Vesikko – Hiidenmaan joenrantojen harvinainen asukas

Rein Kuresoo

Rein Kuresoo

Vesikko – Hiidenmaan joenrantojen harvinainen asukas

Aikoinaan vesikon levinneisyysalue käsitti lähes koko Euroopan Espanjasta Uralille saakka. Nykyään vesikkokanta on huvennut olemattomiin melkein kaikilla lajin historiallisilla asuinalueilla. Yhä kuihtuvia populaatioiden rippeitä on jäljellä Espanjassa, Romaniassa, Ukrainassa ja Venäjällä, mahdollisesti myös Ranskassa. Myös Viron luonnosta vesikko ehti kertaalleen kadota kokonaan. Viimeiset yksilöt pyydystettiin luonnosta ja toimitettiin Tallinnan eläintarhaan vuonna 1990 (joskin yksi vesikko tavattiin Harjumaalla vuonna 1996), kun oli käynyt ilmeiseksi, että laji oli luonnossa äärimmäisen uhanalainen ja häviäisi todennäköisesti kokonaan, ellei ihminen puuttuisi kehityksen kulkuun. Suomessa tämä vedessä viihtyvä petoeläin oli kokenut vastaavan kohtalon jo kymmeniä vuosia aikaisemmin, eikä sille voinut Virossa ennustaa lainkaan valoisampaa tulevaisuutta. Kuten kaikkialla Euroopassa, myös Virossa vesikon kohtaloksi koitui kilpailu elintilasta minkin kanssa. Minkkejä pääsi turkistiloilta luontoon ilmeisesti jo 1980-luvulla, Suomessa huomattavasti aiemmin. Minkki on vesikkoa vahvempi ja ekologisesti paljon joustavampi laji, ja se on vallannut osittain myös hillerin ekologisen lokeron. Urosminkkien on oletettu pariutuneen naarasvesikoiden kanssa, mutta näiden lajiristeymien sikiöt eivät olleet elinkelpoisia. Nykyään vesikkotutkijat tosin suhtautuvat tähän hypoteesiin skeptisesti – minkki pikemminkin valtaa vesikolta asuinsijoja silkalla voimalla. Vesikon suhteellisen huonoon menestykseen luonnossa on tietenkin myös monia muita syitä. Vesikkoja on kautta aikain metsästetty arvokkaan turkin vuoksi, ja 1900-luvulla merkittäväksi tekijäksi muodostui myös elinolojen huonontuminen, ennen kaikkea ojitukset, kuivatukset, jokien oikaisut ja vesien saastuminen.

Tallinnan eläintarhassa vesikon tutkimiseen ja kannan palauttamiseen on erikoistunut Tiit Maran. Luonnosta kiinni otettujen yksilöiden avulla saatettiin alulle keinotekoinen populaatio tarkoituksena palauttaa kanta luontoon olosuhteiden sen salliessa. Manner-Viro ei enää soveltunut tähän tarkoitukseen, sillä kaikkialla yleistyneestä minkistä ei mitenkään päästä kokonaan eroon siitäkään huolimatta, että minkki on luonteeltaan utelias eläin ja astelee pyydykseen sen enempiä empimättä. Niinpä vesikkoja istutettiin vuonna 2000 Hiidenmaalle sen jälkeen, kun saaren kaikki minkit oli saatu pyydystettyä. Hiidenmaa on kuitenkin pieni saari ja myös sikäläiset joet ovat vähävetisiä, joten vesikkojen asuinalueet kuivuvat sekä talvipakkasten että kesän poutakausien aikana. Keinotekoisesta populaatiosta tulleilla vesikoilla ei muutenkaan ole ensi alkuun taitoa tulla toimeen luonnossa, ja Hiidenmaan vesikkojen kuolleisuus on ollut korkea. Monilla eläimillä on kaulassaan radiolähetin, joten populaation selviytymistä on pystytty seuraamaan varsin tarkoin. Havaintojen mukaan saarelle istutetut vesikot ovat vähitellen oppineet selviytymään talven yli, mutta kovin tuloksekasta kannan palautus ei kaikkiaan ole ollut. Hiidenmaan vesikkojen lisääntymis- ja talvehtimismenestys näyttää kuitenkin paranevan vuosi vuodelta, ja hyvä merkki on se, että saarella syntyneet ja luonnossa kasvaneet yksilöt lisääntyvät ja talvehtivat muita menestyksellisemmin.

Kaikesta huolimatta Hiidenmaan joissa asustaa ennen poikasten syntymää vain joitain kymmeniä vesikkoja. Istutettu kanta vaatii siis ainakin alkuvaiheessa jatkuvaa seurantaa ja säännöllisesti myös tuoretta verta Tallinnasta. Vesikkoja otetaan joka kevät kiinni radiolähettimien ja niiden paristojen uusimista varten. Samalla saadaan käsitys siitä, onko saarelle ilmaantunut minkkejä – tähän mennessä pyydyksestä on löydetty minkki yhden ainoan kerran, eikä Hiidenmaan luonnossa liene ainakaan elinvoimaista minkkipopulaatiota. Saaren vesikkopopulaatio puolestaan on edelleen niin pieni, että sen tulevaisuuteen ei voi suhtautua kovin optimistisesti. Tallinnan eläintarhassa kuitenkin syntyy harvakseltaan, mutta säännöllisesti uusia vesikkoja, ja myös tulevaisuudensuunnitelmien mittakaava on huomattavasti nykyistä laajempi.

Viron vesikkoasiantuntijat ovat kääntäneet katseensa yhä useammin Saarenmaalle. Vaikka Saarenmaalla on tavattu myös minkkejä, ne eivät ole vakiinnuttaneet asemaansa sikäläisessä luonnossa. Vuonna 2012 istutettiin ensimmäinen erä vesikkoja myös Saarenmaalle. Aika ei kuitenkaan ollut toimenpiteelle otollinen. Lentokoneista levitetyt vesikauhun syöttirokotteet olivat tehonneet ja ketun sekä muiden pienpetojen kanta oli siksi vahvistunut olennaisesti. Niinpä kaikki luontoon lasketut vesikot joutuivat petojen saaliiksi. Vesikkotutkijat ovatkin päättäneet valmistautua seuraavaan yritykseen huolellisemmin.

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) on listannut vesikon äärimmäisen uhanalaiseksi lajiksi ja sen pelastamiseksi tehdään laajamittaista kansainvälistä yhteistyötä. Virossa saatuja kokemuksia hyödynnetään vesikon suojelu- ja istutushankkeissa myös Espanjassa ja Saksassa. Tallinnan eläintarha koordinoi kansainvälistä vesikkojen lisääntymisohjelmaa, johon osallistuvissa 14 eurooppalaisessa eläintarhassa on kaikkiaan yli 200 vesikkoa (noin puolet niistä Tallinnassa). Ohjelmassa on mukana useita eläintarhoja myös Suomesta. Vastikään ratkaistiin kansainvälisen yhteistyön tuloksena eräs vesikkojen lisääntymistä selvittäneitä asiantutkijoita pitkään vaivannut ongelma. Monet naarasvesikot eivät nimittäin kiima-aikansa kuluessa suvainneet lainkaan tavata sulhasiaan, jolloin hedelmöittymisestä ei tullut mitään. Yhteistyössä itävaltalaisten tutkijoiden kanssa havaittiin, että vesikolla on kiimakauden aikana useampia estruksia eli varsinaisia kiimoja, mikä mahdollistaa useampien kosijoiden tarjoamisen naaraille hieman pidemmän ajan kuluessa. Kaikesta huolimatta vesikon tuominen takaisin luontomme vakituiseksi asukkaaksi ei ole helppo työ.

Elo 3/2016

Suomennos Petteri Aarnos