslätkän, ja löi. Jokin vingahti ja vaikeni.
"Mikä se oli?!" veljenpoika kysyi nostamatta katsettaan.
"Äh, mikä lienee", ugri urahti. "Vain tontun retale. Niitä on siinnyt paljon, syövät vehnän pian tykkänään pois."
Veljenpoika nosti päänsä hitaasti ja killitti suoraan enoaan.
"Tonttu!" hän huusi. "Oletko sinä, eno, nähnyt tonttuja?"
"Olen", ugri vastasi järsiessään ohrarieskaa. "Alussa niitä oli joka paikassa, mutta minä olen pyydystänyt jo useita. Nytkin on aitassa ja ruokakomerossa loukut viritettyinä."
"Barbaari!" veljenpoika huudahti moittivasti. "Tontut! Minusta olisi suuri onni nähdä tonttu edes kerran!"
"Mitä niissä on katsomista", ugri tuhahti välinpitämättömästi, niin ettei veljenpoika kuullut häntä.
"Minä olen aina uneksinut haltijoista!" puhui hän silmät sädehtien. "Antaisin puolet elämästäni, jos näkisin kerran tontun, haltijoita tanssikedolla tai vaikka vedenhaltijan! Oi, eno, oletko nähnyt haltijoita tai vedenneitoa?"
"Tietysti", ugri vastasi rauhallisesti. "Ne minä olen teljennyt navettaan."
Veljenpojan suu loksahti auki.
"Teljennyt navettaan!" hän huusi. "Olet teljennyt haltijoita navettaan! Miksi?"
"Minä lypsän niitä," ugri sanoi. "Jos haluat, voit mennä katsomaan niitä."
Hän vei hämmästyksestä mykän veljenpojan navetan luo ja avasi oven. Viisi haltijaa seisoi pilttuissa, jokaisella oli kytkyt kaulassa.
"Eno, sinä lypsät haltijoita", veljenpoika sopersi naama valkoisena, kuin hanestä olisi puserrettu veret ulos
"No jaa", ugri sanoi "Näin niistä on jotain hyötyä. Muuten tanssivat ja haahuilevat niityillä, eivät tee työtä. eivät mitään. Mitä se sellainen muka on?"
Veljenpoika tuijotti enoaan tajuamatta mitään, sitten hän hoksasi navetan pimeydestä vielä vhden oven ja alkoi vaikertaa.
"Onko tuo vedenneito?" hän kysyi ääni väristen.
"Sehän se on". sanoi ugri "Minä pyydystin sen. Muuta ei tee kuin laulaa ja lurittaa, täysin hyödytöntä. Katso vaikka tikkoja - siinä vasta ahkera eläin, ei tee muuta kuin hakkaa. Mutta vedenhaitija - mikä lorvailija. Pidän sitä nyt ankkojen tilalla. aluksi hangoitteli vastaan. mutta nyt - munii kolme munaa päivässä, välillä jopa enemmän."
Veljenpoika aikoi sanoa jotain, mutta huitaisi kättään ja hoiperteli jalkojaan laahaten kaivolle. Pidettyään päätään onkin aikaa kylmässä vedessä ja virkistettyään sieluaan taskumatin avulla hän pystyi taas puhumaan.
"Sinä olet barbaari, eno", hän sanoi. "Kiusaat haltioita, niinkuin nämä olisivat jotain lehmiä tai hevosia!"
"Minä panen ne töihin", ugri ilmoitti. "Se ei ole kiusa, vaan kunnia-asia! Minun esi-isäni ovat aina rakastaneet työtä."
Hiljaisuuden vallitessa mentiin tupaan. Suuri harmaa koira tuli ulos kopista, murisi varoittavasti, mutta tunnistaessaan isännän laskeutui mahalleen ja pani päänsä käpälien väliin.
"Tuo tuossa on muuten ihmissusi", ugri sanoi ja meni tupaan.
Veljenpoika istui omenapuun alle nurmikolle ja hieroi kipeää otsaansa. Hän pohti, menisikö ja leikkaisi poikki haltijoita ahdistavat kytkyt, veisikö vedenhaltijan takaisin veteen ja keräisikö aittaan piilotetut tonttuloukut. Suunnitelmissa oli myös antaa ihmissudelle veitsen terästä leipäpala, että eläin-parka voisi muuttua taas ihmisen hahmoon
"Jaa". hän ajatteli. "se minun pitää vähintään tehdä. Ken tietää. miten kauan tuon onnettoman sielun on jo pitänyt kävellä sudennahassa!"
Veijenpoika kävi ruokakomerossa ja toi veitsen terässä leipäpalan. Ihmissusi silmäili häntä tutkivasti. Kun veljenpoika oli tullut ihan lähelle, hyppäsi ihmissusi viereen ja hotkaisi leivän yhdellä nielaisulla.
Samassa kuului pieni sihaus ja ihmissuden paikalla veljenpojan edessä seisoi mies. Hänellä oli leveän punakka naama, vahvat kourat ja virsuihin köytetyt jalat. Vielä yksi ugri!
"Kiitoksia, ystävä!" hän sanoi riemukkaasti. "Et voi uskoa, miten minä kärsin elämästä koirana. Minun, joka jo kahdeksan vanhana multasin käteni auran takana. minun piti monta vuotta kykkiä toimettomana! Uhh, mutta nyt käyn heti työn kimppuun! Aloitukseksi raivaan tuon metsän pois ja rakennan siihen myllyn!"
Ugri nyökkäsi vielä kerran kiitollisena, otti jostakin kirveen ja ryntäsi metsään. Kohta metsästä kuului kopse.
"Kammottavaa", veljenpoika ajatteli. "Tämä on kammottavaa!"
Hän napitti takin ylös asti kiinni, työnsi kätensä taskuihin ja lähti nopein askelin kävelemään.
Öisestä metsästä kaikui kirveenkopse.
Suomennos liris Heino 2000