Viroa hallitsivat 1200-luvulta lähtien vuoroin tanskalaiset, saksalaiset, puolalaiset, ruotsalaiset ja venäläiset. Nykyaikaisena kansallisvaltiona Viro perustettiin 24.2.1918. Virolaiset joutuivat heti alusta alkaen taistelemaan itsenäisyydestään sekä Saksan että bolshevistisen Venäjän pyrkimyksiä vastaan. Vapaussota päättyi Tarton rauhansopimuksen allekirjoittamiseen vuonna 1920. Siinä Neuvosto-Venäjä tunnusti Viron itsenäisyyden ilman ehtoja ja ikuisiksi ajoiksi. Tämä rauhansopimus muodostaa nykyäänkin Viron ja Venäjän suhteiden perustan.
Saksan ja Venäjän 1939 tekemän Molotov-Ribbentrop-sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan mukaisesti Neuvostoliitto kuitenkin hyökkäsi Viroon ja miehitti maan 17.6.1940. Seurasi terrorin aika: tuhansia virolaisia pidätettiin ja tapettiin, kymmeniä tuhansia karkotettiin. Viron poliittiset ja sosiaaliset rakenteet tuhottiin täysin ja korvattiin neuvostoinstituutioilla.
Hitlerin Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon saksalaiset miehittivät myös Viron. Viro oli Saksan asevoimien miehittämä vuodesta 1941 vuoteen 1944, jolloin Neuvostoliitto otti taas vallan.
Kommunistinen ideologia tunkeutui kaikkialle ja yritti tukahduttaa yksilöllisen ajattelun ja kansallisen identiteetin. Virolaiset puolestaan jatkoivat vastarintaa ja vaalivat kulttuuri-identiteettiään. Joka viides vuosi järjestetyt laulujuhlat tarjosivat mahdollisuuden kansallisen yhtenäisyyden osoittamiseen. Monet maanalaisesti toimineet poliittiset aktivistit ja ryhmät vaativat Kansainvälisen ihmisoikeuksien julistuksen ja Helsingin päätösasiakirjan noudattamista. Vuonna 1974 kaksi ryhmää lähetti YK:lle muistion, jossa vaadittiin vapaita vaaleja ja neuvostojoukkojen vetäytymistä. Vuonna 1979 kaikkiaan 45 liettualaista, latvialaista ja virolaista allekirjoitti niin sanotun Baltian julistuksen, jossa muistutettiin, että Baltian maat on liitetty Neuvostoliittoon laittomasti.
Hrutshevin ajan suojasään jälkeen ihmisoikeusaktivistien kohtelu muuttui 1970-luvulla ankarammaksi ja monia heistä pidätettiin. Jotkut päätyivät pitkiksikin ajoiksi neuvostovankiloihin ja Tarton yliopiston professori JFCri Kukk koki marttyyrikuoleman vankileirillä vuonna 1981. Lännessä asuvat virolaiset olivat yhteistyössä ihmisoikeusjärjestöjen kanssa. Pyrkiessään vapauttamaan mielipidevangit he pitivät samalla yllä ajatusta itsenäisestä Virosta. Huolimatta neuvostoviranomaisten tarkasta poliittisesta kontrollista yhteydet Viron ja muun maailman välillä kehittyivät. Lännen radioasemia, kuten BBC:tä, Voice of Americaa ja Radio Free Europea kuunneltiin paljon. Suomen televisio oli ikkuna länteen 70- ja 80-luvuilla. Samaan aikaan neuvostoviranomaiset tiukensivat venäläistämispolitiikkaa. Tästä seurasi levottomuutta opiskelijoiden ja älymystön keskuudessa. 1980-luvun alussa ihmiset olivat valmiina muutokseen.
Toukokuussa 1987 opiskelijat ja älymystö aloittivat protestiliikkeen neuvostojohdon Koillis-Viroon suunnittelemaa suurta ja ympäristölle tuhoisaa fosforiittikaivosta vastaan. Tästä tuloksekkaasta protestoinnista sai alkunsa Viron vihreä liike. Aktiivisuus kasvoi edelleen, kun poliittisia vankeja alettiin vapauttaa 80-luvun puolivälissä.
Kesällä 1987 perustettiin Molotov-Ribbentrop-sopimuksen julkistamisen Viron ryhmä (Molotov-Ribbentropi pakti avalikustamise Eesti grupp, MRP-AEG). Sopimuksen vuosipäivänä 23.8.1987 salaisen lisäpöytäkirjan julkistamista vaatineen MRP-AEG:n johtajat Tiit Madisson, Lagle Parek, Heiki Ahonen ja Arvo Pesti järjestivät ensimmäisen avoimesti neuvostovaltaa vastustaneen joukkomielenosoituksen Virossa. Moskovan uhkailusta huolimatta tämä mielenosoitus, jollainen järjestettiin samaan aikaan myös Riiassa ja Vilnassa, keräsi tuhansia ihmisiä Hirvepark-puistoon Tallinnassa. Mielenosoituksen saama maailmanlaajuinen huomio osoitti lännen balttipakolaisyhteisöjen tuen merkityksen. Ne informoivat tiedotusvälineitä ja rohkaisivat lännen johtajia antamaan tukensa rauhallisille mielenosoittajille.
Viron muinaismuistoyhdistys (Eesti Muinsuskaitse Selts) järjestäytyi loppuvuodesta 1987. Sen perustajia olivat muun muassa Trivimi Velliste, Mart Laar ja Illar Hallaste. Yhdistys sai tuekseen laajan joukon paikallisia seuroja. Muinaismuistoyhdistyksen tavoitteena oli vaalia Viron kansallista historiaa ja kulttuuriperintöä sekä kamppailla neuvostopropagandaa vastaan esimerkiksi korjaamalla kommunismin aikana tuhottuja kirkkoja ja muistomerkkejä. Muinaismuistoyhdistyksen ja muiden vastaavien, mutta epävirallisten yhdistysten ja seurojen työn tuloksena monia kansallisia juhlapäiviä alettiin taas viettää julkisesti. Samaan aikaan aktivoituivat luterilainen kirkko ja monet muut uskonnolliset liikkeet.
Opposition ja neuvostoviranomaisten välinen vastakkainasettelu kärjistyi helmikuussa 1988. Tartossa pampuin, koirin ja vesitykein varustautunut miliisi hajotti Tarton rauhansopimuksen muistoksi vietetyn mielenosoituksen. Vain kolme viikkoa myöhemmin tuhannet ihmiset kokoontuivat Tallinnassa viettämään Viron tasavallan 70-vuotispäivää. Viranomaiset ymmärsivät, ettei väkivallasta enää ollut ratkaisukeinoksi. He tarjosivat mahdollisuutta vuoropuheluun, mielenosoittajat esimerkiksi kutsuttiin keskustelutilaisuuteen Estonian konserttihalliin.
Näistä helmikuun 24. päivän tapahtumista lähtien viranomaiset alkoivat suhtautua kasvavaan tyytymättömyyteen uudella tavalla. He pyrkivät kontrolloimaan sitä antamalla toiveita vääryyksien korjaamisesta olemassaolevan järjestelmän puitteissa. Osittain viranomaisten taitavien taktisten liikkeiden, osittain eri kansalaisryhmien kannattamien erilaisten etenemiskeinojen vuoksi muodostui kaksi erilaista suhtautumistapaa, jotka säilyivät pitkään: radikaali, kompromisseihin taipumaton linja sekä maltillinen, askel askeleelta etenemistä kannattava linja.
Ajatus perestroikaa tukevasta virolaisesta kansanliikkeestä esitettiin suorassa televisiokeskustelussa 13.4.1988. Viron kansanrintaman (Eestimaa Rahvarinne) perustajat, muun muassa Edgar Savisaar, Marju Lauristin ja Viktor Palm, pitivät aluksi tavoitteenaan suvereenia Viroa demokratian tielle lähtevässä Neuvostoliitossa. Kansanrintamalle perustettiin tukiryhmiä ympäri Viroa ja ne kasvoivat nopeasti. Näin keskivertovirolainen löysi kansanrintamasta laillisen keinon poliittisten mielipiteidensä osoittamiseen.
Kommunistiviranomaiset eivät enää voineet olla välittämättä kansan kasvavasta painostuksesta. Kesäkuussa 1988 vahvasti neuvostomielinen Viron kommunistisen puolueen (EKP) keskuskomitean ensimmäinen sihteeri Karl Vaino erotettiin. Hänen tilalleen tuli uudistusmielinen Vaino Väljas, Neuvostoliiton suurlähettiläs Nicaraguassa ja entinen Viron kommunistisen puolueen ideologinen sihteeri. Gorbashov tarvitsi tehtävään henkilön, joka pystyisi estämään Vuoristo-Karabahin tapaisen verilöylyn, mutta myös Viron irtautumisen Neuvostoliitosta.
Vainon erottaminen helpottikin aluksi Viron kriisiä. Kansanrintaman johtajat järjestivät Tallinnassa suuren, perestroikaa tukeneen joukkokokouksen. Puheenvuoroissa jaettiin ohjeita Moskovan kommunistisen puolueen konferenssiin edustajiksi valituille ja osoitettiin luottamusta Viron kommunistisen puolueen uudelle johdolle.
Puolue alkoi kuitenkin pian murentua. Jotkut puolueen virolaiset jäsenet ilmoittivat puolustavansa Viron kansallisia etuja ja haluavansa ratkaista virolaisten ongelmia. Toiset, enimmäkseen venäläiset, valitsivat selvästi toisen linjan - olivat Moskovan neuvostomielisten puolella. Eräät katsoivat, että oli tullut sopiva aika erota puolueesta. Kommunistisen puolueen hajoaminen kulminoitui keväällä 1990.
Vastapainoksi voimistuvalle itsenäisyysliikehdinnälle Viron venäläisväestön jyrkkä siipi perusti Viron Sosialistisen Neuvostotasavallan Työtätekevien Kansainvälisen Liikkeen, jota alettiin kutsua Interliikkeeksi. Se puolusti neuvostoimperiumin olemassaoloa ja jäsentensä etuoikeutettuja asemia. Interliikkeen asenne oli alusta pitäen aggressiivinen: se jopa suoraan yllytti venäläisväestöä tarttumaan aseisiin.
Viron kansallisen riippumattomuuspuolueen (Eesti Rahvusliku Sõltumatuse Partei, ERSP) perustajina oli entisiä poliittisia vankeja, ihmisoikeusaktivisteja, riippumattomien nuorisojärjestöjen edustajia ja intellektuelleja. Puolue perustettiin 20.8.1988 Pilistveren kirkossa. ERSP julisti tavoitteekseen Viron itsenäisyyden palauttamisen. Se perusti vaatimuksensa Viron tasavallan lailliseen jatkuvuuteen. ERSP ei uskonut perestroikaan, vaan Neuvostoliiton hajoamiseen. Tästä alkaen radikaalin linjan virallisena edustajana oli siis poliittinen puolue.
Viron kansanrintama perustettiin virallisesti 1.10.1988. Mukana olivat monet tunnetut intellektuellit, taiteilijat ja tiedemiehet. Puolivirallisena liikkeenä kansanrintama oli osoittanut merkittävyytensä jo aiemmin ja myös ulkomaiset tiedotusvälineet olivat huomanneet sen. Kansanrintamalle perustettiin paikallisia tukiyhdistyksiä ympäri Viroa. Yksi massiivisimmista kansanrintaman johtajien järjestämistä tapahtumista oli Viron laulu 88 (Eestimaa laul '88). Tallinnan laulukentälle kokoontui 11. syyskuuta noin 300 000 ihmistä - kolmannes vironkielisestä väestöstä. Muinaismuistoyhdistyksen johtaja Trivimi Velliste vaati Viron itsenäisyyden täydellistä palauttamista; siitä oli puhuttu aiemminkin, mutta ei näin suurten väkijoukkojen ja tiedotusvälineiden läsnäollessa. Vellisten puhe oli monien mielestä vielä liian uskalias, vaarallinenkin. Kansanrintama ei antanut niinsanotuille radikaaleille tukeaan. Se halusi hyödyntää perestroikan tarjoamia mahdollisuuksia ja demokratisoida jo olemassa olleet neuvostoinstituutiot.
Viron neuvostotasavallan korkein neuvosto hyväksyi marraskuun 16. päivänä 1988 julistuksen Viron itsemääräämisoikeudesta. Neuvostoliiton lait olivat julistuksen mukaan lainvoimaisia Virossa vasta, kun ne on erikseen hyväksytty Viron korkeimman neuvoston puhemiehistön säätämässä järjestyksessä. Moskovan näkökulmasta kyseessä oli tietenkin kapinajulistus. Omalta osaltaan se oli vauhdittamassa koko imperiumin romahdusta.
Samana päivänä julkistivat oman suunnitelmansa Viron muinaismuistoyhdistys, Kansallinen Riippumattomuuspuolue sekä vuoden 1988 lopussa perustettu Viron Kristillinen Liitto (Eesti Kristlik Liit, EKL). Suunnitelman mukaan tuli laatia rekisteri kaikista, jotka ennen sotaa olivat olleet Viron kansalaisia sekä heidän jälkeläisistään. Rekisteröidyt henkilöt voisivat äänestää suunnitelmaan kuuluvissa Viron kongressin vaaleissa. Suunnitelmassa painotettiin selvästi neuvostosysteemin laittomuutta; muistutettiin siitä, ettei Viro koskaan liittynyt Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti, vaan se miehitettiin ja liitettiin Neuvostoliittoon voimalla.
Ihmiset havahtuivat yhtäkkiä huomaamaan, että sadat tuhannet Viron asukkaat eivät koskaan olleet lakanneet olemasta Viron tasavallan kansalaisia - valtio oli yhä edelleen olemassa de jure ja suurin osa läntisestä maailmasta tunnusti sen olemassaolon. Virallisen lehdistön vihamielisyydestä ja Neuvosto-Viron viranomaisten uhkailusta huolimatta perustettiin kymmenittäin Viron kansalaisten komiteoita tekemään listoja virolaisista. Komiteat järjestäytyivät maanlaajuisesti ja vuoden 1990 alkuun mennessä yli 900 000 ihmistä oli rekisteröitynyt Viron tasavallan kansalaiseksi. Myös tuhannet ulkomailla asuneet virolaispakolaiset rekisteröityivät. Ulko- ja kotivirolaiset liikkeet olivat yhdistäneet voimansa.
Loppukesällä 1989 Virossa oli jo paljon keskenään kilpailevia liikkeitä, jotka pyrkivät aktivoimaan virolaisia poliittisesti. Yleinen mielipide oli nopeasti kääntymässä täydellisen itsenäisyyden tavoittelun kannalle. Kansanrintaman uusi ehdotus itsenäisestä Virosta, jonka kansalaisuuden saisivat kaikki Virossa asuvat, ei kuitenkaan saanut suurta kannatusta. Poliittisen kinastelun lisääntyessä Interliikkeen järjestämät lakot uhkasivat lamauttaa koko Viron talouden.
Viron kommunistisen puolueen hajoaminen alkoi vähitellen vuoden 1989 lopulla. Puolue menetti valtamonopolinsa helmikuussa 1990, maaliskuussa se irtautui NKP:sta. Tie oli siis entistä avoimempi itsenäisyysvaatimuksille ja demokratialle. Kuitenkin samaan aikaan kilpailu maltillisen ja radikaalin poliittisen suuntauksen välillä kävi yhä kiihkeämmäksi. Maltilliset halusivat edelleen toimia olemassaolevien neuvostoinstituutioiden kautta, radikaalit luoda Viron itsenäisyydelle kokonaan uuden perustan.
Ensimmäisten Viron kongressin vaalien äänestys aloitettiin 24.2.1990. Lähes 90% äänioikeutetuista antoi äänensä. Ehdokkaita oli kaikkiaan 1200 ja he edustivat kolmeakymmentä eri puoluetta tai ryhmää. Kongressiin valittiin 499 jäsentä, heistä 35 ulkovirolaisia.
Viron kongressi kokoontui ensimmäiseen istuntoonsa 11.-12.3.1990. Kongressi valitsi toimeenpanevaksi elimekseen 70-jäsenisen Viron komitean (Eesti Komitee), jonka puheenjohtajaksi tuli Tunne Kelam. Virolaiset olivat tuolloin hyvin yksimielisiä kongressinsa poliittisen päätösvallan laillisuudesta. Joukko kongressiedustajia jopa vaati, että Viron tasavalta on julistettava palautetuksi laillisen jatkuvuuden periaatteen nojalla ja kaikki päätösvalta siirrettävä välittömästi Viron kongressille. Enemmistö piti kuitenkin ajatusta epärealistisena tai ennenaikaisena.
Parhaiten vaaleissa menestyivät Kansanrintaman tukemat ehdokkaat. Kansanrintaman johtajasta Edgar Savisaarista tuli pääministeri. Myös neuvostomielisen Interliikkeen vaalimenestys oli suhteellisen hyvä; vaalit käytiin neuvostolakien ja -menettelytapojen mukaisesti. Kaikki Virossa asuvat täysi-ikäiset saivat äänestää, myös Viroon sijoitettuihin neuvostoarmeijan yksikköihin kuuluneet henkilöt.
Ensimmäisessä istunnossaan 30.3.1990 korkein neuvosto päätti ryhtyä toimiin Viron itsenäisyyden palauttamiseksi. Se päätti kuitenkin, ettei seuraa Liettuan esimerkkiä eli anna itsenäisyysjulistusta. Päätös olla tunnustamatta Neuvostoliiton miehitysvaltaa tehtiin kuitenkin jo samana päivänä. Myös korkeimman neuvoston lähtökohtana siis oli vanhan Viron tasavallan oikeudellisen olemassaolon jatkuminen edelleen. Päätettiin aloittaa siirtymäkausi, joka päättyisi kun tasavallan lailliset valtioelimet on saatu luotua. Korkeimman neuvoston ja Viron kongressin välillä vallitsi alussa vahva yhteistyön henki.
Korkeimman neuvoston ja kongressin välit kuitenkin alkoivat kiristyä melkein heti. Eripura jatkui läpi siirtymäkauden. Jyrkkälinjaisemman kongressin luomalla poliittisella ja moraalisella paineella oli koko ajan merkityksensä korkeimman neuvoston toimintaan ja päätöksiin sekä yleiseen mielipiteeseen. Maaliskuun 1991 kansanäänestys osoitti selvästi, että suurin osa virolaisista kannatti täyttä itsenäisyyttä. Silti poliittinen ristiriita jatkui edelleen ja kesti aina elokuuhun 1991.
Baltian maiden ja Moskovan välit kiristyivät pitkin vuotta 1990. Keskusjohdon julistama taloussaarto aiheutti Virolle suuria hankaluuksia.
Baltian poliittinen kriisi kärjistyi tammikuussa 1991. Neuvostojoukkojen järjestämät verilöylyt Liettuassa ja Latviassa järkyttivät koko maailmaa. Viron johtajat katsoivat tässä tilanteessa viisaksi kutsua Venäjän johtajan Boris Jeltsinin Viroon. Taloussaarron ja Interliikkeen toiminnan kiristämässä tilanteessa katsottiin, että Venäjän ja Viron keskinäisiä suhteita määrittävä sopimus tuo turvallisuutta.
Elokuun 19. päivän dramaattisten tapahtumien jälkeen Baltian maat viimein saivat itsenäisyytensä. Moskovan vallankaappausyrityksen jälkeen Gorbatshov väistyi Neuvostoliiton todellisesta johdosta. Baltian maat saivat taas pelätä neuvostojoukkojen interventiota ja vaaleilla valittujen elinten hajottamista. Eri poliittisten suuntien edustajat yhdistivät tällä ratkaisevalla hetkellä voimansa puolustaakseen itsenäisyyttä. Korkeimman neuvoston puhemiehistö ja Viron kongressi vetosivat yhdessä virolaisiin. Maan kaksi johtoa saivat aikaan kansallisen sovinnon.
Niinpä Viro ei 20.8.1991 esittänyt itsenäisyysjulistusta, vaan päätöksen itsenäisyyden palauttamisesta perustuen 1918 itsenäistyneen tasavallan historialliseen jatkuvuuteen. Syyskuussa aloitti toimintansa perustuslakia säätävä kokous (Põhiseaduse Assamblee), jonka jäseniä valittaessa tehtiin taas kompromissi korkeimman neuvoston ja Viron kongressin välillä. Länsivaltiot alkoivat taas solmia diplomaattisia suhteita Viron, Latvian ja Liettuan kanssa. Nopein oli Islanti, joka tunnusti Viron jo 22.8. Kaksi päivää myöhemmin tulivat tunnustukset Venäjältä ja Unkarilta. Neuvostoliitto tunnusti kaikkien kolmen Baltian maan itsenäisyyden 6.9.1991. Tätä seurasi tunnustusten ja diplomaattisuhteiden solmimisen vyöry. Syyskuussa Viro, Latvia ja Liettua - jotka kaikki olivat aikoinaan kuuluneet Kansainliittoon - hyväksyttiin YK:n jäseniksi.
Näiden tapahtumien jälkeen Viron itsenäisyyden saattoi katsoa palautetuksi. Alkoi huolellinen työ hauraan itsenäisyyden varjelemiseksi ja neuvostoperinnön kitkemiseksi yhteiskunnasta. Tärkeimpiä virstanpylväitä olivat irtautuminen Venäjän ruplasta ja kruunun käyttöönotto 20.6.1992, uuden perustuslain hyväksyminen kansanäänestyksessä 28.6.1992 sekä ensimmäiset täysin vapaat ja demokraattiset parlamentti- ja presidentinvaalit 20.9.1992.
Mariankatu 8 B (2.kerros) 00170 HELSINKI Puhelin: 669 805 Faksi: 622 4048 E-mail: kultuur@eeinst.pp.fi Yhteyshenkilöt: Kulle Raig, Liisa Ojaveer, Piret Sulger