Tuglas-seura

Kirjahylly

Juhani Salokannel

Nuoren Viron omatunto

Vastapaino 2017

Juhani Salokannel

Nuoren Viron omatunto

Vastapaino 2017

Juhani Salokannel aloittaa A. H. Tammsaaren elämäkertansa kuin Vladimir Nabokov kirjansa Gogolista: lopusta.

Tammsaaren kuolema – 62-vuotiaana sydänkohtaukseen oman kirjoituspöytänsä ääreen – maaliskuun ensimmäisenä 1940 ei ollut kovin dramaattinen. Noina päivinä draama oli muualla. Viipurinlahdella taisteltiin talvisodan viimeisistä asemista, ja Tammsaaren kotimaa Viro oli pelottavassa välitilassa: ei enää täysin suvereeni, ei vielä kokonaan miehitetty.

Tuo päivämäärä ratkaisi kuitenkin Tammsaaren teosten kohtalon vuosikymmeniksi, Salokannel pohtii. Hän aloittaa ”kontrafaktuaaliseksi” kutsutun ajatuskulun (jota ei pidä sekoittaa paljon puhuttuihin ”vaihtoehtoisiin faktoihin”). Jos Tammsaare ei olisi kuollut maaliskuussa, mitä vaihtoehtoja hänellä olisi ollut neuvostomiehityksen aikana? Olisiko hänen tuotantonsa tai pelkästään näkyvä kansallinen asemansa antanut tekosyyn kyyditykseen ja lähes varmaan kuolemaan? Vai olisiko hän valinnut lähdön maanpakoon, jolloin hänen teostensa kohtalona olisi ollut emigranttikirjallisuuden varjoelämä. Virossa ne olisivat kadonneet näkyvistä vuosikymmeniksi – kunnes neuvostovallan hiipuminen olisi tuonut ne löytönä menneisyydestä jälleen kotimaan valokeilaan.

Kävi toisin. Stalinistinen kansallisuuspolitiikka muotoili ”neuvostokansoille” uuden tarkoituksenmukaisemman menneisyyden, ja siihen kuului myös luokkataustaltaan oikeanlaisten kansalliskirjailijoiden esiin nostaminen.

Kansallinen suurhahmo Tammsaare oli jo eläessään, viimeistään Totuuden ja oikeuden ilmestyttyä, mutta hän pysytteli yleensä poissa patsaanpaljastuksista ja muista häneen kohdistuneista juhlatilaisuuksista. Neuvostovallan kirjallisuuspolitiikan kannalta oli aina parempi jos seppelöitävä mestari ei enää ollut paikalla omissa juhlissaan. Virolaisten onneksi valinta osui Tammsaareen. Teokset pysyivät, vaikka tulkinnat muuttuivat.

Juhani Salokantelen huhtikuun alussa julkaistu teos taitaa tosiaan olla ensimmäinen varsinainen Tammsaaren elämäkerta. Virossa on ilmestynyt Tammsaaren tuotantoa ja elämää käsitteleviä monografioita kohta sadan vuoden ajan, Tuglaksen kriittisestä esseestä (1918) alkaen. Vahvaa Tammsaare-tutkimusta ilmestyy kaiken aikaa – kansalliskirjailija selvisi elinvoimaisena miehitysajasta – ja Salokannel lainaa ansiokkaasti niiden uusia tulkintoja. Löytyipä sellainenkin hypoteesi, joka muuttaisi vuosikymmeniä jatkuneet arvailut herra Anton Hansenin ja neiti Käthe Veltmanin merkillisestä avioitumisesta vieläkin jännittävämmiksi.

Tulee kyllä selväksi, että suomalaiselle lukijalle tässä kirjoitetaan, lukijalle, jolle Viron historia ja kulttuurin virtaukset ovat vähemmän tuttuja – ja ehkä Totuus ja oikeuskin vielä lukematta. Tammsaaren elämä, varsinkin viimeisinä vuosikymmeninä säntillinen ja suorastaan väritön, työlle ja perheenisän velvollisuuksille omistettu, tulee pätevästi esiteltyä.

Upeinta Salokantelen kirjassa ovat silti teosesittelyt, varhaisista novelleista Totuuden ja oikeuden viiden osan kautta viimeisen mestarikauden vielä suomentamattomiin teoksiin. Todellinen Tammsaare-entusiasti tempaa kyllä muutkin mukaansa.

Miksipä ei myös virolaisia. Tämähän olisi Viron koululaisille mainio johdatus kansalliskirjailijan maailmaan. Kuin ennakoiden Salokannel lähettää silmäniskun neuvostoaikaisessa luokkahuoneessa neuvosto-opettajan ohjesäännön mukaista romaanintulkintaa kuuntelevalle ”pitkänhuiskealle Indrekille”, joka oivaltaa esitetyn näkemyksen valheellisuuden, ymmärtää kirjan sanoman, ja opettaja huomaa pojan ymmärtäneen, eikä kumpikaan sano mitään. Se kun ei ole tarpeen. Näin on muutamalla rivillä tavoitettu Viron kulttuurin vaikeiden vuosikymmenten selviytymisstrategia.

Julkistamistilaisuudessa kirjan otsikko tuntui hämmentävän virolaisia kirjallisuusihmisiä, olihan Noor Eesti sata vuotta sitten Viron kulttuurin tärkeä ryhmä, joka avasi ikkunoita Eurooppaan. Tammsaare ei liikkeeseen kuulunut, mutta oli toki tekemisissä sen keskeisten vaikuttajien kanssa – ei sovi unohtaa, että Noor Eestin kustantamo julkaisi muuan muassa Totuuden ja oikeuden.

Mutta suomalaisille tuskin jää epäselväksi, että otsikko viittaa itsenäistyvään ja itsenäiseen Viroon, jonka häviön Tammsaare syksyn kohtalokkaiden tapahtumien jälkeen aavisti, vaikkei itse joutunut miehitystä kokemaan.

Salokannel päättää kirjansa Tammsaaren joulukuussa 1939 julkaisemaan artikkeliin Uskollisuus: ”Meidän ainoa oikea pelastuksemme on uskollisuus omaa maatamme, omaa kansaamme, omaa kieltämme, omaa kulttuuriamme, koko meidän omaperäisyyttämme kohtaan.” Tarvinneeko lisätä mitä nuo sanat merkitsivät virolaisille seuraavina vuosikymmeninä.

Hannu Marttila

Elo 3/2017