Tuglas-seura

Kirjahylly

Ilmar Taska

Pobeda 1946

WSOY 2017
Suomennos Jouko Vanhanen

Ilmar Taska

Pobeda 1946

WSOY 2017

Pobeda 1946 on erityisesti elokuvantekijänä tutuksi tulleen Ilmar Taskan (s.1953) esikoisromaani. Taskalta on aiemmin ilmestynyt novelleja, joita on myös käännetty useille eri kielille, ja romaanikin itse asiassa pohjautuu Pobeda-nimiseen novelliin, joka voitti 2014 kirjallisuuslehti Loomingin novellipalkinnon. Pobeda 1946 kuvaa Viron neuvostomiehityksen alkuaikaa ja jatkaa näin virolaisten vaikean ja vaietun menneisyyden käsittelyä. Vaikka aihetta on viime vuosina tarkasteltu laajasti, virolaisessa kaunokirjallisuudessa sitä on kuitenkin edelleen käsitelty yllättävän vähän. Romaani on kylmäävä kuvaus siitä, millaisiin kohtaloihin neuvostojärjestelmä ihmiset ajoi ja miten kauhealla tavalla sattuma saattoi vaikuttaa ihmisten elämiin.

Romaanissa eletään sodan jälkeistä aikaa, vuotta 1946. Tallinnassa näkyy vielä sodan jäljet, valta on anastettu, ja Viro jäänyt rautaesiripun taakse. Stalinin miehet ajelevat tummilla koppiautoillaan ja keräävät Viron vapauden puolesta taistelevia ihmisiä, joista on nyt tullut ”valtion vihollisia”. Ajankuvaus on kiinnostavaa, ja esimerkiksi neuvostoajan hajumaailma tuntuu välittyvän kirjan sivuilta erityisen hyvin.

Tarinan keskiössä on äitinsä ja isänsä kanssa asuva kuusivuotias poika, joka hämmästelee, miksi isän on pysyttävä aina piilossa. Isä ei saa puhua tai mennä ikkunaan, eikä hänen kanssaan saa edes nauraa, hän vain makaa takahuoneessa ja lukee vanhoja, pahalta haisevia kirjoja. Eräänä päivänä poika leikkii halkopinon päällä linjurikuskia, kun viereen ajaa hieno, tuliterä auto, Pobeda (ven. Voitto), jonka kuljettaja alkaa jutella pojan kanssa. Vaikka poika tietää, ettei vieraiden kanssa saa puhua, etenkään isästä, ystävällinen Pobeda-setä hienossa autossaan saa pojan rikkomaan sääntöjä, ja pojalta lipsahtaa, ettei hänen isänsä käy koskaan ulkona. Sedän saapuessa seuraavana päivänä hän antaa innokkaan pojan ajaa autoaan, samaan aikaan he näkevät tumman kuorma-auton ajavan pojan kotitalon eteen ja nahkapusakkaisten miesten juoksevan sisälle. Isän ”katoamisen” jälkeen Pobeda-setä ujuttautuu myös äidin ja tämä sisarpuolen, entisen oopperalaulajan, Johannan elämään. Romaanin toisena juonena kerrotaan Johannan ja hänen englantilaisen rakastettunsa, BBC:n radiotoimittajan, Alanin tarinaa, joiden ainoana yhteydenpitovälineenä toimii radio. Romaanissa käydään myös Moskovassa, johon Lontoossa asuva Alain pääsee kuin ihmeen kaupalla tapaamaan Johannaa.

Pobeda 1946 keskittyy tarinankuljetukseen, se on helppolukuinen ja juonivetoinen romaani, jossa tapahtumat seuraavat nopeasti toisiaan. Nopeat juonenkäänteet tekevät siitä elokuvamaisen, ja Taskan elokuvataustan huomioon ottaen tarinan voisi hyvin kuvitella esitettävän valkokankaalla. Romaani etenee kuitenkin hyvin lyhyin, usein yhden lauseen virkkein, ja aiheen raskaus onkin mielenkiintoisella tavalla ristiriidassa romaanin näennäisen yksinkertaisen, riisutun kuvaustyylin kanssa. Romaanin vähäeleinen tyyli kuitenkin kätkee sisäänsä paljon enemmän ja haastaa lukijan pohtimaan tekstiin piilotettuja merkityksiä.

Juonipainotteisuutensa ja riisutun tyylinsä vuoksi henkilöhahmot ovat melko tyyppimäisiä eikä heidän motiivejaan ja tunteitaan avata kuin hyvin lyhyesti. He kuvastavat pikemminkin neuvostoaikakauden kokonaisia ihmisryhmiä. Tarina ei näin ollen kerro pelkästään tästä perheestä, näistä yksilöistä, vaan on yleistettävissä koko kansan kollektiiviseen traumaan. Keskushenkilöillä, Johannaa ja Alania lukuun ottamatta, ei ole nimeä, eikä henkilöhahmoista kukaan nouse toista tärkeämmäksi, sillä romaanin tapahtumia tarkastellaan monen eri hahmon näkökulmasta.

Pojan näkökulma on ehdottomasti se mielenkiintoisin, johon myös kirjan riisuttu tyyli ja lyhyet, yksinkertaiset lauseet sopivat erityisen hyvin. Pojan lojaalisuus vanhempiaan kohtaa joutuu koetukselle, kun Pobeda-mies autoineen ja tyylikkäine olemuksineen saa pojan tuntemaan itsensä erityiseksi. Poika vertaa isää Pobeda-setään ja pohtii, miksei isä voisi olla samanlainen kuin tuo ystävällinen ja rohkea setä, jonka parta on aina ajettu ja tukka siististi kammattu ja joka nauraa, toisin kuin isä. Pojalle, jolle äiti ja isä eivät olleet halunneet puhua politiikasta, jottei pojan huoleton lapsuus olisi lyhentynyt, salaisuudet Pobeda-sedän kanssa ovat pitkään pelkkää jännittävää leikkiä, josta voi palata takaisin turvalliseen kotiin isän ja äidin luo. Poika on täysin tietämätön niistä seurauksista, joita Pobeda-sedän salapoliisileikillä on hänen perheelleen. Kun poika suljetaan lastenkotiin ja lähetetään sitten Venäjälle vievään junaan, poika luottaa yhä siihen, että sankarimainen Pobeda-setä kyllä hoitaa asiat niin, että hän pääsee pian takaisin kotiin. Lapsen näkökulma neuvostoajan oloihin sekä aikuisten ja lasten maailmojen yhteentörmäys ovat kirjan mielenkiintoisinta antia, eikä aihetta ole juurikaan käsitelty virolaisessa kaunokirjallisuudessa. Neuvostoliiton turvallisuuselin KGB värväsi riveihinsä myös lapsia, toisaalta monet lapset jäivät oman onnensa nojaan kun heidän vanhempansa katosivat. Kirjassa viitataan myös lastenkodin karuihin oloihin sekä katupoikiin, jotka jäivät heitteille ilman tarvitsemaansa turvaa.

Lapsen näkökulman lisäksi romaani sivuaa myös sitä, miten neuvostoaika vaikutti muihin neuvostokansoihin ja heidän elämäänsä. Romaanissa kuvataan Keski-Aasiasta saapunutta perhettä, joka sijoitetaan Johannan asuntoon, joka talohallinnon virkailijan mukaan on aivan liian suuri yhdelle ihmiselle. Maahan tulevat neuvostokansalaiset, joille oli luvattu parempi elämä, työtä, rahaa ja asunto, päätyvät ihmettelemään, mahtavatko he ikinä tottua tähän uuteen paikkaan, johon heitä ei kukaan tunnu haluavan. Myös nämä omasta kulttuuristaan irtirevityt neuvostokansalaiset olivat menettäneet omat tapansa, uskomukset ja kielensä. Tämä on kiinnostava aihe myös siksi, että Taska itse on syntynyt Venäjällä Kirovissa, johon hänen perheensä oli kyyditetty.

Romaani on saanut positiivisen vastaanoton Virossa ja kiinnostaa varmasti myös suomalaista yleisöä. Erityisen hyvin se sopii kansainväliselle yleisölle, jolle halutaan tuoda tutuksi Viron lähihistoriaa ja miehitysajan traagisia tapahtumia. Romaani on helppolukuinen, mukaansatempaava ja nostaa esiin monia mielenkiintoisia näkökulmia ja teemoja. Toisaalta Viron lähihistoriaa tuntevalle lukijalle romaani ei kuitenkaan tuo mitään aivan uutta ja yllättävää, vaan toistaa monille tunnistettavia neuvostoaikaan liitettyjä teemoja ja symboleita kuten kiinni vedetyt verhot, agentiksi värvääminen, sensuuri, byrokratia, mikrofonit pöytien alla, verkkokassit ja kaalikeiton tuoksu.

Jouko Vanhanen on kokenut kääntäjä ja onnistunut käännöstyössään erinomaisesti. Ainoa asia, joka jäi häiritsemään oli Tallinnan katujen nimien kääntäminen – Pitkäkatu, Leveäkatu – ne olisivat mielestäni toimineet suomalaiselle lukijalle hyvin sellaisenaan.

Mirka Ahonen

Elo 3/2017