Virolaisen kirjallisuuden viikko 13.–18.2.2016

Virolaisen kirjallisuuden viikko kokoaa helmikuussa Suomeen virolaisen kirjallisuuden keskittymän. Viikon aikana kuusi virolaista kirjailijaa ja yksi suomentaja kiertävät kirjallisuusilloissa eri kaupungeissa. Parhaimmillaan virolaisen kirjallisuuden iltaa vietetään yhtä aikaa kuudessa kaupungissa!

Virolaisen kirjallisuuden viikolle osallistuvat kirjailijat, joiden tuotantoa on jo käännetty suomeksi. Kirjallisuusiltaan voi tulla tapaamaan lempikirjailijaansa tai haistelemaan uusia tuulia ja poistua kirjastosta suomennos kainalossa. Mukana viikolla on niin proosakirjallisuutta, runoutta, tietokirjallisuutta kuin lastenkirjallisuutta. Tärkeä rooli on myös suomentajalla, sillä hänen kynänsä läpi saamme nauttia virolaisesta kirjallisuudesta omalla äidinkielellämme, kääntäjällä voi olla yllättävän paljon sanottavaa.

Virolaisen kirjallisuuden viikolle Tuglas-seura tuottaa kirjallisuuslehti Helmin, joka kokoaa yksien kansien väliin kaikki viikolle osallistuvat kirjailijat. Lehdestä saamme lukea kirjailijoiden itsensä kirjoittamat esittelyt, suomenkielisiä katkelmia heidän tuotannostaan ja sekä kirjailijoiden että muiden kiinnostavien ihmisten virolaisen kirjallisuuden lukusuosituksia. Helmiä jaetaan kaikissa Virolaisen kirjallisuuden viikon tapahtumapaikoissa, sen voi tilata Tuglas-seurasta tai lukea Tuglas-seuran verkkosivuilla.

Virolaisen kirjallisuuden viikon tarkoituksena on tuoda virolainen kirjallisuus ja kirjailijat kerralla koko Suomeen. Kirjailijan tapaaminen tarjoaa aivan uusia näkökulmia ja tasoja lukukokemukseen. Tuglas-seura haluaa tarjota mahdollisimman monelle suomalaiselle, asuinpaikasta riippumatta, mahdollisuuden tutustua, paitsi virolaiseen kirjallisuuteen, myös virolaiseen kirjailijaan.

Ohjelma

Lauantai 13. helmikuuta

  • 12.00 Kristiina Kass, Kulttuurikeskus Caisa, Helsinki

 

Tiistai 16. helmikuuta

  • 18.00 Reet Piiri, Sellon kirjasto, Espoo
  • 18.00 Asko Künnap, Joensuun pääkirjasto
  • 18.00 Tiit Aleksejev, Oulun kaupunginkirjasto

 

Keskiviikko 17. helmikuuta

  • 17.00 Reet Piiri, Sampolan kirjasto, Tampere
  • 17.00 Asko Künnap, Savonlinnan kaupunginkirjasto
  • 18.00 Hannu Oittinen, Lahden kaupunginkirjasto
  • 18.00 Kristiina Kass, Varsinais-Suomen Viro-keskus, Turku
  • 18.00 Rein Raud, Hämeenlinnan kaupunginkirjasto
  • 18.00 Tiit Aleksejev, Hyvinkään kirjasto

 

Torstai 18. helmikuuta

  • 18.00 Meelis Friedenthal, Lappeenrannan maakuntakirjasto
  • 17.00 Hannu Oittinen Kotkan kaupunginkirjasto
  • 18.00 Rein Raud, Forssan kaupunginkirjasto
  • 18.00 Asko Künnap Kuopion kaupunginkirjasto

Helmi

Nro 1 (2014) - PDF-tiedosto

Nro 2 (2015) - PDF-tiedosto

Nro 3 (2016) - PDF-tiedosto

Tiit Aleksejev

Tiit Aleksejev

Olen kirjoittanut kolme romaania, kolme näytelmää sekä kaksi elokuvakäsikirjoitusta. Kaikki muut paitsi ensimmäinen romaanini kertovat historiallisista tapahtumista. Tuon romaanin tapahtumat sijoittuvat 2000-luvun alun Pariisiin ja 80-luvun Afganistaniin. Viimeisin on tietenkin jo muuttumassa historiaksi sekin. Ehkä ei olekaan väliä, millaisia tekstejä kirjoitamme, kaikki perustuvat lopulta kolmeen tai neljään tarinaan, joita koko ajan kerromme. Joskus tuntuu, että ne perustuvat joihinkin keskeytyneisiin tarinoihin. Tarinoihin, jotka ovat löytäneet meidät.

Jotta voisi kirjoittaa, pitää lukea. Sanataituruus tulee muiden kirjoittamien sanojen ja muiden äänien kautta. Lopulta ne johtavat omaan ääneen ja siten on mahdollista päästä tilanteeseen, jossa omalla tyylillä, omalla tunnistettavalla ääneella voi sanoa mahdollisimman vähän. Jäljelle jää ehdoton minimi, enemmänkin jano kuin tylsyys, kuten Pascal Quignard toteaa. Virolaisessa kirjallisuudessa tuon taidon hallitsee hyvin Jaan Kruusvall, joka on erilaisten taukojen ja hiljaisuuksien mestari. Lopulta hänen tekstinsä ovatkin yksittäisiä sanoja ja lauseita. Silti kaikki on selkeää ja ymmärrettävää. Näyttelijät nauttivat Kruusvallin teksteistä. He nauttivat hänen sanomatta jättämisistään.

Kruusvall oli rauhallinen mies. Hyvä kirjailija onkin ennen kaikkea nöyrä. Kirjailijan ääni voi toki olla räväkkä kuten Célinellä, mutta oikeastaan hänkin oli nöyrä. Kirjailijan tulee osata kuunnella. Tämä ei tarkoita ainoastaan ihmisten kuuntelemista. Joskus jonkun paikan tarinan ymmärtää hyvin hienovaraisesti. Jonkun sävyn tai soinnin kautta. Historiallisessa romaanissa tämä on erityisen tärkeää.

Uku Masing kirjoittaa tammikuussa 1969 Karl Ristikiville lähettämässään kirjeessä seuraavasti: “Anteeksi ilmaukseni, mutta Viimne linn -romaanissa on pirun hienosti kaksi huippukohtaa (enhän pidä ollenkaan niistä, joissa kaikki voima käytetään jo alussa) ja kuvaus Akkon valloittamisesta on erinomainen. (Kuin olisit ollut siellä ja nähnyt kaiken.) Põlev lipp -romaanissakin on taistelu, mutta Imede saar -kirjan alussa rutto. Sinulla on juuri sitä näkemystä, joka taiteilijalle vain hetkeksi näyttäytyy. Kaikki pienimmätkin yksityiskohdat näkyvät, ja myöhemmin hän tavallaan muistelee ja kopio näkyä.

Aikakauden yksityiskohtien näkeminen ja myöhempi muistelu ja kopiointi näyttäytyy ensin jonain metafyysisenä, mutta ei kuitenkaan ole sitä. Ehkä kyseessä on mielikuvitus, joka jostain syystä herää. Ehkä se onkin jossain käymistä, tarkemmin sanottuna kirjoittamiseen tarvittavaa perille pääsemistä sanan varsinaisessa merkityksessä. Uskon, että kaikki kirjoittaminen, joka todella ansaitsee tulla kutsutuksi kirjoittamiseksi, on jonkin muistiin merkitsemistä. Aikaisemmin kuullun äänen tallentamista. Jotkut äänet koskettavat meitä syvästi, jotkut jättävät välinpitämättömäksi.

Esiintymiset virolaisen kirjallisuuden viikolla 2016

16.2. klo 18.00 Oulun kaupunginkirjasto
17.2. klo 18.00 Hyvinkään kirjasto

Tiit Aleksejevin teokset Kirjahyllyssä:

Pyhiinvaellus

Tiit Aleksejevin (s. 1968) toinen romaani Pyhiinvaellus (Palveränd, 2008) sai Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon…

 

Väkevä kaupunki

Miten tulisi suhtautua romaaniin, joka kuvaa ensimmäistä risti­retkeä? Voisiko sen lukeminen olla…

 

Meelis Friedenthal

Meelis Friedenthal

Kaunokirjallinen työni on hyvin tiiviisti yhteydessä akateemiseen työhöni. Nuo kaksi alaa tukevat toisiaan monessa suhteessa – se, mikä akateemisessa tekstissä on vaikea ilmaista, on kaunokirjallisuudessa helpommin sanoitettavissa, ja toisinpäin.

Sattumalta pellolta löytyneen kaiverretun kivikiekon tulee akateemisessa artikkelisssa olla päivätty, sijoitettu aikansa fyysiseen ja intellektuaaliseen kontekstiin. Spekuloida voi ainoastaan niillä rinnastuksilla, jotka löytyvät arkeologisista kokoelmista ja aikakauden teksteistä. Kaunokirjallisuudessa tuo kiekko voi kertoa paljon muunlaisia asioita: sen luonne ja tausta syntyvät esineestä itsestään, sen kautta aukeaa kokonainen maailma. Olen kirjoittanut eniten juuri sellaisista asioista, jotka ovat jokapäiväisessä tutkimustyössä pistäneet jollain tavalla silmään ja jääneet mieleen.

Kysymys siitä, mitä on historia, ja miten me historiaa ymmärrämme innosti minut kirjoittamaan ensimmäisen romaanini Kuldne aeg (suom. Kultainen aika). Kirjoitin samaan aikaan väitöskirjani teoreettista osaa ja pohdin hyvin paljon sitä, miten ja millä tavalla historiaa yleensäkin muovautuu meidän nähtäväksemme ja miten hyvin tai huonosti osaamme tulkita olemassaolevia lähteitä. Väitöskirjan valmistuttua kiinnostuin kovasti keskiaikaisista näkemiseen liittyvistä teorioista. Kysymykset mitä näkeminen yleensä on, ja mitä tarkoitetaan sanomalla “näin jotain”, tuntuivat niin tärkeiltä, että aloin kirjoittaa niistä seuraavaa kirjaani. Niin syntyi Mesilased (suom. Mehiläiset). Kirjoittaa voi kuitenkin vain niistä asioista, jotka tuntee, ja tieto taas juontuu siitä, mitä elämässään tekee. Minä tutkin intellektuaalihistoriaa. Viime aikoina olen tutkinut varhaismodernia paperin historiaa, tekstien materiaalista puolta. Sillä mikään tieto ei saavuta meitä erillään tiedon fyysisestä välittäjästä. Ajatuksia, joita kukaan ei ole sanonut ääneen tai jollain tapaa esittänyt, ei ole olemassa. Asiat, joiden avulla ajatuksia esitetään, voivat olla yhtä tärkeitä, kuin se, mitä esitetään. Näistä aiheista kirjoitan seuraavaa romaaniani.

Esiintymiset virolaisen kirjallisuuden viikolla 2016

18.2. klo 18.00 Lappeenrannan maakuntakirjasto

Meelis Friedenthalin teokset Kirjahyllyssä:

Rein Raud

Rein Raud

Elin lapsuuteni siinä käsityksessä, että aikuisten työtä on kirjojen kirjoittaminen. Niin kauan kuin muistan, eivät vanhempani ole käyneet töissä, ja heitä matkiessani en kuvitellut minäkään itseäni autonkuljettajaksi tai lääkäriksi, vaan taitoin pari paperiarkkia ja piirsin ja kirjoitin ne täyteen, tietenkin omilla henkilökohtaisilla aakkosillani. Kirjaimetkin kyllä opin varsin nopeasti, ja jo lastentarhassa hoitajat panivat minut lukemaan muille lapsille, kun he itse lähtivät ulos savukkeelle. Kotonakin luin paljon, usein sellaisiakin tekstejä, joita en oikein ymmärtänyt. Loikoilin mielelläni vanhempieni kirjahyllyn viereisellä sohvalla ja luin kirjojen nimiä. Joskus otin jonkun käteenkin ja selasin hiukan. Artur Alliksaarin kielellinen ilotulitus teki minuun vaikutuksen, vaikka en ymmärtänyt mitään sen takana piilevästä syvyydestä. Vähän samoin kuin älykkäiden vanhempien lapset iloitsevat nykytaiteen näyttelyssä. Meillä kävi paljon vieraita, ja usein tapahtui niinkin, että olin mennyt illalla nukkumaan ja aamulla herätessäni huomasin, että vanhempien huoneessa joku nukkuu isän Lapista tuomalla karhuntaljalla. Tunnelma oli kotonamme aina hyvin vapaamielinen, isän ystävistä löytyi niin Waffen-SS:ään kuin Puna-armeijaan mobilisoituja sekä Suomen armeijassa sodan käyneitä, ja kaikki he tiesivät oikein hyvin, ettei Virolla ollut noiden armeijoiden kanssa mitään tekemistä. Jo ensimmäisenä päivänä minua lastentarhaan viedessään isä selitti, että asiat ovat siellä toisin, lastentarhassa kerrotaan jostain Leninistä. Sitä ei pidä uskoa, mutta epäilyjään ei saa myöskään näyttää. Epäluulo järjestelmiä kohtaan seuraa minua vielä nykyäänkin, riippumatta siitä, yrittävätkö ne sortaa ihmisiä loistavan tulevaisuuden vai taloudellisen tehokkuuden nimissä.

Kouluaikaan selvisi, että kehossani on kummallinen ominaisuus: ruumiinlämpöni oli 37,2 astetta, vaikka muita oireita ei ollut. Se tarkoitti, että saatoin mennä kouluun, kun halusin ja jäädä kotiin, kun halusin. Käytin tilaisuutta ahkerasti hyväkseni ja välillä, kun innostuin kovasti lukemisesta, näytin naamaani koulussa vain sen verran, ettei se unohtuisi. Koulumenestykseen tämä vaikutti suorastaan positiivisesti. Sen sijaan, että olisin omaksunut uusia asioita yksittäisiä tunteja varten pieniksi fragmenteiksi pilkottuina, luin oppikirjoja kuten kirjoja ja sain asioista heti kokonaisvaltaisen kuvan. Koska kokeiden tekeminen jälkeenpäin ei aiheuttanut ongelmia, sopi järjestely pian myös opettajille.

Koulunpenkin kuluttamisen sijaan aloinkin opiskella itsenäisesti vieraita kieliä. Neljännellä luokalla ollessani vanhempani kyllästyivät kääntämään minulle Suomen television ohjelmia. Niinpä he antoivat minulle yliopiston suomen kielen oppikirjan. Kävin sen läpi noin puolessa vuodessa, ja televisio-ohjelmien sisältökin selvisi huomattavasti. Tuohon aikaan luin vielä paljon lastenkirjallisuutta, kuten Astrid Lindgreniä, mikä herättikin kiinnostuksen ruotsin kieltä kohtaan. Vanhempieni hyvät ystävät Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä toimittivat minulle Suomesta ruotsin oppikirjoja, ja niiden seurassa vietin hetken kaiken vapaa-aikani. Isäni huomasi, että tuopa on kiva harrastus ja päätti palauttaa mieleensä joskus opettelemansa saksan. Siitä tulikin mukava isän ja pojan yhteinen harrastus, ja noin vuoden kuluttua tulin enemmän tai vähemmän toimeen myös saksaksi. Sitten kaikki vasta alkoikin: Eräässä tallinnalaisessa kirjakaupassa oli saatavilla itä-saksalaista Sprachen für Jedermann -oppikirjasarjaa, johon kuului myös levyjä. Sarjassa oli ilmestynyt esittelyt lähes kaikista eurooppalaisista sekä joistain itämaisista kielistä. Loput taskurahani kuluivat antikvariaateissa, joista sai sekä uudempaa suomen- että vanhempaa saksankielistä kirjallisuutta.

Tämä ei tietenkään tarkoittanut, ettenkö olisi käynyt olleenkaan koulussa, kävin siellä tapaamassa kavereita. Meillä oli hyvä porukka, joista monen kanssa ystävyys on säilynyt tähän päivään asti. Löysimme yhdessä uusia runoilijoita ja musiikkia, mutta myös muita nuorten elämään kuuluvia houkutuksia. Vuonna 1976, kun olin 14-vuotias, astuin itsenäisesti kirjallisuusmaailmaan. Kirjailijaliitto järjesti tuolloin hankkeen nuorten lahjakkuuksien löytämiseksi, ja myös minun sinne lähettämäni jutut valittiin parhaimmistoon. Tallinnaan muodostui nuorten kirjailijoiden ryhmittymä, johon kuuluivat myös Doris Kareva, jo keskuudestamme poistunut Kalev Kesküla, kääntäjä ja toimittaja Kajar Pruul, runoilija Kirsti Oidekivi ja monet muut.

Yliopistoon mennessäni oli selvää, että Euroopan kieliin ei kannata enää kuluttaa aikaa, ja Aasian kielistä valitsin lopulta japanin. Vuosien mittaan olen kääntänyt viroksi paljon japanin klassista kirjallisuutta ja jokapäiväisen leipäni tienaan Helsingin yliopistossa jakamalla tietojani suomalaisille opiskelijoille. Olen myös iloinen, että kulttuurinen yleissivistykseni on tavallista laajempi – en ole unohtanut Euroopankaan kulttuureita. Muutama vuosi sitten ilmestyi käännökseni Danten nuoruudenteoksesta Vita nova, jonka kääntämiseen kului yhteensä 30 vuotta, ei tietenkään kokopäivätyönä, vaan pikkuhiljaa kääntäen. Olen kääntänyt myös muista kielistä, lähinnä runoutta.

Joskus kirjoitin myös itse paljon runoja, vaikka en pidäkään senaikaisia saavutuksiani erityisen arvokkaina. Viime aikoina olen alkanut taas runoilla, mutta hieman eri tyylillä. Eniten aikaa ja vaivaa kuluu silti proosan kirjoittamiseen, tarinoiden kertomiseen monin eri tavoin. Myös proosassa kesti aika kauan, ennen kuin löysin oman ääneni. Nuoruuden hyvin lyhyiden tarinoiden tapaisia juttuja kirjoitan vieläkin, mutta pidän enemmän romaaneista, sillä niissä on tilaa yhdistää erilaisia sävyjä. Pidän genreillä leikkimisestä myös vakavia asioita käsitellessäni. Olenkin kirjoittanut platonisen dialogin, länkkärin, gootti-kauhutarinan ja vakoiluromaanin. Nyt tekeillä on kevyitä scifivaikutteita sisältävä poliittinen trilleri. Mikään näistä tarinoista ei kuitenkaan jää genrensä sääntöjen vangiksi, ne pyrkivät aina ulottumaan sinne, missä voi sanoa jotain tärkeää. Toivon, että se välillä myös onnistuu.

Esiintymiset virolaisen kirjallisuuden viikolla 2016

17.2. klo 18.00 Hämeenlinnan kaupunginkirjasto
18.2. klo 18.00 Forssan kaupunginkirjasto

Rein Raudin teokset Kirjahyllyssä:

Hector ja Bernard
Viime vuonna Viron kulttuurirahaston parhaan romaanin palkinnon saanut Rein Raudin Hector ja Bernard…

 

Rekonstruktio

”Tekoja luokaa, maita valaiskaa…”, kehottaa runon puhujaEino Leinon runossa Lapin kesä. Millainen…

 

Rekonstruktsioon

Jos en olisi koskaan lukenut virolaisen lastenkirjallisuuden ikivihreisiin aarteisiin kuuluvia Eno…

 

Rekonstruktsioon

Kui ei oleks kunagi lugenud eesti lastekirjanduse kullafondi kuuluvaid teoseid Eno Raua”Sipsikut”…

 

Täydellisen lauseen kuolema

”Siitä pitivät huolen vanhat tuttavamme, jotka ovat Helsingissä Friedebert Tuglas -seuran jäseniä…

 

Vend

Tallinnan yliopiston rehtori ja japanin kielen tutkija Rein Raud kunnostautuu jälleen kirjailijana.…

 

Asko Künnap

Asko Künnap

Lapsuuteni kuuluu aikaan, jolloin taivaan sijaan ilmassa roikkui märka ja harmaa tiskirätti. Ihmisillä ei ollut nimiä, heidät vain numeroitiin. Arvasitte oikein, se oli neuvostoaikaa. Lelut olivat tuolloin malmia ja vitaamiinittomasta ruoasta heikot lapset eivät tahtoneet jaksaa liikuttaa niitä. Mutta onneksi asuntoloiden huoneet, joissa lapsia pidettiin, olivat niin pieniä, ettei niihin mahtunutkaan lapsen lisäksi enempää kuin yksi lelu kerrallaan.

En katso televisiota, en lue roskalehtiä enkä kommentteja. Välttelen parhaani mukaan pinnallisia ihmisiä. Se on harjoiteltavissa oleva taito. Pinnallisiin ihmisiin se ei vaikuta, mutta minä voin täyttää päiväni jollain myyntimiesten, välittäjien ja tyhjäntoimittajien kanssa kinailua syvällisemmällä. Kuten ajattelemisella.

Pitäisikö pysyä vaiti vai nousta barrikaadeille? Ja jos haluaa täällä jotain muuttaa, pitäisikö se tehdä kritiikin, sissisodan vai suoran vallankaappauksen avulla? Ja jos vallan kaappaa, tehdäkö se verisen vallankaappauksen kautta vai valehtelemalla ja petkuttamalla – siis kaikkien voimassaolevien lakien ja vallitsevan demokratian mukaisesti?

Uusia maailmoja ei tarvitse rakentaa – niitä on nytkin jo tajuttomia määriä. Jännittävämpää kuin yhteen maailmaan itsensä sitominen, on luoda luukkuja, ovia ja salakuoppia, riippusiltoja erilaisten todellisuuksien välille ja esittää sitten itse surullista kasvot peitettynä kulkevaa opasta, jota rohkeimmat tekstituristit seuraavat yllättävästi päättyville retkille. Muuten, kompassit, navigaattorit ja kartat takavarikoidaan heti ensimmäisenä leiri-iltana ja poltetaan juhlallisesti.

Haluan kirjoittaa hitaasti. Hitaita tekstejä omiin hitaasti, todella hitaasti koostettuihin, toimitettuihin, kuvitettuihin ja taitettuihin kirjoihini, joita on viisainta myös lukea hitaasti. Hyvin hitaasti.

Runous on pakenemista. Minä pakenen runoissa kahteen suuntaan. Toisaalta tunnetusti myyttiseen Etelä-Viroon, jota todellisuussa ei ole olemassakaan, ei ole koskaan ollutkaan. Ainakaan oman pääni ulkopuolella. Toinen pakenemissuunta on suurkaupungit. Ne ovat osittain kuviteltuja ja unessä nähtyjä, osittain todellisia ja erilaisilla matkoilla nähtyjä keskuksia.

Muuten, tässä tekstissä ei ole kertaakaan käytetty sanoja: postmodernismi, diskurssi, paradigma.

Esiintymiset virolaisen kirjallisuuden viikolla 2016

16.2. klo 18.00 Joensuun pääkirjasto
17.2. klo 17.00 Savonlinnan kaupunginkirjasto
18.2. klo 18.00 Kuopion kaupunginkirjasto

Asko Künnapin teokset Kirjahyllyssä:

Kaardipakk

Jos korttipakkaa kauppaisi vanhalta viinalta haiskahtava punasilmäinen tupsulakki vapunalusviikolla…

 

Aika sattuu – Vironhaikuja

Jos kirjan tekijöiden nimet laittaisi toiseen järjestykseen eli näin:
Asko Künnap
Karl-Martin…

 

KünnapRoosteSinijärv

Asko Künnapin, Jürgen Roosten ja Karl Martin Sinijärven yhteinen runo-, proosa- ja käännöskokoelma…

 

Su ööd on loetud

Asko Künnapin kokonaistaide­teoksessa Su ööd on loetud täyttää tekijä runojen muutenkin kylläisen…

 

Yösi ovat luetut

Asko Künnapin Yösi ovat luetut on huolellista työtä. Se on kirjoitettu hyvin, se on käännetty…

 

Kristiina Kass

Kristiina Kass

Olen kasvanut kirjailijaperheessä. Äitini kirjoitti kustannustoimittajan työnsä ohessa lastenkirjoja. Isäni työskenteli huumorilehden toimittajana ja julkaisi hänkin useita pakinakirjoja. Ilmeisesti osittain verenperintönä ja osittain esimerkin voimalla opin jo lapsena ilmaisemaan itseäni kirjoittamalla. Luokallani olin useimmiten se ainoa, joka innosta soikeana odotti äidinkielen tunnin ainekirjoitustehtävää. Luomisvimmaa piti toki päästä purkamaan myös vapaa-ajalla, ja monta paksua vihkoa täyttyikin tarinoista.

Olen virolaissyntyinen lastenkirjailija, kuvittaja ja kääntäjä. Koska olen asunut yli puolet elämästäni Suomessa, olen aikalailla kaksikielinen ja -mielinen. Varsinainen kirjailijan urani alkoi vuoden 1999 joulukuussa, jolloin Aamuposti (silloinen Hyvinkään Sanomat) alkoi julkaista viikoittain satujani. Kirjoitin lehteen lastenjuttuja ja nuorten pakinoita sekä kuvitin molempia melkein kymmenen vuotta. Suuren osan noista tarinoista olen kääntänyt viroksi. Tähän mennessä Virossa on julkaistu yli kymmenen lastenkirjaani.

Tykkään satuilla 8–10-vuotiaille. Juttuni ovat oikeastaan hyvin harvoin oikeita satuja, sellaisia, joissa on prinsessoja ja lohikäärmeitä. Mutta niissä on taikaa maustamassa nykylapsen maailmaa. Tarinoissani on taikatyynyjä, kissoiksi muuntuneita ihmisiä ja tietysti noitia. Rakastan noitia, olen aina rakastanut! Olisin lapsena halunnut olla noitatyttö, tai osata edes vähän taikoa ja lentää. Kukapa lapsi ei sellaisesta haaveilisi.

Minun noitani on Noitaneiti Nöpönenä, kiltti 100-vuotias noitatyttö, joka seikkailee kahdessa kirjassa. Ensimmäisen pohjalta on Viron televisio tehnyt myös 10-osaisen koko perheen sarjan. Vuoden 2015 alkupuolella ilmestyi Nöpönenä-kirjalle jatkoa. Toisessa kirjassa noitatyttö tutustuu kilttiin nokikolaripoikaan. Turha silti kuvitella, että kaikki kirjojeni hahmot olisivat kilttejä. Ei niitä kukaan jaksaisi haukottelematta lukea.

Olen myös kuvittanut viisi omaa ja kaksi toisten kirjaa. Minulta kuvittamiseen kuluu kuitenkin ihan liikaa aikaa ja vaivaa, joten olen viime vuosina mielelläni ja helpottuneena antanut sen homman muiden hoidettavaksi. Ehkäpä kohta tekee taas mieli ottaa tussi käteen. Vaihtelu näet virkistää. Senpä takia käännän välillä myös muiden kirjoja viroksi. Varsinkin Risto Räppääjän ja Mauri Kunnaksen eläimien parissa olen viihtynyt hyvin. Viime kesän kuumimpina päivinä oli oikein virkistävää pakertaa Marko Leinon Joulutarinan parissa.

Kirjojani on käännetty venäjäksi, ruotsiksi ja kohta myös saksaksi. Suomeksi niitä ei ole vielä julkaistu. Tosin, 2000-luvun alkupuolella lähetin joitakin suomenkielisiä alkuperäiskäsikirjoituksiani muutamille isoille suomalaisille kustantamoille, myös ensimmäisen Virossa julkaistun ja kirjallisuuspalkinnonkin voittaneen kirjani Kasperi ja viisi viisasta kissaa. Kustantajaa mainitsematta mielenkiintoisin palautekirje alkoi sanoilla: ”Kiitos että tarjositte meille lastentarinaanne Kasperi ja viisi viisasta kanaa, mutta käsikirjoitus ei valitettavasti sovi kustannusohjelmaamme.” Pakko myöntää, että tuo palaute lannisti hieman intoani. Toisaalta, ehkä olisi vain pitänyt ottaa reippaasti vinkistä vaarin ja kirjoittaa myös niistä viidestä viisaasta kanasta.

Seuraavaksi haluaisin luoda jotain aikuisille, joko romaanin tai näytelmän, ja ehkäpä suoraan suomeksi. Toisaalta, olen jo vähän aloitellut uuden lastenkirjasarjan kirjoittamista. Myös Nöpönenän kolmannen kirjan tapahtumat ovat päässäni kohtalaisen hyvässä järjestyksessä. Nyt vain odotan, että uusien tarinoiden hahmot saisivat lopultakin sovittua keskenään, missä järjestyksessä ne marssivat esiin. Sitä odotellessani taidan kääntää vielä yhden Kunnaksen…

Esiintymiset virolaisen kirjallisuuden viikolla 2016

13.2. klo 12.00 Kulttuurikeskus Caisa, Helsinki
17.2. klo 18.00 Varsinais-Suomen Viro-keskus, Turku

Reet Piiri

Reet Piiri

Olen laulujuhla- ja kansallispukufani, olin jo lapsena. Harmikseni en kuitenkaan itse laula kuorossa, enkä ole valmistanut yhtäkään kansallispukua. Mutta pidän siitä tunteesta, joka laulujuhlilla syntyy kaikkien laulujen ja kansallispukujen keskellä. Nykyään kansallispukujen asiantuntijana katson laulujuhlia hieman eri näkökulmasta – minkä pitäjän puvut lauluryhmillä on, onko puvut hyvin tehty ja onko laulajan tanu oikein päässä. Mutta juhlasta itsestään nautin tietenkin täysin rinnoin!

Opiskelin Tarton yliopistossa historiaa ja etnologiaa ja Viron kansallismuseossa olen ollut töissä yli 30 vuotta. Ihmiset luulevat usein, että museotyö on tylsää ja yksitoikkoista. Päinvastoin, se on hyvin monipuolista. Työni vuoksi olen päässyt käymään useissa paikoissa kokoamassa museolle sekä esineitä että suullista perintöä. Se on johdattanut minut monien hyvin erilaisten ihmisten ja heidän kotiensa luo. Osa työtäni on koota kansallispukuja museoesineiden pohjalta. Niiden perusteella tuottajat sitten valmistavat esiintymispukuja kuoroille ja tanssiryhmille. Laulujuhlakulkuetta ihaillessani pääsen samalla näkemään myös oman työni tuloksen.

Kirjoittamaan olen ryhtynyt juuri museotyön kautta. Rikas kulttuuriperintömme suorastaan kutsuu esittelemään itseään. Niinpä museoesineiden pohjalta on syntynyt useita kirjoja. Yhteistyössä Viron kansantaide- ja käsityöliitön kanssa on ilmestynyt esimerkiksi kirjat Helmekeed (Helminauhat), Talurahva jalanõud (Talonpoikien jalkineet), Eesti talurahva ülerõivas (Talonpoikien päällysvaatteet), Eesti talulaste mänguasjad (Talonpoikaislasten lelut) ja paljun muita. Viron kansallismuseon kustantamo julkaisi vuonna 2014 Tartumaan kansallispuvuista kertovan kirjani.

Esineet, joihin olemme arkipäivässämme tottuneet, tuntuvat välillä kovin tavallisilta, mutta kun tutustumme esineen tarinaan, kiinnostavaan historiaan ja symboliikkaan, irtautuvat ne arkipäivän maailmasta. Kintaat ovat juuri sellaisia esineitä. Niinpä syntyikin Suur kindaraamat (Suuri kinnaskirja, suom. Sanna Immanen, Moreeni 2014)). Kintaista on aiemminkin ilmestynyt kirjoja, mutta yleensä niissä on esitelty vai kauneimmat yksilöt saarilta ja Mulgimaalta. Minä otin tavoitteeksi esitellä koko Viron kintaat, jotta jokainen voisi kirjan avulla neuloa itselleen oman kotipaikkansa kintaat. Kirjaa kirjottaessa selvisi kuitenkin, että kaikista pitäjistä ei olekaan olemassa näytekäsinettä, vaikka kansallismuseossa on kintaita noin viisi tuhatta. Valiettavasti toisen maailmansodan tuhot ulottuivat myös Viron kansallismuseon kinnaskokoelmaan. Museon arkistoaineiston avulla satiin onneksi käsitys puuttuvien pitäjien kuvioista ja väreistä.

Syksyllä 2016 Viron kansallismuseo muuttaa uuteen kotiin. Kirjoittamiseen on valmisteluiden vuoksi jäänyt hyvin vähän aikaa ja uusi kirja on vielä suunnitteilla.

Esiintymiset virolaisen kirjallisuuden viikolla 2016

16.2. klo 18.00 Sellon kirjasto, Espoo
17.2. klo 17.00 Sampolan kirjasto, Tampere

Reet Piirin teokset Kirjahyllyssä:

Suur kindaraamat - Eesti kihelkondade mustrid

Virolainen käsityöperinne on rikas ja neuleet ovat sen tunnetuinta antia ja ne ovat nykyään kansainvälisestikin…

 

Hannu Oittinen

Hannu Oittinen

Kokemuksia suomentamisesta

Minua on aina kiehtonut kirjallisuudessa se jokin, jonka avulla tekijät ohittavat ja ylittävät tavanomaisuuden rajat ja tekevät tuloksesta erityisen merkityksellisen tekstikasauman. Se tapahtuu kaiken lisäksi kielellä eli välineellä, jota me kaikki hyvin taidamme, paitsi että toiset tuntuvan taitavan sitä osaavammin kuin toiset. Vähemmänkin lukenut havaitsee, ettei vaikutelma ole pelkkää silmänlumetta, vaan tuotoksissa on kiehtovia eroja. Kirjallisuus on silti ihanan demokraattista: kun aito soitto- tai maalaustaito vaatii vuosien harjoittelun, niin kirjallisuus hellii yhä illuusiota siitä, että tekstinteon voi aloittaa tältä istumalta, siihen voi sukeltaa päätä pahkaa ja käydä myöhemmin Tukholmassa pokkaamassa tulokset.

Haavekuva vain, mutta kummasti sitä ruokkii omakin pikku kirjallisuutemme, joka vuodesta toiseen tuottaa kisälleistä mestareita. Hyvin näkyy, että meillä on perinteitä, kaikupohjaa ja kirjoitushalua, eikä tulos häviä kansainvälisessä vertailussa. Suomen kirjallisuus on hieno brändi ja maamme parhaita vientituotteita, ainakin jos ATK ja FILI eivät mene lakkoon.

Koska kirjallisuus levittäytyy kaunon ja tiedon tavattoman avariin maisemiin, se vaatii rahtaaja-logistikkojen ohella turvakseen muitakin käsityöläisiä: ateljeekriitikoita, monen sortin toimittajia, kirjakauppiaita, kustantajia ja rahanhaistajia. Samalla on mukava asua maassa, jonka kirjastolaitos on poikkeuksellisen kehittynyt, kirjallisuuden arvostus hyvää keskitasoa ja nettiyhteydetkin kunnossa sitten, kun virolaisilta on saatu siihen riittävästi oppia.

euraavassa hajakokemuksia yhdestä käsityönalasta eli kaunokirjallisuuden suomentamisesta.

En suhtaudu kaunokirjalliseen käännökseen suorituksena vaan oleellisesti intohimoisemmin. Suorituksen tasolle jäävä kun tahtoo jäädä myös yhdentekeväksi, se ei saa lukijaa hereille eikä maailmaa sijoiltaan. Koska kirjallisuus pelaa intohimoilla, kääntäjästä pitäisi löytyä tunteen vaihde, se jokin vaikeasti määriteltävä niksahdus, jonka varassa seuraa alkutekstiä mutta vähän kuin vierestä tarkkaillen. Tämän saattavat ymmärtää jopa asiatekstien kääntäjät, auktorisoituja kääntäjiä lukuun ottamatta, sillä usein hyvä asiatekstikin lähenee kaunokirjallisuutta tai on sitä jollain merkillisen esseemäisellä tavalla.

Käännös luo vaikutelman samuudesta olematta sama, ja samalla se on parempi kuin "sanatarkka" käännös, koska sellainen on tuskin käännös lainkaan. Virosta suomennettaessa lauseet tosin joskus asettuvat samaan uomaan. Olisi kuitenkin väärin korottaa se yleiseksi ohjeeksi, sillä suomen ja viron kirjallisuuskielet pelaavat lopulta hyvin erilaisilla keinoilla, vaikkapa sanajärjestyksen tai kulttuuriviittausten osalta. Kielisukulaisuudesta johtuvan tietyn samankaltaisuuden takia ei myöskään pidä erehtyä kuvittelemaan tehtävää helpoksi, oli kyse sitten taideluoman käännöksestä tahi vieraan kielen perushallinnasta.

Kiire ei tietenkään tuota hyvää jälkeä. Hötkyily ei auta, vaan käännöksissä pitää ehtiä jahkailla ja makustella, viipyillä ja vatuloida. Jos tekee toisin, niin sieltä se keväällä lumen alta löytyy. Hieno taito on osata lukea oma tekstinsä uudelleen. Kaikki eivät osaa, ja jälki on sen mukaista. Silloin auttaa kustannustoimittaja, tuo Suomessa niin vaiettu taho: rehellinen vastakarvaan ruotija, joka ei ole Facebook-kaverisi.

Romaanin kääntäminen on hirveä urakka. Ison työmäärän lisäksi sitä hankaloittaa kielellisten tasojen samanaikainen läsnäolo joka lauseessa. Juuri se tekee uurastuksesta toisaalta kiehtovaa, koska pelissä on paljon koko omaa osaamista myöten. Oletuksena samalla, että on hyvä osata jotain sellaista kuin äidinkieltä, tyyliä tai kirjallisuutta. Sitä ympäristöä, missä kirjoja luetaan, ja sitä kieltä, mihin kirjojen odotetaan asettuvan. Kieli on ympärillämme, kieli olemme me. Jossain on sitten se lähdekielikin, omassa tapauksessani viro, jota on osattava riittävästi mutta mielellään paremmin.

Runoja voi kääntää kahdella tavalla: mekaanisesti tai myötäeläen. Edellinen tapa on tuottoisampi, jälkimmäinen nopeampi, koska tyyliviritys ratkeaa mielessä, eikä aivoja tarvitse käyttää. Runojen tunteminen ennalta auttaa myötäeloon kummasti, saati sitten runoilijan tunteminen. Suhteilu voi tosin käydä raskaaksi, mutta aina se jotain merkitsee, jos ei muuta niin pitkää ja kumpuavaa tietä, jolla runojalat kompuroivat ja polvistelevat mukulakivillä. Juuri tämän välineen hallinnan oppii poikkeuksellisen hitaasti, tai sitten kääntäjä on poikkeuksellisen tyhmä, mutta matkalla voi sentään viisastua ja nöyrtyä.

Kääntäjä kuin kääntäjä hihkaisee riemusta ja suuntaa askeleensa kohti Tornin yläkertaa tavoitettuaan romaanin loppulauseen. Euforian jälkeen käsikirjoitukseen tulee silti satoja muutoksia. Ja hyvä että tulee, sillä niin vältetään tekijän ja lukijan painajaiset. Vaikka legendaarista mainetta – vailla kunniaa – kerää helposti julkaisemalla teoksen, jonka otsikossa on virhe, niin se ei liene kääntäjän tarkoitus.

Hommassa sattuu aina haksahduksia, mutta niistä eroon pääsemiseksi kirjoja toimitetaan parhaassa tapauksessa moneen kertaan, ei vain pianovirheiden vaan myös rehevämpien kukintojen osalta. Tai ainakin hyvin varustetut kustantajat tekevät niin. Se on viisautta, sillä kustannusalan Murphyn lain tarkennus tietää hyvin, ettei käännöksissä suinkaan mene pieleen kaikki se mikä voisi mennä. Vaan ainoastaan se, mikä jätetään tarkastamatta.

Esiintymiset virolaisen kirjallisuuden viikolla 2016

17.2. klo 18.00 Lahden kaupunginkirjasto
18.2. klo 17.00 Kotkan kaupunginkirjasto

Hannu Oittisen teokset Kirjahyllyssä:

Matkakohteena Haapsalu, Läänemaa, Vormsi ja Hiidenmaa

Sattuipa sopivasti, että sain Merja Ahon ja Hannu Oittisen tuoreen Haapsalu-oppaan käsiini painotuoreena.…

 

Matkakohteena Saarenmaa, Muhu, Abruka ja Ruhnu

Olen vankasti sitä mieltä, että Viron, Pietarin, Pohjois-Norjan, Tukholman jne. suomalaisille tarkoitettujen…

 

Assamallan asemalla

Lokakuussa 2011 rantautui Suomeen ensin Turun, ja myöhemmin Helsingin kirjamessuilla – yleisö­kirjoituskilpailun…

 

Hei, kerro se viroksi! Suomalais-virolainen keskustelu- ja kieliopas

Suomalais-virolaisten keskusteluoppaiden kulta-aikaa oli 1980-luvun loppu ja 90-luvun alku, jolloin…

 

Hannu Oittisen arvostelut Kirjahyllyssä:

Eda Ahi: Gravitatsioon

Ihan jokainen naispuolinen virolaisrunoilija ei suinkaan kuulu virolaisen naislyriikan perinteeseen…

 

Valeri Alikov (toim.): Tsikmä 2007

Vuorimarilainen kulttuuri on Suomessa vahvasti henkilöitynyt Valeri Alikoviin. Kun tuottelias kääntäjä…

 

Baarimiehen Tallinna

Kun Tallinnan tuorein olutopas lupaa kannessaan peräti ”138 paikkaa tuopille”, niin kaupunkia vähemmän…

 

Contra: Naine on mees (Lauluraamat)

Etelä-Viron Urvastesta kotoisin oleva Contra alias Margus Konnula on Philipsin tuella koonnut vihkoksi…

 

Contra: Okseoksjon

Tänä vuonna perustettu IlmaPress-kustantamo jatkaa napakasti toimintaansa tuomalla kauppoihin koviin…

 

Contra: Tahaksin olla autobuss

Ensin oli keskiaikainen kirkko ja Tamme-Laurin tammi, ja sitten Urvasten toi uudestaan maailmankartalle…

 

Eesti keele põhisõnavara sõnastik

Viron kielen instituutin asiantuntijaryhmän kokoama Viron kielen perussanasto on tervetullut uutuus.…

 

Andres Ehin: Udusulistaja

Maailman tunnetuin raplalainen Andres Ehin on kymmenen kokoelman virolaistuotannossaan kohonnut eläväksi…

 

Indrek Hargla: Apteeker Melchior ja Oleviste mõistatus
Siinä kuin Suomessa, keskustellaan toisinaan Virossakin marginaalisempien kirjallisuudenlajien taiteellisesta…

 

Indrek Hargla:Raudrästiku aeg. Muinas-Eesti kriminaalromaan.

Kevään kirjatarjonnan yllätyksiin kuului ennen kaikkea historiallisten Tallinna-dekkarien kirjoittajana…

 

Mehis Heinsaar: Artur Sandmani lugu
Mehis Heinsaar tunnetaan Suomessakin Herra Paulin aikakirjoista (Absurdia 2003) ja muutamasta…

 

Mehis Heinsaar: Ebatavaline ja ähvardav loodus
Tarttolaisen Mehis Heinsaarin uutuuskirja lainaa erikoisen nimensä venäläisen Aleksander…

 

Hiram: Mõru maik

Hiramin eli nuoren taiteentutkijan Mari Laanisten teos saavutti kolmannen sijan vuoden 1998 romaanikilpailussa.…

 

Indrek Hirv: Pauluse kiriku kellad

Runoilijana tunnetun Indrek Hirven Paavalinkirkon kellot sijoittuu Tarttoon, kuten pienoisnäytelmän…

 

Aapo Ilves: Muinasjutud lastele ja suurtele

Räpinassa 1970 syntynyt Aapo Ilves on netissä määritellyt itsensä seuraavasti: runoilija, prosaisti,…

 

Aapo Ilves: Tulen öösel sulle koju

Aapo Ilveksestä on vuosien mittaan kehittynyt oikea kulttuurin moniottelija. Kaunokirjallisuudessa…

 

Jaak Jõerüüt: Muuttuvainen – Elämän­taitoja etsimässä

Mika Waltari tuntuu yhdistävän tämänvuotisia suomennoksia virosta. Turun kirjamessuilla huomasin,…

 

Kätlin Kaldmaa: Islandil ei ole liblikaid

Kaldmaan Islantiin sijoittuva romaani ”Islannissa ei ole perhosia” on siksi erikoinen tapaus Viron…

 

Jaan Kaplinski: Neljakuningapäev

Jaan Kaplinski lukeutuu runsaasti suomennettuihin virolaiskirjailijoihin. Hän oli mukana jo 1969 ilmestyneessä…

 

Kauksi Ülle: Nõsõq rõõmu mõrsija

Võrulaisen Kauksi Üllen lyriikkaa loitontavat lukijasta vaikeaselkoisen kielen lisäksi epämääräinen…

 

Kauksi Ülle: Palunõiaq

Viime vuosina võrolaisesta yhä selvemmin setokaistunut Kauksi Ülle täytti hiljan pyöreitä ja juhli…

 

Kaur Kender ja Herkki Erich Merila: Läbi rahulike silmade – Through Peaceful Eyes

Kohukirjalla Iseseisvuspäev pian maailmanmenestykseen ponkaisevan Kaur Kenderin tuoreimmassa teoksessa…

 

Mika Keränen: Varastatud oranž jalgratas

Keräsen Mika kuuluu siihen harvalukuiseen suomalaisjoukkoon, joka on tehnyt nimeä myös virolaisella…

 

Tapani Kinnunen: Haitin runot

Mitä tekemistä tunnetun turkulais-ginsbergiläisen runoilijan uutuus­kokoelmalla on Elo-lehden kritiikkipalstalla?…

 

Kaarel Kivi ja Klaara Kivi: Varandus seinal

Kaarel Kivi ja Klaara Kivi ovat selvimmin kirkastuva tähti virolaisten dekkarien taivaalla. Pseudonyymiltä…

 

Kivisildnik: Sumo

Kivisildnikin uutuuden lukijan johdattavat kohti nousevan auringon maata kirjan otsikko, runojen haikumuoto…

 

Veronika Kivisilla: Veronica officinalis

Veronika Kivisillan toinen runokokoelma houkuttaa selittämään monta asiaa. Aina tekijän kulttuurihistoriallisesta…

 

Indrek Koff: Eestluse elujõust

Nuoremman polven virolaisen tekstimaakarin Indrek Koffin kirja on vähän hämmentävä kokemus. Vajaalle…

 

Armin Kõomägi: Hea firma

Menestyvänä liikemiehenä tunnettu Armin Kõomägi loikkasi Viron kirjalliseen julkisuuteen 2006 nappaamalla…

 

Armin Kõomägi: Lui Vutoon

Liikemiehenä leipäänsä tienaava kirjailija Armin Kõomägi tunnetaan omaleimaisena prosaistina, jonka…

 

Igor Kotjuh: Teises keeles

Nuori Igor Kotjuh nousi vironvenäläisen runon johtohahmoksi viimeistään silloin, kun Vikerkaar-lehti…

 

Kuldmuna

Tietoiset pyrkimykset kartuttaa võronkielisten tekstien määrää selittää võrolaisten intoa järjestää…

 

Asko Künnap, Jürgen Rooste, Karl Martin Sinijärv: KünnapRoosteSinijärv

Asko Künnapin, Jürgen Roosten ja Karl Martin Sinijärven yhteinen runo-, proosa- ja käännöskokoelma…

 

Asko Künnap: Su ööd on loetud

Asko Künnapin kokonaistaide­teoksessa Su ööd on loetud täyttää tekijä runojen muutenkin kylläisen…

 

Dalia Kuodytė ja Rokas Tracevskis: Tuntematon sota

Aluksi vähän taustaa. Kauniisti taitetun, runsaan 50-sivuisen pikkukirjasen on julkaissut alun perin…

 

Erkki Laita: Paasikuvia – Kaljupildid

Entisen matematiikan opettajan Erkki Laidan teos asettuu suomalais-virolaisessa kirjallisuuskaanonissa…

 

Leelo Laurits: Kütioru tillukesed asjad

Kun virolaisarvostelijoilta kyseltiin eräässä valtalehdessä viime vuoden parhaita kirjoja, niin kriitikko…

 

Jaak Leer: Kaks Kabanossi ja Maaja

Yhteen voi näköjään luottaa. Pärnun JI-kustantamo julkaisee jumalaisissa ilmoituksissaan todella toisenlaista…

 

Juhan Liiv: Kanssasi ja ilman

Aika, ilmat ja itänaapuri eivät ole hellineet Suomen ja Viron välisiä kulttuurisuhteita oikeastaan…

 

Marko Mägi: Maitsestatud kanad

JI-kustantamon uudehkoa kierrätyspaperille painettua runosarjaa kannattaa seurata jo siksi, että se…

 

Julius Mägiste: Seto sõnastik

Mariko Fasterin toimittamana ilmestyi vuonna 2007 Võron instituutin tieteellisessä sarjassa kielitieteilijä…

 

Veiko Märka: Kuidas seletada piiblit surnud jumalale

Humoristikirjailija Veiko Märkan uusi teos on helppo selittää. Se sisältää kumulatiivista kitšiä.…

 

Ülo Mattheus: Tema salajane palve

Muutama virolainen kirjailija on kurottanut huomattavasti Mustamäkeä ulommas niin tapahtumapaikkojen…

 

Andres Ehin, Tõnu Õnnepalu, Eia Uus, Urmas Vadi, Mehis Heinsaar: Mehed ei nuta

Kirjallisuustapahtumien projekteina syntyneet tilaustyöt tuottavat lukijoiden kummasteltavaksi usein…

 

Merca: Narrivile

Viron maineikkaimpana tyttöpunkkarina tunnetuksi tullut Merca alias Merle Jääger (s. 1965) on sittemmin…

 

Lennart Meri: Poliitiline testament

Virolaisia ajattelijoita esittelevän Eesti mõttelugu -sarjan 75. teoksena on ilmestynyt presidentti…

 

Ene Mihkelson: Torni

Ene Mihkelson tunnetaan Kaisu Lahikaisen suomentamasta Ruttohaudasta, joka on usean muun kirjan ohessa…

 

Valdur Mikita: Lingvistiline mets

Parin vuoden aikana Virossa on kohonnut suoranaiseksi tietokirjallisuuden kiintotähdeksi tarttolainen…

 

Muš Nadii: Paljajalu

Saavuttuaan Viroon runsas kolme vuotta sitten siro udmurttiopiskelija Nadežda Ptselovodova

 

Triinu Ojar: Suur must koer – Suur must pini

Triinu Ojarin eli võrolaisittain Ojarin Triinun – sukunimi Ojar – kaksikielinen tarina suuresta mustasta…

 

Eeva Park: Absoluutne meister
Eeva Parkin uusimman novellikokoelman nimitarina perustuu minäkertojalle heitettyyn ilmaukseen, jonka…

 

Piret Raud: Härra Linnu lugu

Kukapa meistä linnuista ei pesästä pois lentäessään, jos myöhemminkin, haluaisi nähdä maailmaa ja…

 

Taisto Raudalainen: Oma maa ubina äitsen

Inkerinsuomalaisten vaiheista 1900-luvulla kertova teos on tärkeä lisä monenkirjavaan Inkeri-kirjallisuuteen.…

 

Toomas Raudam: Uued Grimmi muinasjutud. Muinasjutt Bob Dylanist

Viron kielessä sanotaan ”parhaaksi pähkinäksi” mietityttämään panemaan pulmallista asiaa. Toomas…

 

Olev Remsu: Eesti Svejk
Viro on viime aikoina sveikittynyt hyvää vauhtia, kun Tallinnaan avattiin kuulun sotaurhon nimeä kantava…

 

Jukka Rislakki: Tapaus Latvia

Helsingin Sanomien entisen kirjeenvaihtajan Jukka Rislakin teos porautuu monenlaisten Baltia-kuvitelmien…

 

Indrek Rohtmets: Kultuurilooline Eestimaa

Indrek Rohtmetsin kulttuurihistoriallinen matkaopas on ilmestymisensä jälkeen pysynyt hengissä jo…

 

Ralf Rond: Naised kirglised

Runoilija Ralf Rondilla olisi ollut hyvät mahdollisuudet hautautua Viron kirjallisuuden 1920-luvun…

 

Jorma Rotko: Erik Strand ja kadunud kuld
Todettakoon heti kärkeen, että Virossa asuvan suomalaisen vapaan toimittajan Jorma Rotkon romaani kuvitteellisesta…

 

Olavi Ruitlane: Vee peal

Võrun kaupunki, kalastaminen ja muistelmat samoissa kansissa. Siinä tapa tiivistää johtavan etelä­virolaisen…

 

Johannes Siska: Kodoväreti

Võrovara-sarjaan on vuosien mittaan harvakseltaan poimittu võrolaisen kirjallisuuden pikkuhelmiä.…

 

Tähesadu. Kirke ja Jürgeni aabits

Virolaisessa lastenkirjallisuudessa on viime vuosina yleistynyt julkaisutapa, jossa tunnettu kirjailija…

 

Raul Talvik: Teekond maailma ääreni

Päädyin lokakuussa sattumalta Saarenmaalle muutamaksi päiväksi. Ja sattumalta samaan aikaan oli ilmestynyt…

 

Kari Tarkiainen ja Ülle Tarkiainen: Provinsen bortom havet

Professori Kari Tarkiaisen ja Tarton yliopiston tutkijan Ülle Tarkiaisen yhteistyönä syntynyt tutkimus…

 

Mats Traat: Vastsed Harala elulood

Viime syksynä 75 vuotta täyttänyt Mats Traat viettää tänä vuonna kirjailijanuransa 50-vuotisjuhlaa,…

 

Albert Trapeež: Võta suhu sõna

Kuvataiteiden ja arkkitehtuurin parissa toimineen Leonhard Lapinin tuntevat myös runoilijana ne, jotka…

 

Taago Tubin: Võru Teatriateljee

Võru Teatriateljeen taiteellisen johtajan Taago Tubinin koostama kirjanen sisältää alaotsikkonsa mukaan…

 

Udo Uibo: Sõnalood – Etümoloogilisi vesteid

Etymologiaan eli sanahistorialliseen tarkasteluun perustuvaa teosta ei välttämättä odottaisi näkevänsä…

 

Lembit Uustulnd: Merejutud

Viron suurimmille saarille ei ole helppo syntyä kirjailijaksi, sillä länsituulten tuivertamien katajien…

 

Urmas Vadi: Suur sekund

Urmas Vadi kuuluu viime vuosien harvoihin ihan uusiin proosakirjoittajiin Virossa. Hän on toiminut…

 

Urmas Vadi: Tagasi Eestisse

Kirjailija-runoilija Kivisildnik on JI-kustantamonsa myötä ikuistanut Viron kirjallisuuden maailmankartalle…

 

Peeter Volkonski: Volgi naljad

Kulttuurin moniottelija Peeter Volkonski on jo usemman vuosikymmenen ajan tunnettu Virossa Propellerin…

 

Mika Waltari: Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta

Mika Waltarin juhlavuoden merkeissä kirjailijan pääasiallinen kustantaja WSOY on julkaissut useita…

 

Wimberg: Härra Padakonn

Yhden romaanin ja kaksi runokokoelmaa luonut Wimberg alias toimittaja Jaak Urmet tuntuu juuri lastenkirjailijana…

 

Wimberg: Soittolista

Virolaisen lehtimiehen, kirjailijan ja kustantajan Wimbergin alias Jaak Urmetin runot sopivat mainiosti…

 

Ulvi Wirén: Huvittavat raamatut
Suomen ja viron riskisanoja esittelevillä kirjasilla on usein vähän kummallinen nimi. Ulvi Wirénin edellinen…

 

Hannu Oittisen artikkelit Tuglas-seuran verkkosivuilla:

Hapukoor on suomeksi hapankerma – tai sitten ei

Viron ruokakulttuuriin kuuluu monenlaisia erikoisuuksia odotuksenmukaisine käännösongelmineen, mutta…

 

Hyvästi, Obinitsa!

Otsikko ei ole kovin hyvin muotoiltu. Sillä eihän kukaan ole heittämässä hyvästejä Obinitsalle suomalais-ugrilaisen…

 

Katõ ilma veere pääl

Setokaisten kuningaskunnan hymnissä valitetaan histo­rian ankaraa vaikutusta Kaakkois-Viron asukkaille,…

 

Matkakohteena Kuressaari!

Hieraisin silmiäni, kun lueskelin erästä matkailuesitettä. Totta se kuitenkin oli: Pohjolan Matka…

 

Meri kirjallisuudessa

Kynääni kirvoitti tieto, että Viron kulttuuriministeriö on nimennyt kulumassa olevan vuoden merikulttuurin…

 

Muistelen käyneeni Obinitsassa

Muistelen käyneeni Obinitsassa ensimmäisen kerran vuonna 1988, yli kolme vuotta ennen kuin Viro itsenäistyi…

 

Polulta oikealta poikenneena

Olen joutunut Obinitsaan mitä moninaisimmin neuvoin, mutta yksi tapa käy ylitse muiden. Tartosta saapuu…

 

Postimees ja Eesti Päevaleht

Viron kielen konsonanttiloppuiset erisnimet, olivat ne sitten henkilöiden tai yritysten nimiä, aiheuttavat…

 

Reisisaatja

Kun Viron Keskerakond eli Keskustapuolue viime vuonna valmistautui maan kunnallisvaaleihin, se keksi…

 

Setukaisista settoihin

Suomessa on Setumaan – eli Setomaan – asukkaasta vanhastaan käytetty nimitystä setukainen.…

 

Sinuttelusta ja teitittelystä

Virolaislehdissä nostettiin maaliskuussa näkyvästi esille puhuttelumuodot, kun muutama ruotsalaisen…

 

Tallinnan vanhassakaupungissa

Virosta suomeen kääntämisen ja oikeakielisyyden kesto-ongelmiin kuuluu lyhyt ja vaarattoman näköinen…

 

Tapalla vai Tapassa?

Moni viroa taitava suomalainen tietää, että viron kielessä taivutetaan eräitä paikkakuntia ulkopaikallissijoissa,…

 

Tere ja hyvää päivää eli toivotusten eroista virossa ja suomessa

Jokin aika sitten poistuessani Tallinnasta eräästä kaupasta toivotti nuori ystävällinen miesmyyjä…

 

Trolli, trollikka ja sarvi­jaakko

Tallinnan joukkoliikennejärjestelmään ovat jo vuodesta 1965 lähtien kuuluneet oleellisena osana johdinautot…

 

Ülemiste-keskuksesta Lõunakeskukseen

Monien virolaisten liikeyritysten nimiin liittyy suomessa kirjoituspulmia, etenkin nimeä taivutettaessa.…

 

Uusi Luxemburg

Palailimme helmikuussa Obinitsassa pidetystä eepospäivästä pikkuporukalla Sundellin Harrin autossa.…

 

Viro on sitten hauska kieli

Monien mielestä viro on hauska kieli. Tällainen käsitys tuntuu jopa niin luutuneelta, että pitää oikein…

 

Viro suomalaisessa kaunokirjallisuudessa

”Jos Eesti olisi vapaa, niin meilläkin olisi Meksiko.” Virke pysäytti minut suomalaisessa pienoisromaanissa…

 

Virolaiset sovinnaisnimet suomen kielessä

Viron paikannimistä ovat tunnetuimmat sovinnaisnimet eli suomeen mukautuneet nimet itse Viron

 

Yhteistyökumppanit

Eesti Kirjanduse Teabekeskus – www.estlit.ee

Eesti Kirjanike Liit – www.ekl.ee

Eesti Lastekirjanduse Keskus – www.elk.ee

Majaoja-säätiö – www.majaoja-saatio.fi

Suomen Viro-yhdistysten liitto – www.svyl.fi

Viro-instituutti – www.viro-instituutti.fi

Menu