Tuglas-seura

Kirjahylly

Jaak Jõerüüt

On nagu on

Ajakirjade Kirjastus 2017

Jaak Jõerüüt

On nagu on

Ajakirjade Kirjastus 2017

Sanalla ”eliitti” on erikoinen asema kahden naapurimaan puhetavoissa. Suomessa sillä moititaan ja syytetään, Virossa sillä taas kiitetään – oletteko huomanneet tämän eron? Suomalaisessa asenneilmastossa on syntiä olla eliittiä eli toisia jollakin tapaa parempi, virolaisissa taas herättää iloa ja arvostusta se jos jollakulla on kykyä nousta yli tavallisen keskimääräisyyden.

Kun nyt sanon, että kirjailija ja diplomaatti Jaak Jõerüüt kuuluu maansa eliittiin ja antaa sen historiasta ja ajatustavoista tärkeän todistuksen uudessa kirjassaan, käytän tätä herkkää sanaa sen virolaisessa merkityksessä, myönteisesti. Jõerüüt kertoo olevansa viidennen polven kaupunkilainen, mutta ei ylpistele sillä. Hän kuvaa Viron taiteilijapiirejä ja liittymistään niihin, edelleen ylpeilemättä. Ja näyttävästä urastaan diplomaattina hän kirjoittaa kokemuksena joka on opettanut paljon ja avartanut näköaloja.

Jõerüütin sukutaustassa on laivanvarustajia, opettajia, virkamiehiä, oppinutta väkeä. Vuonna 1947 syntyneen kirjailijan lapsuusvuosien muistikuvat näyttävät millaisiin olosuhteisiin neuvostovalta ahtoi sen sivistyneistön, joka jäi sodan jälkeen kotimaahan – suuri osahan koulutetusta ja kaupunkilaisesta väestöstä pakeni länteen. Miten kuvaavaa: mahonkihuonekalut täytyi pinota kellariin, kun pieneen asuntoon mahtuivat vain taulut seinille ja valokuvat albumeihin. Mutta hengissä pysyttiin, sillä sotasukupolvi loi kaiken puutteen ja valvonnan oloissa omat suhdeverkostonsa. ”Käsi pesee kättä”, kuten virolainen sanonta kuuluu.

Kaikki perinteiseen elämäntapaan kuuluvat seikat eivät olleet pojan mieleen, nousi isäkapina. Päästyään koulusta nuori Jõerüüt lähti myös kotoa. Suhde isään oli etäinen, lähtö tuntui väistämättömältä juuri hänen takiaan. Mieleen tulevat meidän omat suomenruotsalaiset kirjailijamme, jotka ovat muisteluksissaan halunneet kirota isiään sivukaupalla. Tässä ote on kuitenkin toinen. Kuvaus välien viileydestä on hillitty ja tehoaa juuri niukkuudellaan, ja aidon kaunokirjalliseen tapaan syntyy ristivalotus, kun päästään myöhemmin vanhenevan isän liikuttaviin yrityksiin suhteiden palauttamiseksi.

Kaunokirjallista, havainnollista proosaa ovat kirjassa monet tilannekuvaukset ja muistumat, ne erottuvat muusta tekstistä jo kirjasintyypiltään. Valtaosaltaan esitys kulkee kuitenkin aivan toisin, haastatteluna, niin että kokeneen toimittajan Aita Kivin kysymykset on lihavoitu ja niihin Jõerüüt sitten vastaa. Kuulostaa erikoiselta, mutta tämä ratkaisu toimii. Syntyy moniaineksinen esitystapa, ja kysymykset innostavat toisaalta päähenkilön pitkiin pohdintoihin, toisaalta vievät asiaa eteenpäin.

Itse elämäntarinassa seuraa kotoa lähtöä todella mielenkiintoinen vaihe: ”hippivuodet” kuten Jõerüüt sanoo, eli nuoren taiteilijan klassiset vaellusvuodet. Neuvostomaasta ei ollut pääsyä Pariisiin, mutta tukan saattoi antaa kasvaa, ja rahattomina kuljeskeltiin Tallinnan maisemissa ja istuttiin kahviloissa, etenkin Harju-kadun kuuluisassa Pegasuksessa. Jõerüütin ikäiselle lukijalle tämä on herkullista luettavaa. Ja miten tyylikäs valokuva Pegasuksen iltapäivätunnelmasta, niin coolia niin coolia! Tätä voivat nuoren polven hipsterit vain kadehtia!

1960-luvun boheemeja on viime vuosina dokumentoitu mainiosti mm. Mati Unt -kirjalla ja filmillä, nyt Jõerüüt antaa oman panoksensa. Sen mukana tulee kaunis kuvaus tutustumisesta Viivi Luikiin, tulevaan elämänkumppaniin. Tämän runous näyttää avanneen nuorelle miehelle kaiken.

Myöhemmistä elämänvaiheista nousee kaksi asiakokonaisuutta: toiminta politiikassa ja diplomaattina.

Viron uudelleenitsenäistymisen dramaattisia vaiheita lukija pääsee seuraamaan nyt Toompean hallintopalatsin sisältä, myös sitä äänestystä, jossa itsenäisyysjulistuksesta päätettiin. Innostavaan muistoon liittyy kuitenkin ristiriita. Vapaudentahtoiset kansanedustajat oli valittu tosiasiassa neuvostovaaleilla neuvostovaltaa palvelemaan, ja tästä on Virossa seurannut jälkipuheita. Monet ovat selittäneet haluaan ”mennä mukaan” politiikkaan sillä, että he toivoivat voivansa muuttaa sitä sisältäpäin tai suorastaan nakertaa neuvostovaltaa. Tämä hyvä selitys on kelvannut monelle, mutta sen Jõerüüt hylkää. Hän jättää nuoren miehen elämänvaiheensa omalletunnolleen. Lukijasta tuntuu, että se on juuri kirjailijalle ominaista ankaraa ajatustapaa. Eli kuten Pär Lagerkvist on sanonut, kirjoittaminen on tuomiopäivän pitämistä niskassaan.

Viron suurlähettiläänä Jõerüüt toimi mm. Suomessa, Ruotsissa, Italiassa ja Latviassa. Hän arvostaa ammattiaan ja kirjoittaa työstään sen pitkistä perinteistä kiinnostuen. Mutta kyllä rauhallisiin, pohdiskeleviin osuuksiin mahtuu myös kärkevämpää. Aivan liian jäykkinä hän pitää kansainvälisen yhteydenpidon käytänteitä ja oman maan ulkoasiainhallinnon byrokratiaa. Ja varsin suorasukainen on kommentti eräästä asemamaasta.

Ytimekkäästi hän kertoo Latvian opettaneen, miten vaarallista on valtionmuodostukselle kansallisen identiteetin heikkous. Suomi puolestaan opetti, miten suomalais-ugrilainen sinnikkyys voi muuntautua oman maan ja kansan kokonaisvaltaiseksi ja pysyväksi puolustustahdoksi. Entä mitä sanotaan meidän molempien läntisestä naapurimaasta?

”Ruotsi opetti, miten poliittisesti korrekti ajattelutapa surmaa älyn terävyyden, tasapäistää koko elämäntavan, kaikki elämänalat, tekee ihmisistä pelkästä aineellisesta riippuvaisia idiootteja, opettaa ihmiset hymysuin valehtelemaan. Opetti sen, että hyvinvointiyhteiskunnan ei pitäisi, mutta silti se voi tylsistyttää ihmisen henkisen terän.”

Juhani Salokannel

Elo 3/2017