Viron historia

Esihistoria

Noin 3 300 vuotta ennen ajanlaskun alkua virolaisen kansan perusta alkoi muodostua.

Viimeisen jääkauden hellittäessä vetäytyi mannerjäätikkö pohjoiseen ja luoteeseen siten, että nykyisen Viron alue vapautui jääpeitteestä noin 13 000 - 10 000 eKr. ja Etelä-Suomi noin 8 000 eKr. Pian maanpinnan paljastumisen jälkeen alkoi myös ihmisasutus levitä näille alueille. Kaikkein varhaisimman asujamiston kielestä tai etnisestä pohjasta ei ole juurikaan tietoa, mutta vuoden 3 300 eKr. jälkeen Suomenlahden molemmille puolille idästä ja kaakosta levinnyttä ns. tyypillistä kampakeraamista kulttuuria on arveltu suomalais-ugrilaiseksi. Viroon jäänyt suomalais-ugrilainen heimo tai heimot sulauttivat itseensä alueella asuneen kantaväestön, ja tältä pohjalta syntyi kansa nimeltä virolaiset. Ajanlaskumme alun tienoilla peltoviljelys muodosti virolaisten pääelinkeinon. Maanviljelys ja kaupankäynti paransi taloutta, ja siten ajanlaskumme ensimmäisellä vuosituhannella alkoivat muodostua maakunnalliset hallintoyksiköt.

Viroon hyökättiin keskiajalta lähtien etelästä ja pohjoisesta.

Keskiajan kuluessa Skandinaviasta ja Venäjältä tehtiin yrityksiä Viron alueen valloittamiseksi, mutta pysyvää jalansijaa ulkopuoliset eivät saaneet alueella ennen 1200-lukua. Saksalainen Kalpaveljesten ritarikunta, joka harjoitti miekkalähetystä eli pyrki voimakeinoin käännyttämään pakanoita kristinuskoon, hyökkäsi vuonna 1208 Viron eteläisiin maakuntiin, ja siitä alkoi 19 vuotta kestänyt verinen sota ritarikunnan ja virolaisten välillä.

Yrjönpäivän yön taisteluissa kansa pyrki vapautumaan valloittajistaan.

Tanskalaisten hyökättyä vuonna 1219 Pohjois-Viroon virolaisten asema muuttui kestämättömäksi, ja vuoteen 1227 mennessä järjestelmällinen vastarinta oli murskattu. Virolaiset nousivat kapinaan alistajiaan vastaan useita kertoja, mutta huonoin tuloksin. Menestyksekkäin oli Yrjönpäivän yön (Jüripäev) kansannousu huhtikuussa 1343, jolloin virolaiset valloittivat kymmeniä saksalaisten linnoja ja tappoivat kaikki käsiinsä saamansa saksalaiset. Virolaiset olivat pyytäneet myös Suomesta apua, ja sekä Turun että Viipurin linnojen voudit purjehtivatkin Tallinnaan sotajoukkoineen. Apu tuli kuitenkin liian myöhään, sillä pari päivää ennen apuretkikunnan saapumista olivat ritarikunnan joukot lyöneet täydellisesti Tallinnaa piirittäneet virolaiset.

1300 - 1400

Saksalaiset vakiinnuttivat asemansa Virossa. Alkoi vajoaminen kohti maaorjuutta.

Talonpoikien kapinoinnin seurauksena Tanska luopui valloituksistaan Virossa vuonna 1346, ja myi ne ne saksalaiselle ritarikunnalle, joka jo edellisellä vuosisadalla oli sulauttanut Kalpaveljestön itseensä.

Kun saksalainen ritarikunta oli vakiinnuttanut sotilaallisen ja poliittisen ylivaltansa Virossa, se ryhtyi kiristämään taloudellista otettaan maasta. 1300-luvun jälkipuoliskolla virolainen talonpoika alkoi vajota kohti maaorjuutta, jonka voi katsoa toteutuneen 1500-luvulla. Vaikka ritarikunta onnistuikin alistamaan virolaiset maaorjuuteen, sen sotilaallinen järjestelmä alkoi rappeutua 1400-luvun kuluessa, ja seuraavalla vuosisadalla alkanut uskonpuhdistus vei pohjan pois tältä alkuaan roomalaiskatolisen kirkon taistelujärjestöltä.

1500

Baltian herruudesta käytiin jatkuvia taisteluita.

Baltiaan syntynyttä sotilaallista tyhjiötä kiirehti ensimmäisenä täyttämään Iivana IV Julma hyökkäämällä nykyisten Viron ja Latvian alueille vuonna 1558. Näin alkaneet Liivinmaan sodat kestivät lähes yhtäjaksoisesti vuoteen 1583, ja venäläisten lisäksi Baltian herruutta tavoittelivat myös Tanska, Ruotsi ja Puola.

1600

Ruotsin vallan aika

Monien eri vaiheiden jälkeen jäi nykyinen Latvian alue ja Viron eteläosa Puolalle, pohjoisosa Ruotsille ja Saarenmaa Tanskalle. Tilanne ei kuitenkaan rauhoittunut pitkäksi aikaa, ja vuosina 1600-1629 Ruotsi ja Puola kävivät vaihtelevalla kiivaudella sotaa alueen hallinnasta. Altmarkin rauhassa vuonna 1629 sai voittoisa Ruotsi koko manner-Baltian Väinäjokea myöten itselleen, ja 1645 Brämsebron rauhassa joutui Tanska luovuttamaan Saarenmaan Ruotsille. Kun Ruotsi oli jo 1617 Stolbovan rauhassa saanut Venäjältä Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan, kuuluivat itämerensuomalaiset kansat ensi kertaa samaan valtakuntaan.

"Vanhana hyvänä" Ruotsin vallan aikana perustettiin Tarton yliopisto.

"Vanhana hyvänä Ruotsin aikana", joksi Virossa vielä nykyäänkin kutsutaan Ruotsin vallan aikaa, perustettiin Tarton yliopisto vuonna 1632 ja balttilaisten linnanherrojen mielivaltaa rajoitettiin jossain määrin 1600-luvun lopulla. Ruotsin aika Virossa kuitenkin päättyi kaikkea muuta kuin onnellisesti: 1695 - 1697 Viroa koettelivat katovuodet, ja niiden seurauksena ankara nälänhätä.

1700 Venäjän vallan aika

katovuodet vähensivät väestöä.

Suuren Pohjan sodan 1700 - 1710 aiheuttaman kurjuuden ja venäläisten harjoittaman poltetun maan taktiikan lisäksi myös rutto koetteli ankarasti jo 1600-luvun loppupuolella rankasti kärsinyttä maata. Viron väestön onkin arvioitu vähentyneen vuosien 1695 - 1710 aikana noin 350 000 asukkaasta noin 150 000 asukkaaseen.

Suuressa Pohjan sodassa Viro joutui venäläisten käsiin.

Suuri Pohjan sota alkoi Ruotsin suurella voitolla, kun Kaarle XII löi marraskuussa 1700 Narvan luona 10 000 miehellä Pietari Suuren 40 000 miehen armeijan, mutta kun Kaarle oli vienyt pääjoukkonsa Puolaan sotimaan, venäläiset valloittivat vuoteen 1704 mennessä Narvan ja Tarton. Ruotsin kärsittyä suuren tappion Pultavassa joutui Tallinnakin venäläisten käsiin vuonna 1710. Uudenkaupungin rauhassa 1721 Ruotsi luovutti muodollisesti Viron Venäjälle.

Baltian aatelin asema oli voimakas, talonpojan heikko.

Baltian saksalainen aateli vannoi vielä suuren Pohjan sodan (1700 - 1710) kestäessä uskollisuutta tsaarille ja sai vastalahjaksi pitää paikallishallinnon itsellään. Tällä Pietari Suuri halusi varmistaa, että hänellä olisi Baltian aateliston tuki sen varalta, että Ruotsilla olisi kostoaikeita sodan jälkeen. Aatelin aiempaa suurempi valta merkitsi samalla talonpoikien aseman huononemista entisestään. 1700-luvulla vahvistettiin juridisesti talonpojan orjan asema, joka laillisti talonpoikien myymisen jopa ilman maata tai perhettä.

Vähitellen aatelin valta kapenee, ja talonpoika saa ostaa maata.

1700-luvun lopulla, kun Venäjän suurvalta-asema oli vakiintunut, Venäjän keskushallinto alkoi kaventaa vähitellen Baltian saksalaisen aatelin valtaa. Osana tätä kehitystä virolaiset talonpojat vapautettiin maaorjuudesta vuosina 1816-1819, mutta koska maanomistusoikeus säilyi lähes täydellisesti aatelistolla, ei talonpoikien asema juurikaan parantunut ennen 1860-lukua. Vasta silloin talonpojat saivat mahdollisuuden ostaa viljelemänsä maan itselleen, mutta rahan puute hidasti kehitystä. Vuonna 1914 vielä 42 % Viron viljelyksessä olevasta maasta ja 58 % kaikesta maaseudun maasta oli saksalaisen aateliston hallussa.

1800

Saksalainen aatelisto piti kiinni vallastaan maapäivillä.

Poliittinen valta Virossa säilyi lähes koko Venäjän vallan ajan saksalaisella aatelistolla. Vaikka kuvernööri tsaarin edustajana oli muodollisesti korkeimman vallan haltija Virossa, niin tosiasiallista valtaa käyttäneet maapäivät olivat täydellisesti saksalaisen aatelin määräysvallassa. Näin siitä huolimatta, että 1800-luvun puolivälistä lähtien venäläiset kuvernöörit tekivät lukuisia yrityksiä murtaa saksalaisen aatelin itsehallinto Baltiassa ja yhdenmukaistaa alueen hallintojärjestelmä venäläisen maakuntahallinnon kanssa.

Talonpoikien keskuudessa alkoi kansallinen herääminen.

Maaorjuuden poistaminen ja talonpoikien taloudellisen aseman paraneminen 1800-luvun puolenvälin jälkeen loi pohjan kansallisen kulttuurin nousulle Virossa. Kansallinen herääminen pääsi käyntiin 1860-luvulla, ja sen näkyvimpänä ilmentymänä voidaan pitää Friedrich Kreutzwaldin kokoamaa Viron kansalliseeposta Kalevipoeg. Tärkeitä olivat myös vuodesta 1869 järjestetyt laulujuhlat, joka muodostuivat hengeltään voimakkaasti virolaiskansallisiksi. Aluksi Venäjän keskushallinto suhtautui myönteisesti virolaisten kansalliseen liikehdintään, sillä sen ajateltiin vähentävän saksalaisuuden vaikutusta Virossa samaan tapaan kuin suomalaiskansallisen liikkeen ruotsalaisuuden vaikutusta Suomessa. Saksalaisuuden ja ruotsalaisuuden heikentäminen valtakunnan sisällä taas oli Venäjälle ulkopoliittisista syistä tärkeää.

Kansallisuusaatetta yritettiin tukahduttaa venäläistämisellä.

1800-luvun loppupuolella kansallisuusaate saavutti Pietarin näkökulmasta katsottuna kuitenkin liian suuren suosion niin Virossa kuin Suomessakin, ja sitä ryhdyttiin tukahduttamaan vaarallisena Venäjän valtakunnan yhtenäisyydelle. Vironkielisiä sanomalehtiä ja kouluja lakkautettiin, ja venäjästä tuli ainoa virallinen kieli niin virastoissa kuin kouluissakin.