Enn Säde on Virossa tunnettu elokuva-alan hahmo. Leningradissa ääniteknikoksi kouluttautunut Säde aloitti uransa 1961 Tallinnfilmissä (tuolloin vielä Tallinna Kinostuudio). Hän eteni äänittäjäksi ja äänisuunnittelijaksi ja ohjasi sittemmin lukemattomia palkittuja dokumenttielokuvia. Ajoittain Enn Säde tosin palasi vastaamaan näytelmäelokuvien äänisuunnittelusta.

"/>

Tuglas-seura

Kirjahylly

Enn Säde

Säde filmist. Lood Eesti filmimetsadest.

SA Kultuurileht 2016

Enn Säde

Säde filmist. Lood Eesti filmimetsadest.

SA Kultuurileht 2016

Dokumenttiohjaaja, äänisuunnittelija Enn Säde on Virossa tunnettu elokuva-alan hahmo. Leningradissa ääniteknikoksi kouluttautunut Säde aloitti uransa 1961 Tallinnfilmissä (tuolloin vielä Tallinna Kinostuudio). Hän eteni äänittäjäksi ja äänisuunnittelijaksi ja ohjasi sittemmin lukemattomia palkittuja dokumenttielokuvia. Ajoittain Enn Säde tosin palasi vastaamaan näytelmäelokuvien äänisuunnittelusta. Enn Säden vaikuttava filmografia löytyy paitsi kirjasta myös osoitteesta www.efis.ee/redirect/922.

Säde filmist koostuu aikaisemmin eri forumeilla ilmestyneistä teksteistä sekä kuusiosaisen radio-ohjelman litteraatiosta. Vaikka kirjan nimi pitäytyy elokuvaan, teksti avaa laajemman kulttuurihistoriallisen näkymän. Ohjaajien ja muun filmiväen kuvauksista syntyy paitsi henkilöhistoriaa myös rivienvälistä arkiympäristön hahmotusta. Näyttelijöiden kautta rakentuu silta kulloisenkin ajan teatteriin, käsikirjoitusten kautta kirjailijoihin, kritiikistä lehdistöön – musiikkia unohtamatta. Elokuvan rooli poliittisen vaikuttamisen välineenä korostui neuvostovuosina.

Arkistolöydöt ja muistijälki

Loka-marraskuussa 2006 Viron radio esitti kuusiosaisen ohjelmasarjan, jossa Ilmar Raagin haastattelema Säde hahmottelee virolaisen elokuvan neuvostovaiheita. Kuulokuvista avautuu ikkuna 1930-luvun lopun elokuvaharrastuksesta filmityön arkeen sodanjälkeisen hämmennyksen, ilmapiirin kiristymisen ja taas vähittäisen huojentumisen kausina aina 1970-luvulle asti. Neuvostovuosina virolaiseen elokuvatuotantoon vaikuttivat ristiriitaiset tekijät. Ennen raskaimpia vuosia 1949–1953 vallinneessa ”järel-eesti-aeg”-ilmapiirissä Viro oli vielä Venäjältä katsottuna ”lännen” rajaseutua ja Tallinna Kinostuudio elokuvapomojen ja ohjaajien silmissä haluttu työpaikka. Moskovasta lähetettyä filmiväkeä tarvittiin, sillä virolaisia osaajia ei sodanjälkeisessä tilanteessa ollut käsillä. Studiosta puuttui tekniikka, kunnon kameraa tai edes filmiä ei ollut, kun tuli käsky tuottaa elokuva vuoden 1947 laulujuhlista. Näennäisen yllättävän aihevalinnan Säde toteaa johtuneen tarpeesta luoda positiivista kuvaa uudesta poliitisesta järjestelmästä. Riippumattomaan työskentelyyn tämä ei silti oikeuttanut. Yleisliittolainen tavoite paljastui myös ensimmäisen neuvostoaikaisen näytelmäelokuvan Elu tsitadellides kohdalla. Virolaisten näyttelijöiden puhe jälkiäänitettiin venäjäksi ja alkuperäinen ääninauha hävitettiin. Liki koomisia piirteitä liittyy ideologiseen tasapainotteluun aikana, jolloin Tallinnfilmillä jo oli virolainen henkilökunta ja tekniikkaa, mutta ei vapautta kontrollista. Mittasuhteettoman kiistan saattoi aiheuttaa vaikkapa liian inhimilliseksi luonnehdittu papin roolihahmo klassikkoteoksen Põrgupohja uus Vanapagan filmatisoinnissa tai venäläissotilaiden esitettäväksi sopimaton raakuus historiallisessa elokuvassa Mahtra sõda. Yllättäen Kevaden filmatisoinnin joulukohtausta Oh, kuusepuu -lauluineen ei kielletty.

1960-luvun loppuun osuvat Säden muistikuvissa virolaisen elokuvan ”tõelised kuldaastad”: tuon ajan ohjaajien kädenjälkeä kelpaa yhä tarkastella. Itse jo mukana olleena Säde välittää lukijalle muistikuvia niin ideologisen tavoitteen kuin sattuman vaikutuksesta filmiprojektin etenemisestä käsikirjoituksesta kuvaukseen. Haastattelu päättyy muistelmaan kokeellisen lastenfilmin Värvilised unenäod jännitteisen valmistumisen vaiheista. Lähes valmis elokuva tuotiin tuomiolle Tallinnfilmin toimituskollegiossa – ja yllättävän käänteen mukaan ”kerran kymmenessä vuodessa on lupa eksperimenttiin”. Juuri tästä elokuvasta tuli sittemmin yleisliittolainen menestys.

Haastattelun alkujaksossa Enn Säde pohjaa säilyneisiin dokumentteihin, muistiinpanoihin ja Tallinnfilmin puoluetoimiston arkistolähteisiin. Aineistoon paneutuessaan hän on viitseliäs ja tarkka, mutta jättää paikoin tilaa tulkinnalle. Nykyaikaa lähestyttäessä omat kokemukset, henkilösuhteet ja ammatilliset verkostot luovat näkemyksille taustaa. Useat tekijänimet vilahtavat teksteissä toistuvasti. Asiapainotteista ihailua saavat osakseen hengenheimolaiset Olav Neuland ja Vladimir Karasjov (Tormis mainitsee hänessä ensi kertaa kohdanneensa ohjaajan, joka tiesi mitä musiikilta toivoi), tärkeimmät vaikuttajat ovat Jüri Müüri ja Lennart Meri.

Suomalais-virolaista elokuvayhteistyötä

Teoksen laajimman osion (Artikleid, portreid, ülestähendusi) viimeinen teksti käsittelee Theodor Lutsin ohjaamaa elokuvaa Päikese lapsed. Miten se muka voisi olla ensimmäinen virolainen äänielokuva, Enn Säde ironisoi väitettä kipakasti, sillä virolaisten näyttelijöiden puheen ja Georg Malmstenin musiikin äänityksestä vastasi Suomi-Filmin Rafael Ylkänen. Ensimmäinen suomalais-virolainen elokuvayhteistyö se silti oli. Tämän jälkeen kontaktit olivat satunnaisia. 1960-luvun alussa virolaiset kuvasivat ”suomalaista maisemaa” Laatokan Pitkärannassa ja vuonna 1964 Heino Lipp onnistui – vartioinnista huolimatta – tallentamaan filminpätkän Urho Kekkosen hiihtoa Otepäällä. 2001 virolaiset kuvasivat Jatkusõja viimased sõdurid -elokuvaa varten Katajanokan lääninvankilaa, joka aikanaan sulki selleihinsä suomenpoikia. Pitkäaikaisin yhteistyö liittyi Lennart Meren suomalais-ugrilaisia kansoja käsittelevään elokuvasarjaan. Suurin osa siitä kuvattiin luonnollisesti muualla, mutta teknisen toteutuksen osalta suomalaisella Mainos-TV:llä on osuutensa, Toorumi pojad (Toorumin pojat) tehtiin yhteistyössä YLE:n kanssa.

Enn Säden yhteistyö Lennart Meren kanssa alkoi jo vuonna 1966, mutta suomalais-ugrilaisia kulttuureja kuvaava elokuvaprojekti osoittautui pitkäkestoiseksi ja merkittäväksi kokemukseksi. Säde vastasi äänisuunnittelusta Vesilinnun kansa -filmiä lukuunottamatta, mutta lisäksi hän hoiti myöhemmän DVD-kokoelman Lennart Meri soome-ugri rahvaste filmientsüklopeedia: Veelinnurahvas, Linnutee tuuled, Kaleva hääled, Šamaan, Toorumi pojad materiaalien restauroinnin, digitoinnin ja tekstien uudelleen toimittamisen. Hän jäljitti kadonneita aineistoja (hukassa oli filmiä ja ääninauhaa sekä suomalaisissa että saksalaisessa arkistossa), teki itse ja teetti muilla erilaisia töitä. Huikean työlään hankkeen värikäs kuvaus on kirjan loppupuolella.

Äänisuunnittelijan ja dokumentaristin tarkkailupaikalta hahmottuu lukijan iloksi yli puolen vuosisadan mittainen näkymä virolaiseen kulttuurihistoriaan.

Henni Ilomäki

Elo 2/2017