Viron historia
1900 -

Heikki Rausmaa

1900

Venäjältä puututtiin kovalla kädellä yhteiskunnalliseen liikehdintään.

Vuoden 1905 vallankumous levisi Viroonkin, ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden lisäksi vaadittiin venäläistämisen lopettamista ja laajempaa autonomiaa Virolle sekä väestöltään virolaisen Pohjois-Liivinmaan liittämistä Viron kuvernementtiin. Venäjältä lähetetyt rangaistusretkikunnat tukahduttivat väkivaltaisiakin muotoja saaneen liikehdinnän kovalla kädellä, ja kenttäoikeudet tuomitsivat satoja kuolemaan ja Siperiaan. Vaikka vuoden 1905 jälkeen venäläistäminen joksikin aikaa hellitti, heikensi virolaiskansallista liikettä sen useiden johtohenkilöiden pakeneminen ulkomaille.

Tsaarin valta luhistui. Itsehallintonsa ja autonomiansa menettäneet kansat saivat oikeutensa takaisin.

Ensimmäinen maailmansota oli liian kova koettelemus Venäjän monilta osin täysin vanhentuneelle poliittiselle järjestelmälle. Helmikuussa 1917 Pietarista alkaneet levottomuudet johtivat tsaarin vallan luhistumiseen, ja Venäjän väliaikainen hallitus joutui antamaan periksi myös ei-venäläisten kansojen autonomiavaatimuksille: Suomelle palautettiin sen aiemmin nauttima autonomia eli itsemääräämisoikeus, ja virolaiset sekä lätit (latvialaiset) saivat itsehallinnon kansallisuusrajojensa mukaan muodostetuissa kuvernementeissaan.

1920

Vihollinen työnnettiin pois ja Tarton rauha solmittiin.

Virolaiset joukot saivat vastahyökkäyksensä käyntiin tammikuun alussa 1919, ja helmikuun loppuun mennessä oli vihollinen työnnetty takaisin Viron kansallisten rajojen taakse. Puna-armeija teki vielä keväällä ja loppuvuodesta ankaria hyökkäyksiä Viroa vastaan, mutta tuloksetta. Armeijansa menestyksekkään taistelun ansiosta Viro onnistui solmimaan itselleen edullisen Tarton rauhan Neuvosto-Venäjän kanssa 2. helmikuuta 1920.

Alkoi Viron itsenäisyyden aika. Politiikka oli nuoressa valtiossa aluksi lyhytjännitteistä.

Viron tasavallan ensimmäinen perustuslaki hyväksyttiin 15.6.1920. Asiakirjaa laadittaessa pyrittiin Virossa mahdollisimman suureen kansanvaltaisuuteen, ja siksi Viron valtiomuodossa ei ollut erillistä valtionpäämiestä, vaan pääministeri, riigivanem, toimi myös valtion päänä. Hallitus oli vastuussa parlamentille (Riigikogu), joka valittiin suhteellisilla vaaleilla kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Koska puolueet olivat pieniä ja niitä oli paljon, ei enemmistöhallituksia saatu hevin muodostettua. Tämä johti siihen, että hallitukset olivat lyhytikäisiä ja pitkäjännitteisen politiikan harjoittaminen oli vaikeaa.

Maareformissa maa jaettiin uudelleen.

Vuosien 1929 - 1933 suurta talouslamaa lukuunottamatta sotien välinen aika oli jatkuvaa taloudellisen kasvun aikaa Virossa. Pohjan hyvälle kehitykselle loi jo vapaussodan kestäessä aloitettu laaja maareformi, jossa saksalaisen aateliston suurtiloja jaettiin virolaiselle tilattomalle maalaisväestölle. Näin muodostui maaseudun perustuotantoyksiköksi alle 30 hehtaarin tila, ja samalla pääosin katosi suuri maata omistamaton maalaisväestö, joka oli aiheuttanut yhteiskunnallista levottomuutta.

1930

Talouslaman seurauksena oli sisäpoliittinen kriisi. Oikeisto-oppositio nousi kansan ääneksi.

Taloudellisesti hyvänä aikana poliittinen järjestelmä toimi jokseenkin tyydyttävästi, mutta suuren talouslaman aikana 1929 - 1933 Virossa ajauduttiin sisäpoliittiseen kriisiin. Yltiödemokraattinen järjestelmä koettiin saamattomaksi. Tyytymättömyys kanavoitui äärioikeiston kannatukseksi, kuten monessa muussakin Euroopan maassa. Virossa oikeisto-oppositiota nousi edustamaan Viron vapaussoturien liitto, ns. vapsit (Eesti Vabadussõjalaste Liit), joka alkujaan oli Viron vapaussodan veteraanien etujärjestö, mutta tuli mukaan valtakunnan politiikkaan talouslaman aikana. Vapseilla ei ollut selkeää poliittista ohjelmaa, mutta ilmeisesti he pyrkivät samantapaiseen korporatiiviseen järjestelmään kuin fasistisessa Italiassa. Vapsien painostuksesta hyväksyttiin vuonna 1933 uusi perustuslaki, joka teki riigivanemista eli pääministeristä itsenäisen toimeenpanovallan haltijan, jolla oli laajat valtaoikeudet.

Riigikogu lakkautettiin. Pääministeri Päts johti maata yksinvaltaisesti.

Maltillista oikeistoa edustava riigivanem Konstantin Päts huolestui vapaussoturien eli vapsien yhä kasvavasta voimasta. Uusia valtionpäämiehen valtaoikeuksiaan hyväksikäyttäen hän julisti armeijan tuella maan 12.3.1934 poikkeustilaan, lakkautti koko vapsien järjestön ja vangitutti liikkeen johdon. Kun muista puolueista alkoi kuulua protesteja yhä pitkittyvää poikkeustilaa vastaan, Päts lakkautti kaikki poliittiset puolueet ja hajoitti pysyvästi riigikogun maaliskuussa 1935. Päts hallitsi Viroa varsin yksinvaltaisesti vuoteen 1938, jolloin hänet nimitettiin uuden, vuonna 1937 säädetyn perustuslain mukaiseksi presidentiksi. Vuosina 1938 - 1940 Päts palasi perustuslailliseen hallintotapaan, mutta normaaliin länsimaiseen demokratiaan ei Virossa ehditty palata ennen neuvostomiehitystä.

Maatalous oli talouden selkäranka.

Maatalous pysyi koko maailmansotien välisen ajan Viron talouden selkärankana. Viron tärkeimmät vientituotteet olivat elintarvikkeet, puutavara ja pellava. Tärkeimmät vientimaat olivat Saksa ja Iso-Britannia. Niistä myös tuli pääosa Viron tuontitavaroista, joita olivat ensisijassa koneet, metallit, kemikaalit, väriaineet ja tekstiilit. Yksityiskohtana mainittakoon, että Suomi oli Viron kolmanneksi tärkein vientimaa, eikä mukaan ole tietenkään laskettu pirtua, jota salakuljetettiin kieltolain aikana vuosina 1919 - 1932 Virosta Suomeen vuosittain miljoonia litroja.

Kultuurinen kehitys oli voimakasta.

Vironkielisen koululaitoksen järjestäminen 1920-luvun alussa ja Tarton yliopiston muuttaminen virolaiseksi opinahjoksi loivat pohjan modernin kansallisen kulttuurin kehitykselle Virossa. Lukuharrastus lisääntyi, ja sotien välisenä aikana julkaistiin Virossa lähes kaksi kertaa enemmän kirjoja kuin mitä ennen vuotta 1918 oli kaiken kaikkiaan julkaistu. Myös teattereiden määrä moninkertaistui, ja aiemminkin suosittu kuorolauluharrastus laajeni entisestään. Laulujuhlat säilyttivätkin keskeisen aseman virolaisessa kulttuurielämässä. Viimeisille sotaa edeltäville laulujuhlille osallistui jo yli 100 000 henkilöä.

Turvallisuus pysyi ulkopoliittisena päämääränä.

Ulkopolitiikassa Viron päämääränä koko maailmansotien välisen ajan oli valtiollisen turvallisuutensa takaaminen. Vuonna 1924 Moskovan järjestämä kommunistien aseellinen vallankaappausyritys osoitti, ettei huoli turvallisuudesta ollut aiheeton. Tukea Viro pyrki etsimään kolmelta eri taholta: 1) länsivalloista, ennen kaikkea Isosta-Britanniasta, 2) Kansainliitosta ja 3) reunavaltioista, ennen kaikkea Suomesta.

Iso-Britannia, vaikka oli auttanutkin Viroa vuosina 1918 - 1920, ei kuitenkaan pitänyt Baltiaa itselleen kovin tärkeänä, eikä siksi halunnut antaa Virolle mitään turvallisuustakuita. Kansainliitto antoi kyllä Euroopan pienille valtioille moraalista tukea, mutta kun kansainvälinen tilanne alkoi 1930-luvulla kiristyä, ei Kansainliitto kyennyt hillitsemään suurvaltojen agressiivista politiikkaa.

Reunavaltioista Latvia ja Liettua olivat pitkälti samanlaisessa tilanteessa kuin Virokin. Yritykset saada jonkinlainen liitto näiden kolmen valtion ja Suomen sekä Puolan kesken johtivat vuonna 1922 Varsovan sopimukseen. Liettua tosin jäi ulkopuolelle, koska sillä oli ratkaisemattomia rajariitoja Puolan kanssa. Suomen puolesta sopimuksen allekirjoitti ulkoministeri Rudolf Holsti, mutta eduskunta ei kuitenkaan suostunut ratifioimaan sitä. Vasemmisto ei halunnut sopimusta, joka oli suunnattu Neuvostoliittoa vastaan ja oikeisto taas pelkäsi Suomen joutuvan Puolan mukana Saksan vastaiseen rintamaan. Suomen vetäydyttyä sopimuksesta myös muut allekirjoittajamaat luopuivat siitä. 1920-luvun lopulla Viro yritti vielä saada aikaan laajaa reunavaltioiden välistä sopimusta, mutta tuloksetta.

Viro solmi hyökkäämättömyyssopimukset Saksan ja Neuvostoliiton kanssa.

Lopulta Viro, Latvia ja Liettua solmivat vuonna 1934 ystävyys- ja yhteistyösopimuksen, mutta selkeää sotilaallista liittoutumista ei saatu aikaan edes näiden kolmen pikkuvaltion kesken. Viro alkoikin 1930-luvulla korostaa puolueettomuuttaan ja solmi hyökkäämättömyyssopimukset sekä Neuvostoliiton (vuonna 1932) että Saksan (vuonna 1939) kanssa.

Toisen maailmansodan puhjettua Neuvostoliitto halusi tukikohtia Baltiasta.

Viron turvallisuuspoliittisen aseman heikkous paljastui kaikessa karuudessaan vuonna 1939, kun II maailmansota syttyi. Neuvostoliitto halusi Baltiasta itselleen sotilastukikohtia ja kun länsivallat eivät tähän suostuneet, Neuvostoliitto teki asiasta sopimuksen Saksan kanssa 23.8.1939. Kuvaavaa Moskovan asenteelle on, että neuvotteluja Baltiasta käytiin toisten suurvaltojen eikä Baltian maiden kanssa. Neuvostoliitto esitti 24. syyskuuta Virolle valmiin tukikohtasopimuksen ja vaati sen hyväksymistä sellaisenaan. Vaatimusta tehostettiin Viron ilmatilan toistuvilla loukkauksilla ja noin 160 000 miehen keskityksellä Viron itärajalle. Viron hallitus arvioi vastarinnan toivottomaksi ja taipui Neuvostoliiton vaatimuksiin. Molemminpuolinen avunantosopimus allekirjoitettiin 28.9.1939, ja sen mukaan Neuvostoliitto sai laivasto- ja lentotukikohtia Virosta, mutta lupasi olla puuttumatta Viron sisäisiin asioihin.

1940 - 1945

Neuvostoliitto käytti Viroa hyväkseen Talvisodassa Suomea vastaan.

Neuvostoliitto piti tukikohtansa kesäkuuhun 1940, ja rikkoi sen aikana Viron kanssa tehtyä sopimusta ainoastaan siten, että harjoitti sotilaallista toimintaa Viron alueelta Suomea vastaan Talvisodassa. Viron asema oli kuitenkin niin heikko, ettei se Suomen vihaisista protesteista huolimatta uskaltanut esittää vastalausetta Neuvostoliitolle.

Neuvostojoukot vyöryivät Viroon.

Saksan lyötyä Ranskan sotilaallisesti kesäkuussa 1940 päätti Neuvostoliitto ottaa Baltian haltuunsa. Virolle esitettiin 16.6.1940 vaatimus neuvostomielisen hallituksen muodostamisesta ja puna-armeijan vapaasta pääsystä maahan. Viron hallitus hyväksyi vaatimuksen vielä samana päivänä, ja 17.6. neuvostojoukot alkoivat virrata Viroon. Heinäkuussa järjestettiin Virossa Neuvostoliiton vahvasti manipuloimat vaalit, joiden tuloksena valittu parlamentti julisti Viron neuvostotasavallaksi 27.7.1940 ja anoi virolaisten mukaanottamista neuvostokansojen perheeseen. Neuvostoliiton korkein neuvosto hyväksyi Viron anomuksen 6.8.1940. Tätä seurasi Viron väkivaltainen sopeuttaminen neuvostojärjestelmään. Tuhansia ihmisiä karkoitettiin Siperiaan ja pakkotyöleireille. Karkoitukset kohdistuivat erityisesti virolaisiin poliitikkoihin, sotilashenkilöihin, teollisuusjohtajiin ja akateemisiin kansalaisiin sekä ylipäätään kaikkiin, joilla oli yhteyksiä ulkomaille. Neuvostoterrori Virossa huipentui kesäkuun 1941 massakyydityksiin.

Saksalaismiehitys ei tehnyt elämää helpommaksi.

Saksan kesäkuun 22. päivä aloittama hyökkäys Neuvostoliittoon ulottui Viroon saakka, ja saksalaisia tervehdittin Virossa vapauttajina. Heinäkuusta 1941 syyskuuhun 1944 kestänyt saksalaismiehitys ei kuitenkaan osoittautunut Virossa juurikaan neuvostomiehitystä helpommaksi. Vaikkei Saksa harjoittanut Virossa systemaattista terroria, kuten Neuvostoliitto, niin Viron itsenäisyyden palauttamisesta Saksa ei halunnut kuulla puhuttavankaan. Lisäksi kuluttavaa sotaa käyvä Saksa riisti Viroa taloudellisesti tehokkaammin kuin mitä Neuvostoliitto oli ehtinyt tehdä.

Tuhannet virolaiset liittyivät Saksan ja Suomen armeijaan.

Saksan armeijassa palveli kaikkiaan noin 70 000 virolaista, joista valtaosa astui palvelukseen kevättalvella 1944, kun puna-armeija uhkasi jo Viron aluetta. Suomen armeijaan ja laivastoon virolaisia liittyi noin 3 000, vaikka pakomatka Suomeen oli vaarallinen. Valtaosa näistä miehistä palasi elokuussa 1944 kotimaataan puolustamaan, vaikka tilanne näytti jo toivottomalta. Neuvostoliitto oli sodassa voiton puolella. Syyskuun aikana saksalaiset vetäytyivät Virosta, ja virolaissotilaat pakenivat maasta tai hajaantuivat metsiin.

1945 - 1990

Viron sosialistiseen neuvostotasavaltaan perustettiin kolhooseja.

Sodan jälkeen Viron sovjetisointia eli sopeuttamista neuvostojärjestelmään jatkettiin. Valta keskitettiin Viron kommunistiselle puolueelle, joka oli kuitenkin täysin Moskovan eli keskusjohdon määräysvallassa. Lisäksi Viron kommunistisen puolueen johto sekä jäsenet olivat lähinnä venäjänvirolaisia tai venäläisiä. Kovasta painostuksesta huolimatta ei vapaaehtoinen kolhooseihin liittyminen edistynyt. Käänne tapahtui vasta vuonna 1949, jolloin talonpoikien vastarinta murrettiin kymmenientuhansien ihmisten joukkokyydityksillä itään. Viron maaseutu oli käytönnässä kokonaan kollektivisoitu 1950-luvun alkuun mennessä.

Kollektivisoinnilla ja maalaisväestön joukkokarkoituksilla vietiin pohja pois myös aseelliselta vastarinnalta. Viron metsäalueilla toimivaan sissiliikkeeseen, metsäveljiin (metsavennad), kuului parhaimmillaan arviolta 10 000 miestä, joiden elintarvikehuolto oli maalaisväestön varassa. Laajamittaiset sotilasoperaatiot yhdistettynä joukkokarkoituksiin mursivat virolaisten aseellisen vastarinnan 1950-luvun vaihteessa, vaikka yksittäisiä yhteenottoja sattui vielä myöhemminkin.

Vastarinta nousi kulttuurielämän elpyessä.

Viron kulttuurielämä alkoi vähitellen elpyä 1950-luvun lopulla, ja seuraavan vuosikymmenen lopulla näkyivät ensimmäiset merkit venäläistämiseen kohdistuvasta poliittisesta vastarinnasta. Vuonna 1980 puhkesi Tallinnassa nuorten spontaani mielenosoitus neuvostovaltaa vastaan, mutta se tukahdutettiin kovalla kädellä. Vasta Neuvostoliiton talouden ajautuminen umpikujaan 1980-luvulla pakotti valtion luopumaan ankarasta sananvapauden rajoittamisesta. Uudistuksilla tosin tavoiteltiin byrokraattisen taloussysteemin toimivuuden parantamista, mutta samalla pääsi julkisuuteen keskustelu muistakin ongelmista.

1991

Kansanliikehdintä johti itsenäistymiseen.

Virossa kansalaisten liikehdintä alkoi vuonna 1987 mielenosoituksina ympäristön tuhoamista vastaan, mutta pian mukaan tulivat myös poliittiset vaatimukset. Aluksi keskityttiin vaatimaan taloudellista itsenäisyyttä Virolle, ja näille vaatimuksille saatiin jonkinlaista tukea myös Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriltä Mihail Gorbatsovilta. Kun vaatimukset laajenivat koskemaan poliittista itsenäisyyttä, asettui Gorbatsov vastustamaan niitä jyrkästi, mutta ei kyennyt enää pysäyttämään kehitystä. Vanhoilliset kommunistit pyrkivät samaan vallankaappauksen avulla elokuussa 1991, mutta tuloksena oli vain poliittinen kaaos koko Neuvostoliitossa, minkä turvin Viro, Latvia ja Liettua pääsivät itsenäistymään.

Viro antoi uuden itsenäisyysjulistuksen.

Viro antoi uuden itsenäisyysjulistuksensa 20.8.1991, ja ennen elokuun loppua jo yli 50 maata oli tunnustanut Viron itsenäisyyden. Suomi ilmoitti 25.8. palauttavansa diplomaattisuhteet Viron kanssa. Myös Neuvostoliiton johto taipui tapahtuneen edessä ja tunnusti Baltian maiden itsenäisyyden 6. syyskuuta 1991. Yhdistyneiden kansakuntien jäseniksi itsenäistyneet Baltian maat hyväksyttiin 17. syyskuuta.

Itsenäinen Viron Tasavalta kärsii aluksi talousvaikeuksista.

Vaikka Viro oli saanut itsenäisyytensä takaisin, neuvostoajalta periytyneet talousvaikeudet jatkuivat ankarina. Väestöä koettelivat erityisesti elintarvikkeiden ja polttoaineen puute. Tarvittavien talousuudistusten toteuttamista vaikeutti ruplan nopeasti etenevä inflaatio. Viro otti ensimmäisenä itsenäistyneistä neuvostotasavalloista käyttöönsä oman valuutan, Viron kruunun, kesäkuussa 1992. Vakaana pysynyt oma valuutta ja avointa markkinataloutta suosiva politiikka takasivat ripeän talouskasvun monista ongelmista huolimatta.

Viron uusi perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksessä 28.6.1992, ja neuvostoajalta periytynyt Viroa hallinnut korkein neuvosto julisti työnsä päättyneeksi. Riigikogun eli parlamentin ja presidentin vaalit pidettiin syyskuussa, ja 6.10.1992 presidentti Lennart Meri vannoi virkavalansa. Seuraavana päivänä Ruotsissa toiminut pakolaishallitus antoi omat valtuutensa Merelle ja lopetti toimintansa. Viimeinenkin Viron suvereniteettiä eli riippumattomuutta rajoittanut tekijä poistui elokuun lopussa 1994, kun Venäjä suostui vetämään pois Virosta entisen puna-armeijan viimeisetkin joukot.