Tiit Pääsuke

Jaak Kangilaski

Jaak Kangilaski

Tiit Pääsuke

Tiit Pääsuke syntyi 22.12.1941 Põltsamaalla Keski-Virossa. Hänen vanhempansa olivat edellisenä vuonna muuttaneet pois Tallinnasta päästäkseen etäämmälle neuvostovallanpitäjistä ja uhkaavan sodan jaloista. Valitettavasti tämä ei onnistunut: Põltsamaan liepeillä käydyissä ankarissa taisteluissa tuhoutuivat niin perheen kotitalo kuin koulu, jossa isä oli käynyt töissä. Kolmilapsinen perhe etsi helpotusta sodanjälkeiseen kurjuuteen palaamalla Tallinnaan vuonna 1947. Varhaislapsuuden Põltsamaasta on piirtynyt Tiit Pääsuken mieleen eräitä pelottavia kokemuksia, mutta myös pikkukaupungin luonnonläheisyys, suuret puut, kaunis joki ja sen vehreät rannat.

Tiit Pääsuke

Kouluun Pääsuke meni Tallinnassa. Hän oli kiinnostunut taiteesta jo ennen kouluikää. Taiteellisesti lahjakas äiti tuki pojan harrastusta parhaansa mukaan, vaikka tuolloin oli pulaa jopa paperista, väreistä puhumattakaan. Taiteilija itse on muistellut, kuinka hän piirteli sanomalehtien reunoihin ja koki äidin huulipunan jäljen suorastaan kuohuttavana värielämyksenä. Piirtäminen vei vuosien mittaan pojan mukanaan niin, että aiemmin hyviä arvosanoja saanut koululainen oli kahdeksannella luokalla menettänyt kiinnostuksensa kaikkiin muihin oppiaineisiin. Niinpä hän ei mennyt lukioon, vaan taidekouluun Tarttoon.

Tuolloinen Tarton keskiasteen taidekoulu jatkoi vanhan korkeakoulun perinteitä. Itsenäisyyden aikana Tartto oli ollut Viron tärkein taidekaupunki ja taidekoulu Pallas maan merkittävin maalaustaiteen, kuvanveiston ja grafiikan opetusta antanut korkeakoulu. Suurin osa koulun opettajista oli pitänyt hyvän taiteen mittapuuna Pariisin koulukuntaa, vaikka vain harvat olivat päässeet käymään Pariisissa ennen sotaa. 1930-luvun Pariisissa levinnyt maltillinen modernismi suosi taidetta, joka kuvasi luontoa, mutta piti yksilöllistä käsialaa sekä värien ja valon lumoavaa leikkiä itse aihetta tärkeämpänä. Stalinistiselle kulttuuripolitiikalle tällainen taide ei sopinut lainkaan. Formalismiksi nimetty taidesuunta kiellettiin kokonaan. Tarton korkeampaa taidekoulua taas pidettiin varsinaisena formalismin pesänä ja se suljettiin vuonna 1950. Korkeakoulutasoinen taideopetus keskitettiin Tallinnan taideinstituuttiin, jonka rehtoriksi tuotiin sosialistisen realismin asiantuntija Moskovasta. Tarttoon jäi kuitenkin keskiasteen taidekoulu. Luonnollisesti senkin edellytettiin noudattavan sosialistisen realismin ihanteita, kunnes taidepolitiikka 1950-luvun lopulla viimein alkoi vapautua. Kun 16-vuotias Tiit Pääsuke aloitti opinnot koulussa vuonna 1957, siellä oli varovasti alettu elvyttää Pallaksen perinteitä. Realismia edellytettiin ja opetettiin entiseen tapaan, mutta jokaiselle opiskelijalle sallittiin oma kädenjälkensä eikä poliittinen tematiikka ollut enää välttämätöntä.

Tiit Pääsukesta kehittyi nopeasti mestarillinen piirtäjä ja taidemaalari. Hän valmistui koulusta kiitettävin arvosanoin vuonna 1962. Ammattitaiteilijaksi ryhtymisen edellytyksenä oli kuitenkin alan korkeakoulututkinto, ja Pääsuke aloittikin jo samana vuonna opinnot Tallinnan taideinstituutissa, jossa sielläkin puhalsivat hieman liberaalimmat tuulet. Opinnot kuitenkin keskeytyivät pian, sillä Tiit Pääsuke joutui kolmeksi vuodeksi armeijaan. Virolaisnuorille varusmiespalvelus neuvostojoukoissa oli useimmiten paitsi vastentahtoinen, myös äärimmäisen rankka tai jopa hengenvaarallinen koettelemus. Tiit Pääsukea kuitenkin onnisti. Monipuolisen taiteellisen lahjakkuutensa ansiosta hän pääsi varuskunnan orkesteriin ja palveluspaikasta, Moskovan lähistöllä sijainneesta ilmatorjuntaohjustukikohdasta, hän pääsi aika ajoin jopa käymään pääkaupungin taidenäyttelyissä.

Vuosina 1966–1971 Tiit Pääsuke jatkoi opintojaan Tallinnan taideinstituutissa, mutta tuolloin opettajat kohtelivat häntä jo pikemmin kolleganaan kuin oppilaanaan. Heti valmistumisensa jälkeen Pääsuke kutsuttiin instituuttiin piirtämisen opettajaksi. Tällä välin hän oli ehtinyt perustaa perheen graafikko Vaike Kannistun kanssa. Tiit Pääsuke toteutti itseään omaperäisenä taiteilijana heti korkeakoulusta valmistuttuaan ja jo vuonna 1973 hän järjesti ensimmäisen yksityisnäyttelyn ja pääsi Viron taiteilijaliiton jäseneksi. Pääsuke oli niin innostunut piirtämisestä, että saavuttamastaan menestyksestä ja suorastaan virtuoosimaisesta taidosta huolimatta hän päätti käyttää hyväkseen mahdollisuuden täydennysopintoihin Repin-akatemiassa Leningradissa. Laitos oli taidepoliittisesti erittäin konservatiivinen, mutta sen kautta pääsi tutustumaan Eremitaasin taidekokoelmiin ja jopa näkemään tuolloin tavalliselta kansalta suljetuissa varastoissa säilytettyä taidetta.

Tiit Pääsuken 1970-luvun työt olivat muodoltaan realistisia, mutta samalla salaperäisen jännitteisiä ja kerroksittaisia jättäen merkityksensä avoimeksi. Kiehtovien maalaustaiteellisten ongelmanratkaisujen ohella ne sisältävät dramaattisia viittauksia nykyajan vaaroihin. Esimerkiksi työ Harmaalokki esittää täytettyä lintua, Maisema ja kansallispuku puolestaan värikästä, mutta tyhjää kansallispukua. Kumpikin on sijoitettu vehmaalle, mutta kolkon teräväsärmäisenä kuvatulle rantaniitylle. Tällainen tausta tuo tehokkaasti esille kuvan ”keskushahmon”; täytetty lintu voi muistuttaa luonnon ja sivilisaation vastakkainasettelusta tai elämän ja kuoleman läheisyydestä, aavemaisen maiseman etualalla roikkuva kansallispuku taas assosioitui ahdistukseen, jota virolaiset tuolloisen venäläistämispolitiikan puristuksessa tunsivat. Pääsuke oli ensimmäisiä hyperrealistista tekniikkaa käyttäneitä virolaistaiteilijoita. Hän käytti sitä vain fragmentteina, jotka muodostivat jyrkän vastakohdan lähes monokromaattisille tyhjille pinnoille tai kuvan osille, joissa illusionistinen värienkäyttö äkisti ryöpsähtää abstraktiksi ja ekspressiiviseksi värikirjoksi.

Maastik rahvariidega (1979)

Tiit Pääsuke janosi uusia vaikutteita ja yksi keino hankkia niitä oli matkustelu. Ulkomaanmatkoille pääsi Neuvostoliitosta vain harvoin, mutta laajan maan omassa luonnossa ja elämäntavoissa oli kirjoa ja vaihtelua kerrakseen. Siihen perehtyäkseen Tiit Pääsuke hankkiutui sukupolvensa virolaisten luonnontieteilijöiden joukkoon, sillä nämä järjestivät tutkimusmatkoja kauaksi kotoa, kuten Keski-Aasiaan ja Kaukoitään. Eräällä tällaisella matkalla vuonna 1980 Tiit Pääsuke joutui vakavaan onnettomuuteen. Retkikunta päätti pulahtaa uimaan myrskyiseen Mustaanmereen, muttei suinkaan uimarannalta käsin. Voimakkaat aallot heittivät Pääsuken päin kalliota ja hänen vasen olkaluunsa murtui monesta kohdasta. Paikalliset lääkärit olivat jo amputoimassa kättä, mutta Pääsuke livahti sairasvuoteelta takaisin Viroon, jossa lääkärit saivat hoidettua hänen kätensä kuntoon.

Sairaalassa kipujen kourissa vietetyt kuukaudet eivät sammuttaneet Tiit Pääsuken matkustushaluja. Eksistentiaalinen kokemus oli todennäköisesti yksi syistä, joka ohjasi hänen 1980-luvun tuotantoaan hieman uusille urille. Värien yhteys kohteen kuvaamiseen vähenee ja kompositio luopuu yhtenäisen tilan jäljentämisestä, kaksiulotteistuu, höllentyy jännitteistään ja näyttää pyrkivän ulos kuvan kehyksistä. Kyse ei silti ole täysin abstraktista taiteesta, vaan kuvissa on yleensä yksityiskohtia, jotka suorastaan illusionistisesti esittävät erilaisia materiaaleja: linnunsulkia, turkiksia, nuoren naisen vartalon pehmeyttä. Värien vyöry ja hedonistinen elämänilo kasvavat vuosikymmenen loppua kohden kuin rinnastuksena Viron kansan vapauspyrkimyksille.

Viron uudelleenitsenäistyttyä Pääsuke valittiin vuonna 1992 taideakatemian maalaustaiteen professoriksi, mutta pian hän siirtyi opettajaksi Rovaniemen taidekouluun ja Lapin yliopistoon palaten Tallinnaan pari vuotta myöhemmin. Suomeen muuttamisen taustalla lienee ollut ennen kaikkea vaihtelunhalu, tarve katkaista yhdessä ja samassa koulussa opettamisen rutiini, mutta mahdollisesti myös Viron taide-elämän vallannut suurten muutosten aika. Uudet taidemuodot, jotka vyöryivät maahan lännestä, saivat runsaasti julkisuutta ja vaikuttivat suorastaan jättävän maalaustaiteen varjoonsa. Saattaa olla, että kaukana kotoa, uudessa ympäristössä, oli hedelmällistä puntaroida maalaustaiteen arvoa ja mielekkyyttä uudella aikakaudella. Onneksi Pääsuke ilmeisesti sai vahvistusta uskolleen, että taidemuoto, johon hänellä on aivan erityisiä lahjoja, ei ole menettänyt arvoaan. Hän on todennut: ”Maalaustaidetta ei ole mahdollista toteuttaa millään muulla tekniikalla, ei jäljentää kameralla tai tietokoneella.”

Pääsuken tuotanto on kotiinpaluusta lähtien ollut hyvin monimuotoista. Hänen teostensa lähtökohtia ovat olleet niin läheiset ihmiset, luonnonelämykset sisämaan metsistä ja rantaniityiltä kuin kaukomatkojen vaikutteet, mutta niitä ei yleensä ole kuvattu suoranaisesti, vaan ne ovat toimineet uuden todellisuuden, kuvamaailman, luomisen sytykkeinä ja välineinä. Jokainen kuva on kuin huikea värileikki, jonka sääntöjä ei tarkalleen tiedä kukaan, ehkei edes taiteilija itse. Monia Pääsuken maalauksia voikin luonnehtia seikkailuntäyteisen luomisprosessin jatkuvuuden ja kokonaisuuden hajottamisen ilmentymiksi. Mestarillisen illusionistisesti kuvattujen yksityiskohtien vieressä saattaa pilkottaa paljas kangas tai huikea abstraktin värikirjon ilotulitus. Pääsukea on oikeutetusti pidetty Viron nykytaiteen suurimpana koloristina.

Pääsuke itse on sanonut, että maalaustyön aloittamiseen tarvitaan idea, mutta työn kuluessa se voi muuttua paljonkin. Monien töidensä sisään Pääsuke on maalannut omia aikaisempia töitään, toisten taiteilijoiden töitä tai osia niistä. Jokaisen kuvan takana on tarina, mutta sen tunteminen ei ole välttämätöntä, sillä kuva ei muodosta yhtä kokonaista kertomusta ja jokainen katsoja voi tulkita vihjeet omalla tavallaan. Mikään tulkinnoista ei voi kuitenkaan olla lopullinen. Maalaustaiteen olennaisinta sisältöä – värikkään kuvan lumoa ja vaikutusta – ei voi sanoin kuvailla. Sen lähteenä on taiteilijan persoona, hänen sisäinen maailmansa, tai kuten Pääsuke on sanonut: kaikkea ulkoista valaistaan sisältä käsin.

Suomennos Petteri Aarnos

Elo 2/2014