Kärt Hellerma
Kärt Hellerma on proosakirjailija ja toimittaja, joka ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään työskenteli useissa lehdissä. Hellerma aloitti toimittajantyönsä Noorus-lehdessä 1980-luvun alussa. Myöhemmin hän työskenteli Eesti Päevaleht-, Postimees-, Eesti Elu ja Hommikuleht -lehtien kulttuuritoimituksissa.
Hellerma tuntee laajasti taiteen osa-alueita. Hän on kirjoittanut arvosteluja muun muassa kirjallisuudesta, teatterista ja elokuvasta. Hellerma osallistuu taidekritiikeissään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kritiikin lisäksi hän on kirjoittanut kolumneja, jotka pohtivat kulttuurin nykytilaa. Hellerma on käsitellyt teksteissään muun muassa kapitalismia, naisen asemaa ja nykyajan kyynistä elämänasennetta. Hellerman artikkeleita, kolumneja ja arvosteluja on ilmestynyt kokoelmassa Avanenud ruum. Artikleid ja esseid 1991–2006 (2006).
Esseekokoelma antaa kuvan siitä, mitä Viron yhteiskunnassa on maan itsenäistymisen jälkeen tapahtunut. Toimittajan katse on seurannut muutoksia tarkkaavaisesti, ja samojen kansien väliin koottuina artikkelikokoelma antaa terävän kuvan Viron viidentoista vuoden tapahtumista. Hellerman kirjallisuuskritiikkejä on julkaistu kokoelmassa Kohanenud kirjandus. Valik kirjanduskriitikat 1987–2006 (2006).
Hellerma on kirjoittanut kaksi romaania (Alkeemia, 1997 ja Kassandra, 2000) ja kaksi lyhytproosakokoelmaa. Novellikokoelma Ma armastasin David Copperfieldi ilmestyi vuonna 2007 ja matkakertomusvalikoima Sinine missa vuotta myöhemmin
Kirjailijan teoksissa on runsaasti viittauksia erilaisiin tarinoihin, myytteihin ja maailmankirjallisuuteen, mutta ne avautuvat myös lukijalle, joka ei tunnista kaikkia viittauksia. Syvällisyydestään huolimatta Hellerman teokset eivät ole vaikeita. Hellerman kertojaratkaisut ovat yllättäviä: Ma armastasin David Copperfieldi -novellin kertoja on kotiinsa linnoittautunut masentunut nainen, kun taas novellin Hunt kertoja muuttuu sudeksi.
Useissa Hellerman teksteissä käsitellään sukupuoleen ja seksuaaliseen vapauteen liittyviä kysymyksiä. Hellerma tunnetaan feministisenä ajattelijana, jonka teoksia voisi hyvin verrata esimerkiksi Virginia Woolfin teoksiin. Molemmat kirjailijat yhdistävät kärjekkäät mielipiteet älykkääseen huumoriin.
Housut ja hame
Kun olin pieni enkä käynyt vielä koulua, minulla oli tapana istua Nõmmen puutarhassamme kasvavan kaksihaaraisen männyn oksalla. Niin olen tehnyt myöhemminkin. Talvella puuhun oli hankala kiivetä, paksut vaatteet olivat tiellä, mutta lämpimällä ajalla, keväisin ja kesäisin, siellä oli mukavaa. Aurinko paistoi ja leuto tuuli suhisi oksissa. Puussa oli hyvä olla maailmalta piilossa, siellä sai olla ja ajatella rauhassa.
Toisinaan seurasin puidenlatvojen välistä kadulla kulkevia ihmisiä. He eivät nähneet minua, mutta minä näin heidät. Huomasin, että puun ali käveltiin usein pareittain. Kulkijat saattoivat olla nuorukainen ja neito, jotka kainostelivat kylki kyljessä tai vanhempi aviopari käsikynkässä. Joka tapauksessa he olivat lähekkäin, keskustelivat jostakin, menivät jonnekin. Ohikulkijoita katsellessa minut valtasi epämääräinen tulevaisuuden pelko, sillä en voinut mitenkään ymmärtää ihmisten halua olla koko ajan lähekkäin ja yhdessä. Minusta tuntui mahdottomalta viettää jatkossa kaikki aikani toisen vierellä ja saatavilla. Ajatus, että minua häirittäisiin jatkuvasti ja että minä häiritsisin toista, tuntui sietämättömältä.
En ymmärtänyt, miksi ihmiset niin helposti tekivät itsestään toisesta riippuvaisen. Niin menetellessään he tuntuivat pimittävän jotakin tärkeää. Näytti siltä, ettei se ollut uhrautumista vaan epävarmuutta, joka pakotti heidät luopumaan itsestään. Minä viihdyin yksin, sillä vain silloin koin tuntevani itseni. Jonkun kanssa ollessani maailma muuttui aina toisenlaiseksi, aivan erilaiseksi kuin se, jossa olin yksin ollessani. Maailmalla on paljon kasvoja, mutta vain yhdet niistä tuntuivat todellisilta.
Aloin pian kuvitella, että minussa on jotain vikaa, sillä äiti oli sanonut minulle jo aiemmin, että kun pienet tytöt kasvavat isoiksi, he menevät naimisiin ja alkavat kasvattaa lapsia. Minulla oli paha tunne, aivan kuin olisin petturi: tajusin, että minun voi olla vaikea täyttää sellaisia vaatimuksia. Naimisiin meno tuntui kuitenkin olevan hamassa tulevaisuudessa. Sitä saattoi lykätä tuonnemmas.
Jokin oli kuitenkin vinossa. Joku oli jakanut minulta lupaa kysymättä maailman kahtia: miehiin ja naisiin, poikiin ja tyttöihin. Puussa istuessani tunsin myötätuntoa poikiakin kohtaan. Vaimon hankkiminen voi olla yhtä kauheaa kuin miehelään meno.
Toisinaan äiti sitoi päähäni rusetin, puki päälleni hameen ja laittoi jalkaani valkeat polvisukat. Sitten lähdimme äidin ja isän kanssa juhliin tai kylään. Juhlavaatteissa tunsin oloni kömpelöksi ja teennäiseksi. Minne jäi se minä, joka kiipeili puissa vanhat verkkarit jalassa? Portista meni ulos joku muu kuin aito minä, joku joka muistutti minua vain ulkonäöltään. Rusetti ja hame olivat kiistattomia tytön merkkejä, aivan kuin viittaus rooleihin, jotka odottivat minua tulevaisuudessa. Miten ulkonäkö voikin vaikuttaa niin paljon tunteisiin?
Siitä huolimatta minusta on mukavaa vanheta. Ehkä kiipeän kohta takaisin puuhun, jos luuni sen sallivat. Puu on vain kasvanut tällä välin hieman suuremmaksi.
Jotain on kuitenkin jäänyt tekemättä. Haluaisin oppia, miten muututaan ihmissudeksi. Heittää kärrynpyörän ja... Toisinaan tuntuu, että olen huomaamattani jo onnistunut siinä.
Teoksesta Avanenud ruum. Artikleid ja esseid 1991–2006. Tallinn, 2006.
Suomentanut Hanna Samola
Kärt Hellerma esiintyy Tuglas-seuran kirjallisuusillassa Töölön kirjastossa 8.4.2010