November on huimaava taideteos

Heidi Iivari

Heidi Iivari

November on huimaava taideteos

Jos Viron nykykirjallisuuden luetuin teos, Andrus Kivirähkin Riihiukko eli marraskuu (2002, suom. Kaisu Lahikainen), on vielä jostain syystä lukematta, Rainer Sarnetin ohjaama elokuva November (2017) antaa siihen nyt voimallisen sysäyksen. Hyvän taideteoksen täytyy toimia myös itsenäisenä teoksena, ja niin November tekeekin. Tosin virolaisesta mytologiasta ja lähihistoriasta tulee tietää jotakin ennen kuin astuu elokuvasaliin. Muuten voi Riihiukolle perustuva November jäädä liian eksoottiseksi kummajaiseksi.

Kuva: Gabriella Liivamägi

Virolainen kylä marraskuisessa paljaudessaan ja ränsistyneisyydessään 1800-luvulla. Aavemaisuutta lisää korviaviiltävä metallinen ääni, joka lähtee itsekseen liikkuvasta, raudasta ja puusta koostuvasta häkkyrästä, joka tuo mieleen Taru sormusten herran Klonkun. Häkkyrä on kratti, joka palailee kirskahdellen varastelureissultaan isäntänsä luokse. Näin November alkaa.

Yhtä luonnollisia ja konkreettisia olentoja ovat krattien lisäksi myös rutto, horkat, haltiat, kuolleet esi-vanhemmat ja tietysti itse vanapagan eli vihtahäntä, jonka avituksetta orjilla ei olisi omia orjia eli kratteja. Maaorjuudessa elävä rahvas yrittää pysyä väleissä sekä paraolentojen että toistensa kanssa, tyydyttää ensisijaiset tarpeensa mutta myös loputtoman ahneutensa. Se tarkoittaa jatkuvia neuvotteluja, lepyttelyjä, kaupankäyntiä, huijaamista ja varastamista ilman omantunnontuskia. Moisionherra taas elää täysin todellisuudesta vieraantuneena rapistuneessa moisiossaan ja pikistää silmänsä kiinni niin palvelusväkensä vilpiltä kuin irstaudeltakin.

Tässä naturalistisessa maastossa kukkivat hetken muutamat nuoret mutta sitäkin intohimoisemmat rakkaudenkukinnot. Talonpojan tytär Liina on rakastunut ikätoveriinsa Hansiin, joka on puolestaan rakastunut saavuttamattomaan moisionpreiliin. Liinan sydänsurut purkautuvat yöllisinä retkinä ihmissutena. Hansin lumiukko-kratti tyydyttää romanttisin venetsialaistarinoin Hansin rakkaudenkaipuuta kunnes koittaa kevät ja maksun aika.

Kuva: Gabriella Liivamägi

Rasvaisia hiuksia, mätäneviä hampaita, haisevia rääsyjä ja härskejä juttuja, mutta myös pakahduttavaa ja tinkimätöntä rakkautta, jolla ei tietenkään ole selviytymismahdollisuuksia. Se yhdistettynä loistavaan näyttelijätyöhön ja huimaan visuaaliseen muotoon. November vie tosiaan jalat alta, eikä sitä kokemusta voi tiivistää mihinkään yhteen lajityyppiin, vaikka film noir tai neo-noir tulevat ensimmäisinä mieleen. Elokuva on samaan aikaan humoristinen, (melo)dramaattinen, groteski ja äärimmäisen esteettinen. Voisi ajatella, että melkein kahden tunnin mittaisen mustavalkoisen elokuvan seuraaminen alkaisi jossakin vaiheessa puuduttaa. Päinvastoin: Novemberin kuvallinen kieli on oikearytmistä poetiikkaa, joka perustuu upeille kontrasteille ja valon ja varjon harkituille vaihteluille. Elokuvan lopussa on vielä kohtaus, joka vetää täysin vertoja Jane Campionin Pianolle ja sen veden syvyyksiin syöksyvälle päähenkilölle. Viimeistään siinä vaiheessa kostuu silmäkulma.

Elo 3/2017