Tuglas-seura

Kirjahylly

Marge Pärnits

Varastatud kevad

Tammerraamat 2016

Marge Pärnits

Varastatud kevad

Tammerraamat 2016

Ensivaikutelman kokoelmasta Varastatud kevad sain ennen kuin olin sitä nähnytkään. Luin Looming-kirjallisuuslehdestä Asta Põldmäen arvostelun lokakuulta 2016 ja kiinnostukseni tätä runopäiväkirjaa kohtaan heräsi välittömästi. Põldmäe kirjoittaa, että on ihmeellistä, millainen kasvu on tapahtunut puolentoista vuoden aikana, jolloin on kirjoitettu lyhyin väliajoin seitsemänkymmentä kaksi runoa: arasta itsensä rohkaisijasta täysin orgaaniseen poeettiseen puhekykyyn. Kun Põldmäe vielä liittää Pärnitsin vahvojen virolaisrunoilijattarien, kuten Viivi Luikin, Triin Soometsin ja Mari Vallisoon joukkoon unohtamatta mainita, että Pärnitsillä on aivan oma äänensä, halusin totta kai omin silmin nähdä runojen kehityskaaren, ja sen myös näin.

Marge Pärnits on taitava sanan ja sanallisen kuvan käyttäjä kokoelman ensisäkeistä alkaen. Hänen runoissaan toistuvat löyhään rytmiin ja osittaiseen riimiin nojaavat rakenteet, jotka eivät tunnu lainkaan kahlitsevan kirjoittajaa. Päinvastoin lukija saa monta kertaa ilahtua Pärnitsin oivaltavasta riimittelystä. Pärnitsin runo on miellyttävällä tavalla modernin runon ja traditionaalisen runon rajapinnalla.

Sanallista kuvaa Pärnits maalaa ennen kaikkea liittämällä tunteet vuodenaikojen vaihteluun ja luonnon ilmiöihin, mikä tuntuu runopäiväkirjassa hyvin luonnolliselta ja oikealta. Runoissa miellyttää niiden konstailemattomuus ja ilahduttaa pienten oivallusten kauneus. Kun Pärnits kuvaa tunne-elämää halkojen kautta – märkien halkojen, hiljaisten leppähalkojen tai edellisvuoden halkojen, joita talvi kolistelee liiterissä – lukijalle on aivan selvää, millaisessa mielenmaisemassa liikutaan.

Runopäiväkirja on muotona mielenkiintoinen ja runojen kronologisuus luo kiusauksen löytää runojen tunnelmista jotakin juonellista, jollaista runokokoelmasta tavallisesti ei tule hakeneeksi. Kokoelmassa on kuusi osaa ja yhden runon mittainen seitsemäs osa, joka on kirjoitettu neljä kuukautta kuudennen osan viimeisen runon jälkeen. Osilla on kullakin oma (henkinen) vuodenaikansa ja oma tunnetilansa, jotka viimeistään viimeinen runo tuntuu sitovan löyhäjuoniseksi kertomukseksi ihmissuhteista ja niihin liittyvistä tunteista.

Haluan poikkeuksellisesti mainita myös Pärnitsin kokoelman esineenä: Kirja on onnistunut. Sen muoto on suunniteltu runoille, taitto on miellyttävä, kuvituksena käytetyt kalenterimerkinnät sivujen alalaidassa hauskat ja kokonaisuuden kruunaa lukunauha.

Hanna Pippuri

Elo 1/2017