Tuglas-seura

Kirjahylly

Kai Aareleid

Linnade põletamine

Varrak 2016

Kai Aareleid

Linnade põletamine

Varrak 2016

Joskus kaupunki on niin vahvasti kuvattu, että se ei ole enää tapahtumien näyttämö vaan yksi päähenkilöistä. Kai Aareleidin romaani Linnade põletamine liittyy kirjallisten Tartto-kuvausten perinteeseen. Teos vie lukijansa Tarton kaduille ja puistoihin, puutaloihin ja kouluihin. Lukija voi haistaa Toomemäen maatuvat lehdet ja pysähtyä tähtitornille kylmänä helmikuun päivänä.

Linnade põletamine rakentuu eri aikatasoista, mutta kompleksinen rakenne ei häiritse lukemista. Vuodesta 2013 siirrytään eri luvuissa 1940-, 1950 ja 1960-luvuille, ja eri ajanjaksojen kuvausten myötä kuvataan virolaisen yhteiskunnan vaiheita yhden perheen ja sen lähipiirin kautta. Näkökulmahenkilönä on Tiina Unger, jonka vaiheita lapsuudesta aikuisuuteen kuvataan eri vuosikymmenille sijoittuvissa luvuissa. Aikuinen Tiina palaa lapsuutensa kaupunkiin ja yrittää selvittää, mitä hänen isälleen tapahtui. Lapsuusmuistot ja isän arvoitukset tiivistyvät muutamiin esineisiin, kuviin ja kirjoituksiin, joita isästä on jäänyt.

Yhteiskunnalliset mullistukset ja poliittisten järjestelmien väkivaltaisuus ovat teoksessa kaiken aikaa läsnä, mutta taka-alalla. Romaani kertoo ystävyydestä, rakkaudesta ja läheisyydestä sekä siitä, miltä tuntuu, kun menettää tai pelkää menettävänsä rakkaan ihmisen. Tiina kaipaa isäänsä, joka katoaa perheensä ulottumattomiin. ”Tavaroita on kotona paljon, mutta isä on yhä vähemmän. Isällä on työ, hän on melkein aina poissa, välillä lähtee kotoa vielä myöhään illalla kuin olisi unohtanut tehdä jonkin työn. Silloinkin, kun hän on paikalla, on hän vain puoliksi läsnä eikä häntä saa häiritä. [––] Isän kanssa pitää olla varovainen. Kun hän on kotona ja haluat, ettei hän katoa minnekään, on paras olla hyvä, olla hiljaa, olla melkein kuin ei olisi olemassa.” (LP 105, suomennos HS.) Aareleidin romaani kuvaa vivahteikkaasti ja hienovaraisesti isän ja tyttären suhdetta, jota varjostavat isän riippuvuudet. Peeteriä riivaavat omat kaipuunsa ja tyhjyytensä, joita hän pyrkii täyttämään.

Historiallisista tapahtumista kerrotaan Tiinan näkökulmasta, ja lukijalle välittyy kokemus epätietoisuudesta ja epävarmuudesta. Kevään 1949 kyydityksistä kerrotaan lyhyessä luvussa, joka koostuu Tiinan vanhempien dialogista. Äiti Liisi suree pois vietyjä tuttavia ja ihmettelee, miksi hänen perheensä jätettiin rauhaan. Peeter yrittää selittää, miksi heitä ei tultu hakemaan, mutta syyt jäävät arvoituksiksi niin Peeterin perheelle kuin lukijalle. Peeterin henkilöhahmo rakentuu salaisuuksista, jotka paljastuvat vähitellen. Romaani jättää paljon myös ratkaisemattomaksi arvoitukseksi, joka muistuttaa ihmisen elämää kaikkine sattumanvaraisuuksineen ja selittämättömyyksineen.

Romaanin nimi viittaa samannimiseen korttipeliin, jota Tiina pelaa naapurihuoneessa asuvan Idan kanssa. Tässä pelissä voittaa se, jonka kortit päihittävät toisen pelaajan kortit. Se, jolla on voimakkaampi kortti, saa edelliset kortit itselleen, ja peli loppuu vasta sitten, kun toisella on kaikki kortit. Niin poltetaan kaupunkeja. Korttipeliin ja sen erikielisiin variantteihin kätkeytyvät viittaukset isän alkoholismiin, historiallisiin tapahtumiin ja elämää ohjaavaan sattumaan. Onko Tiinan isä Peeter se, joka häviää kaiken ja häviää itsekin? Aareleidin romaani tutkii sitä, mistä ihmisyys ja toisen ihmisen kaipuu koostuvat: ”Ihmisen luetteloon kuuluvat myös hänen sanansa. Hänen äänensä, hänen vaikenemisensa. Lopulta kaikki se, mitä enää ei ole, mutta mikä joskus määritteli häntä parhaiten: merkit hänen poissaolostaan. Pään painauma tyynyllä. Kammanpiikkien väliin jäänyt hius. Puolikas tossunjälki uunin eteen varisseessa tuhkassa. Huultenmuotoinen rantu kupin reunassa. Pisara kuivunutta verta partaterällä. Kirja, jossa on kirjanmerkki ikuisesti samassa paikassa. Juomatta jäänyt vesilasi. Ne ovat ihmisen todelliset jäljet.” (LP 323, suom. HS.)

Hanna Samola

Elo 2/2017