Virolaisen kirjallisuuden viikko 13.–17.2.2017

Helmikuussa 2017 eri puolilla Suomea Virolaisen kirjallisuuden viikolla keskustellaan virolaisista nimistä, laajennetaan näkökulmia runouden avulla, ihastellaan virolaisen lastenkirjallisuuden lumoa, pohditaan kirjallisuutta yleisellä tasolla sekä keskustellaan virolaisen kirjallisuuden suomentamisesta, sen lukemattomista iloista ja haasteista.

Kirjallisuusiltaan voi tulla tapaamaan lempikirjailijaansa tai haistelemaan uusia tuulia ja poistua kirjastosta suomennos kainalossa. Mukana viikolla on niin proosakirjallisuutta, runoutta, tietokirjallisuutta kuin lastenkirjallisuutta. Tärkeä rooli on myös suomentajalla, sillä hänen kynänsä läpi saamme nauttia virolaisesta kirjallisuudesta omalla äidinkielellämme.

Virolaisen kirjallisuuden viikolle Tuglas-seura julkaisee kirjallisuuslehti Helmin, joka kokoaan yksien kansien väliin kaikki viikolle osallistuvat kirjailijat. Lehdestä saamme lukea kirjailijoiden itsensä kirjoittamat esittelyt, suomenkielisiä katkelmia heidän tuotannostaan ja sekä kirjailijoiden että muiden kiinnostavien ihmisten virolaisen kirjallisuuden lukusuosituksia. Helmiä jaetaan kaikissa virolaisen kirjallisuuden viikon tapahtumapaikoissa, sen voi tilata Tuglas-seurasta tai lukea Tuglas-seuran verkkosivuilla.

Virolaisen kirjallisuuden viikko tuo virolaisen kirjallisuuden ja kirjailijat kerralla koko Suomeen. Kirjailijan tapaaminen avaa aivan uusia näkökulmia ja tasoja lukukokemukseen. Tuglas-seura haluaa tarjota mahdollisimman monelle suomalaiselle, asuinpaikasta riippumatta, mahdollisuuden tutustua paitsi virolaiseen kirjallisuuteen, myös virolaiseen kirjailijaan.

Helmikuussa 2017 virolaisen kirjallisuuden viikolle osallistuvat Sanna Immanen, Kätlin Kaldmaa, Kairi Look, Peeter Päll, Triin Soomets ja Jaan Undusk. Heitä voi viikon aikana tavata eri kaupungeissa ympäri Suomen. Kiinnostavia kirjailijahaastatteluja voi myös katsoa kotona Tuglas-seuran suoratoistolähetysten kautta.

 

 

Ohjelma

Maanantai 13. helmikuuta

  • 18.00 Jaan Undusk, Turun kaupunginkirjasto
  • 18.00 Kätlin Kaldmaa, Lappeenrannan kaupunginkirjasto

 

Tiistai 14. helmikuuta

  • 10.00 Kairi Look, Pasilan kirjasto, Helsinki
  • 18.00 Sanna Immanen, Forssan kaupunginkirjasto
  • 18.00 Peeter Päll, Villa Arttu, Hyvinkää
  • 18.00 Triin Soomets, Joensuun kirjasto
  • 18.00 Jaan Undusk, Uudenkaupungin kaupunginkirjasto

 

Keskiviikko 15. helmikuuta

  • 17.00 Peeter Päll, Metso, Tampere
  • 17.00 Triin Soomets, Savonlinna
  • 17.30 Sanna Immanen Hämeenlinnan kaupunginkirjasto
  • 18.00 Kairi Look, Kuopion kaupunginkirjasto
  • 18.00 Jaan Undusk, Oulun kaupunginkirjasto

 

Torstai 16. helmikuuta

  • 17.00 Peeter Päll, Kotkan kaupunginkirjasto
  • 18.00 Sanna Immanen, Launeen kirjasto, Lahti
  • 18.00 Kätlin Kaldmaa, Töölön kirjasto, Helsinki
  • 18.00 Triin Soomets, Stoa, Helsinki

Helmi

Nro 1 (2014) - PDF-tiedosto

Nro 2 (2015) - PDF-tiedosto

Nro 3 (2016) - PDF-tiedosto

Nro 4 (2017) - PDF-tiedosto

 

 

Sanna Immanen

Sanna Immanen

Totuuksia kääntämisestä eli matkan varrella havaittuja faktoja

· Käännös on aina pidempi kuin originaali. Näin siitäkin huolimatta, että jotkut kielet vaikuttavat ”lyhyemmiltä” kuin toiset. Pituutta tulee käännettäessä lisää noin kymmenen prosenttia.

·Vain kääntäjä pystyy arvioimaan sitä, voiko jonkun tekstin kääntää tai onko se käännettävissä. Mahdottomiksi käännettäviksi väitettyjä tekstejä on käännetty ja vieläpä mestarillisesti.

· Kääntäjät eivät ole yksimielisiä siitä, voiko runoa kääntää. Runossa on rytmiä, avointa sekä kätkettyä sisältöä, lähtökielen lainalaisuuksia, soinnutusta, määrämittaisia säkeitä. Käännöksessä joistain elementeistä on pakko luopua.

· Käännösratkaisut ovat makuasioita. Aina voi sanoa toisin. Korostan ja alleviivaan tätä varsinkin asiatekstiasiakkailleni. Eli jos jokin ilmaus ei ”tunnu” hyvältä, sen voi aina muotoilla jotenkin toisin. Ei ole olemassa yhtä oikeaa käännöstä.

· Käännökseen jää aina virhe. En koskaan kerro tätä asiatekstiasiakkailleni. En kai ole tehnyt yhtään pitkää käännöstä, jonne ei olisi jäänyt todistetta inhimillisyydestä.

· Käännös vanhenee nopeammin kuin originaali. Käännös on siis enemmän ajassaan kiinni.

· Käännös on kuin tulkinta tai esitys, jos originaali on partituuri.

· Jotkut kääntäjät kunnioittavat kirjoittajan pistettä, toiset eivät. Kääntäjän on muodostettava kantansa siihen, pitääkö hän pisteen samassa paikassa kuin alkuperäisen tekstin kirjoittaja. Noudatan itse mahdollisimman uskollisesti ohjetta ”kaikki alkuperäisen tekstin sisältämät asiat on tuotava käännökseen tavalla tai toisella”.

· Käännettäessä lauseiden ja rakenteiden epäloogisuudet paljastuvat armottomalla tavalla.

· Pitkät käännösprojektit muuttuvat hyvin henkilökohtaisiksi. Niiden valmistuminen eli niistä eroaminen on kääntäjälle aina vähän järkyttävää.

· Kääntäjällä on lähdekieli ja kohdekieli, joista jälkimmäinen on usein myös hänen äidinkielensä. Kohdekielen taito on tärkeämpi kuin lähdekielen.

· Jos luet käännöskirjaa, jonka teksti soljuu ja vie eteenpäin, se on todennäköisesti kääntäjän (ja hänen kustannustoimittajansa!) ansiota. Paina siis nimi mieleen ja anna sen vaikuttaa seuraavaan kirjavalintaasi.

 

Olen toiminut kääntäjänä (siihen liittyvine laajennuksineen: oikoluku, toimittaminen, tekstien kirjoittaminen) reilut 15 vuotta – välillä sivutoimisesti ja välillä päätoimisesti, enkä ole ajatellut lopettaa. Pääasiallinen käännössuuntani on viro–suomi.

Tarkkailen jatkuvasti sitä, miten ihmiset ilmaisevat asioita. Ilahdun hyvistä ilmauksista ja lakonisista, mutta silti ilmaisuvoimaisista dialogeista, mutta en ollenkaan raivostu siitä, että ihmiset tekevät kirjoitus- tai muita ”kielivirheitä”.

Uskon, että teksti, tarina ja kertominen pitävät pintansa, mutta kirjan tulevaisuus on hämärän peitossa.

Esiintymiset virolaisen kirjallisuuden viikolla 2017

14.2. klo 18.00 Forssan kaupunginkirjasto
15.2. klo 17.30 Hämeenlinnan kaupunginkirjasto
16.2. klo 18.00 Launeen kirjasto, Lahti

Kätlin Kaldmaa

Kätlin Kaldmaa

Kätlin Kaldmaa syntyi eläintieteilijöiden perheeseen. Isä oli eläintieteilijä ja äiti oli eläintieteilijä. Perhe asui kolhoosissa, joka oli alueen sosialistisessa kilpailussa aina viimeinen tai toiseksi viimeinen. Tärkeintä tuossa perheessä olivat kirjat. Niitä lukivat suuret ja pienet, aamulla ja illalla. Erityisen tärkeitä kirjat olivat pienille. He ryhtyivät hyvin nopeasti tekemään kirjoja myös itse. Kätlin kirjoitti ylös omat ja pikkusisarustensa tarinat, ja nämä piirsivät kuvat.

Kun Kätlin kasvoi isommaksi, kasvoivat myös tarinat suuremmiksi. Ja runollisemmiksi. Riimitellä hän ei oikeastaan koskaan osannut, ja niinpä hän oli hyvin onnellinen löytäessään kirjastosta Artur Alliksaaren, Paul-Erik Rummon ja Ene Mihkelssonin runot – runous ei siis vaadikaan riimejä!

Siitä se lähti. Runoileminen. Vaikka ensimmäinen ihminen, jolle hän runojaan näytti, luki pitkään ja sanoi: ”Miten banaaleja!” Koska kyseessä oli senaikainen poikaystävä, Kätlin oli tietenkin hyvin loukkaantunut. Hän lähti kuitenkin tuolta metsän keskeltä Tarton Suppilinnaan pieneen huoneeseen ja ryhtyi työhön. Alkoi työstää omaa ääntään, teki sitä yli vuoden, pimeinä öinä ja hämärinä päivinä, Suppilinnassa ja Tallinnassa Viru-kadun taiteellisten nuorten kommuunissa, jossa talviöisin hänen ja Viktor Vassiljevin kirjoituskoneet naputtivat yksiäänisesti. Sillä myös Viktor Vassiljev asui tuossa vanhassa hattumestarin asunnossa. Ja kyllä hän jotain tuolloinkin kirjoitti.

Ja niin se ääni löytyi. Ilmestyi kirja. Tähänastisen Viron kirjallisuushistorian viimeisessä nuorten runokasetti-kokoelmassa, joka ilmestyessään sattui juuri vanhan ja uuden ajan väliin, keskelle suurinta paperipulaa. Kustantajien piti henkilökohtaisesti mennä hakemaan noita suuria valkoisia palloja Venäjän lakeuksilta. Se, joka onnistui tuomaan paperirullansa, pystyi julkaisemaan kirjoja. Niinpä kukaan ei edes huomannut, milloin tuo vihreä runopaketti ilmestyi. Kansi kuvaa myös aikaansa, alkeellista tietokonekuvitusta.

Jo ennen tuon ensimmäisen barokkityylisen sanamellakan ilmestymistä – sillä se vei kunnon neuvostotyyliin monta vuotta – Kätlin ryhtyi maanisesti kääntämään, joinain vuosina käännöskirjoja ilmestyi jopa viisi kappaletta. Ja elämään, että olisi mistä myöhemmin kirjoittaa. Ja nyt hän sitten kirjoittaa. Kaikenlaisista itseään ulos syvänteistä manaavista elämistä. Lasten elämistä, ihmisten elämistä, puiden elämistä, kylien elämistä. Ja yhä enemmän proosaa ja vähemmän runoutta. Ja ne runot, nekin lähestyvät koko ajan enemmän tarinoita. Elämä on täynnä tarinoita, vai mitä.

Suomeksi on tähän mennessä käännetty Kätlinin neljäs runokokoelma Rakkauden aakkoset (suom. Anniina Ljokkoi). Se on hyvin erilainen kuin viroksi ilmestynyt teos. Runot ovat eri järjestyksessä, sillä sanat ja samalla niiden aakkosjärjestys eivät ole virossa ja suomessa aivan samoja. Lisäksi kirjaan on kerätty muutamia erittäin hyviä ja erittäin tärkeitä runoja.

Ja juuri tälla hetkellä käännettävänä on Kätlinin ensimmäinen romaani Islannissa ei ole perhosia. Se on nuoren kääntäjän Outi Hytösen ensimmäinen suuri työ ja heillä on keskenään hyvin jännittävää! Kirjailija on suorastaan kateellinen, että joku saa kääntää hänen romaaninsa! Niin ja Parnassossa on ilmestynyt yksi novelli. Siitä käy ilmi, millainen suhde Kätlinillä on Meryl Streepiin.

Esiintymiset virolaisen kirjallisuuden viikolla 2017

13.2. klo 18.00 Lappeenrannan maakuntakirjasto
16.2. klo 18.00 Töölön kirjasto, Helsinki

Kätlin Kaldmaan teokset Kirjahyllyssä:

Islandil ei ole liblikaid

Kaldmaan Islantiin sijoittuva romaani ”Islannissa ei ole perhosia” on siksi erikoinen tapaus Viron…

 

Lugu Keegi Eikellegitütre isast

Pieni tyttö, jonka nimi on Keegi Eikellegitütar, lähtee etsimään isäänsä. Hän on kyllästynyt kavereidensa…

 

Õnn on otsuse küsimus – Ehk need asjad, mida üks ema oma tütrele õpetada ei jõudnud

Joka onnea etsii, se onnen löytää – Eli asioita, joita eräs äiti ei ehtinyt opettaa tyttärelleen.…

 

Väike terav nuga

Kätlin Kaldmaa on kirjailija, jonka nimi alkaa tulla yhä useammin esiin. Suomalaislukija on todennäköisesti…

 

Kairi Look

Kairi Look

Kirjeeni joulupukille vuonna 1990 oli lyhyt: enää en tarvitse lentävää kissaa, mutta haluan kyniä ja tyhjän kirjan! Olin nähnyt insinööri-isäni toimistossa sellaisen ja suunnittelin ensimmäistä romaaniani. Teos syntyikin hyvin nopeasti ja onneksi se on jo kadonnut. Toinen, äidin kirjoituskoneella syntynyt tarina koki saman kohtalon, mutta kolmannen kustantamo Tänapäev julkaisi kiitos lastenkirjallisuuskilpailun. Kehräsin tyytyväisenä ja kirjoitin vielä viisi. Niistä viimeinen, Härra Klaasi pöörane muuseum ilmestyi viime syksynä ja se annettiin lahjaksi kaikille Tallinnan ekaluokkalaisille.

Kaikki kirjani ovat syntyneet muualla kuin Virossa, matkalla olon inspiroimana. Olen asunut vuodesta 2006 Amsterdamissa, jonne lähdin opiskelemaan lasten kuntoutusta ja jonne rakensin lopulta Suomeen, Belgiaan ja Pariisiin suuntautuneiden sivupolkujen päätteeksi itselleni pidempiaikaisen pesän. Kustannan Amsterdamissa lääketieteen aikakauslehtiä, mutta sydämeni kuuluu lastenkirjallisuudelle, sillä Katto Kassisen sanoin: Hauskaa pitää olla, muuten minä en ala mitään. Olen pyrkinyt pitämään hauskaa myös omissa kirjoissani. Erityisesti ensimmäiset kirjani Leemuripoeg Ville teeb sääred ja Lennujaama lutikad ei anna alla ovat saaneet innoitusta alituisesta matkustamisesta. Ne kertovat uteliaisuudesta ja avoimesta mielestä ja maailmasta. Lisäksi päässäni pyörivät vielä sellaiset elintärkeät aiheet kuin tarmokkuus, karkit ja vekarat. Ne ovat kaikki tuttuja teemoja hahmoilleni kirjoissa Peeter, sõpradele Peetrike ja Piia Präänik kolib sisse. Lopulta pikku paholaisillani on kuitenkin aina suuri ja lämmin sydän. He touhuavat itsepäisesti hyvästä syystä, kutsumus taskussaan, säteitä silmissään ja oikeamielisyys sielussaan. Peeterin ja Piian tarinoista on ehkä juuri siksi syntynyt myös teatteriesitys ja kuunnelma.

Akateemisessa kustannusmaailmassa kysytään usein, miksen kirjoita jotain vakavaa ja aikuisille ihmisille. Sedät!, heille pitää muistuttaa, että lapsetkin ovat ihmisiä, vaikka ovatkin teitä pienempiä. Lastenkirjallisuus on vakava asia, eikä vain joku kirjankaltainen tuote, jossa toimivat jänikset ja karhut. Seuraavaksi suunnitelmissani on kirjoittaa kauhutarina teini-ikäisille ja kääntää jotain hollannista.

Elän tietenkin myös kiitollisena tarinoideni saksan-, liettuan- ja ranskankielisten käännösten mukana. Toivottavasti tapaamme pian myös Suomessa. Kukaan ei nipistä eikä pure – avatkaa kannet ja tulkaa käymään!

Esiintymiset virolaisen kirjallisuuden viikolla 2017

14.2. klo 10.00 Pasilan kirjasto, Helsinki
15.2. klo 18.00 Kuopion kaupunginkirjasto

Peeter Päll

Peeter Päll

Opin lukemaan jo ennen kouluikää ja kouluun mennessäni olin omasta mielestäni lukenut jo kaikki kiinnostavat kirjat. Sen vuoksi en ole myöhemmässä elämässäni ollut kovin innostunut lukija. Nykyään hankin kotiin vain sellaisia kirjoja, joita ehdottomasti tarvitsen.

Niin kauan kuin muistan olen ollut kiinnostunut kielistä, historiasta ja maantieteestä. Halusin pitkään oppia uusia kieliä, kunnes ymmärsin, että ihan polyglotiksi minusta ei ole, siihen menisi koko elämä. Minusta ei tullut myöskään matkamiestä, sillä kasvaessani maailma ei ollut virolaisille samalla tavoin auki kuin nyt. Historia, varsinkin lähihistoria, oli tuolloin varsin yksipuolista, tarkemmin sanottuna ideologisesti värittynyttä.

Kun aloitin yliopiston vuonna 1979 valitsin viron kielen, maantieteen ja historian väliltä ja päädyin ensimmäiseen, osittain sattumalta. Kieli tuntui kiinnostavalta, ja asiaan vaikuttivat varmasti myös arvovaltaiset opettajat, kuten Paul Ariste.

Yliopistossa löysin nimet, erityisesti paikannimet. Niiden tutkiminen tarjoaa yllättäen mahdollisuuden tutkia myös maantiedettä ja historiaa. Aloitin työt Viron kielen instituutissa, joka tuolloin oli nimeltään Kielen ja kirjallisuuden instituutti. Satuin kielioppiosastolle, jonka tehtävä oli huolehtia kielenhuollosta. Niin olenkin jäänyt tälle alalle. Olen onneksi voinut yhdistää kielenhuollon nimistöntutkimukseen ja nimistönhuoltoon. Viimeinen on oikeastaan hyvin laaja alue, sillä yhteiskunta tarvitsee nimien antamiseen lakeja ja sääntöjä, ja kieli-ihmisellä on siihen paljon sanottavaa. Olen myös saanut kehittää kiinnostustani vieraita kieliä kohtaan. Vuonna 1999 valmistui sanasto maailman paikannimistä. Ajastus koostaa kirja Viron paikannimistä on peräisin vuodelta 2007.

Kirjaa tehtiin alusta lähtien yhteistyössä lähes kaikkien Viron nimistöntutkijoiden ja muidenkin alojen ihmisten kanssa. Työssä kesti seitsemän ja puoli vuotta, jättiteos ilmestyi lopulta viime vuonna. Täytyy tunnustaa, että loppuaika oli stressaavaa ja täynnä luomisen tuskaa. Mutta olemme jo aloittaneet seuraavan projektin, sukunimikirjan koostamisen. Luvassa on jännittäviä löytöjä, sillä vaikka virolaisten sukunimet eivät ole yhtä vanhoja kuin paikannimet (virallisesti sukunimiä alettiin antaa 1820-luvun alussa), vaatii niiden selittäminen vielä enemmän kekseliäisyyttä ja tuonaikaisten olojen tuntemista.

Esiintymiset virolaisen kirjallisuuden viikolla 2017

14.2. klo 18.00 Villa Arttu, Hyvinkää
15.2. klo 17.00 Metso, Tampere
16.2. klo 17.00 Kotkan kaupunginkirjasto

Peeter Pällin teokset Kirjahyllyssä:

Eesti murded ja kohanimed

Tämä on tarkoitettu yliopiston oppikirjaksi, mutta on mielenkiintoista ja opettavaista luettavaa myös…

 

Triin Soomets

Triin Soomets

Runoilija puhuu runoissaan väkisinkin itsestään, vaikkei tekisikään sitä ihan suoraan. Minulla on tunne, että olen koko ajan puhunut itsestäni, jokaisessa pienimmässäkin runossa olen kokonaan syvällä itsessäni.

Synnyin Tallinnassa, opiskelin Tarton yliopistossa viron kieltä ja kirjallisuutta, asun Tallinnassa ja olen valtion kirjailijapalkkaa saava kirjailija. Ensimmäinen kirjani Sinine linn ilmestyi vuonna 1999 ollessani kolmannen vuoden opiskelija.

Tähän mennessä minulta on ilmestynyt 16 kirjaa, suurin osa runokokoelmia. Kirjoittamisen lisäksi en oikein edes halua tehdä muuta. En halua kirjoittaakaan, mutta se vain aina välillä tapahtuu. Silloin kuin sitä ei tapahdu, luen, urheilen ja kuljen luonnossa. Erityisesti rakastan sadetta ja metsää, mutta yhtä paljon myös aurinkoa ja merta. Minulla on myös harrastus: intialaisen ruoan valmistaminen.

En taida kuulua siihen joukkoon, jonka mielestä kirjailijan pitää lukea paljon. Luen, jos teos kiinnostaa minua. Enemmän minua inspiroi elämä, jos nyt hetken vertaamme sitä kirjallisuuteen, enemmän luonto kuin kulttuuri.

Runojen kirjoittaminen on minulle hyvin vakavaa työtä. Leikkiä elämällä ja kuolemalla. Jos runosta tulee vähänkin heikko tai keskinkertainen, se on heti todella huono. Jokaisen runon kirjoittaminen tarkoittaa kovaa painetta ja keskittymistä. Runokirjan kokoaminen on siihen verrattuna helppoa. Olisi outoa sanoa, että kirjoittaminen on raskasta työtä, mutta se on niin stressaavaa, että sen jälkeen tuntuu, kuin olisi tullut jostain kaukaa matkalta, on väsynyt ja likainen ja haluaisi jotain viihdyttävää. Sillä silloin on tehnyt jotain, saanut valmiiksi. Täyttänyt taas vähän omaa tehtäväänsä. Ollut siinä ja sitä varten kovin yksin, keskellä kosmosta niin yksin, että jos tehtävä ja sen täyttämisen vaatimus ei sykkisi sisimmässä, ei olisi mistään hinnasta niin yksin. Nyt tarvitaan ihmisiä, hauskuutta ja naurua. Että jaksaisi taas sitten, kun pitää heittäytyä tuohon hiljaiseen yksinäisyyteen. Tai pudota.

Olemisen ompelet on ensimmäinen kirjani suomeksi. Runoja on ilmestynyt lehdissä ja antologioissa jopa 24 kielellä. Olen saanut osallistua monille runofestivaaleille melkein ympäri maailman. Ehkä juuri siksi maailma tuntuu minusta kauniilta ja hienolta – sillä festivaaleilla olen kohdannut niin paljon lahjakkaita ja hyviä ihmisiä. Nuo tapaamiset ovat hyvin arvokkaita ja antavat paljon voimaa. Kun oppii tuntemaan jonkun maan runoilijan, sekä ihmisenä että hänen tuotantonsa, saa paljon aitoa tietoa maasta ja elämäntavasta siellä.

Kirjallisuus on ankaraa. Jos se ei ole hyvää, se on hyvin huonoa. Keskinkertainen on myös hyvin huonoa. Huono kirjallisuus saastuttaa sekä ympäristön että lukijan, synnyttää turhaa roskaa. En usko, että ihmisen tulee lukea välittämättä siitä, mitä hän lukee. Vain hyvää kirjallisuutta pitää lukea.

Esiintymiset virolaisen kirjallisuuden viikolla 2017

14.2. klo 18.00 Joensuun kirjasto
15.2. klo 17.00 Savonlinna
16.2. klo 18.00 Stoa, Helsinki

Triin Soometsin teokset Kirjahyllyssä:

Kaardipakk

Jos korttipakkaa kauppaisi vanhalta viinalta haiskahtava punasilmäinen tupsulakki vapunalusviikolla…

 

Asjade omadused

Triin Soometsin uusi runo­kokoel­ma Asjade omadused (Asioiden/esineiden ominaisuudet) on samaa taattua…

 

Olemisen ompelet

Triin Soomets kuuluu palkittuihin virolaisiin nykyrunoilijoihin ja on debytoinut jo vuonna 1990 kokoelmalla…

 

Soon

Vaikka innokas runon ystävä olisikin lukenut tämän kokoelman runot jo aiemmin ilmestyneistä kokoelmista,…

 

Varjatud ained

Kristiina Ehin, Triin Soomets ja Elo Viiding ovat kaikki kolme sellaisia runoilijanimiä, että heidät…

 

Jaan Undusk

Jaan Undusk

Tuotantoni jakautuu kahdenlaisiksi kirjoituksiksi, joista suuremman osan muodostavat esseet ja traktaatit. Ne liittyvät etupäässä viron- ja saksankieliseen kirjallisuuteen, kulttuurihistoriaan ja tekstifilosofiaan. Pienempi osa tuotantoani on nk. kaunokirjallisuutta, proosaa, näytelmiä ja hieman myös runoja. Nuo kaksi puolta voivat suurelta osin myös sekoittua. Olen sitä mieltä, että jokaiselle tutkivalle esseelle on hyödyksi, jos se on pystytty rakentamaan novellin muotoon, jolloin se sisältää alkuasetelman, temaattisen eksponentin ja siitä kuoriutuvan selkeän kognitiivisen loppuratkaisun. Hyvän esseen loppuessa syntyvä uuden asian ymmärtämisen ilo on yhtä puhdistava ja rikastuttava kuin esteettinen katarsis. Toisaalta kaunokirjalliseen proosaani ja jopa näytelmiini on usein imeytynyt esseistinen olemus, jota käytän myös tekstin kulkua hidastavana ja lukijan huomiota hajauttavana tekijänä – se auttaa terävöittämään psykologista jännitettä. Joskus tällainen genrejen sekoittaminen aiheuttaa myös paheksuntaa. Läpimurtotekstinäni pidän novellia Sina, Tuglas, joka ilmestyessään vuonna 1986 sai aikaan tiukkasanaisia syytöksiä. Niiden mukaan herjasin kansalliskirjailija Friedebert Tuglasta. Yksi tuon reaktion syistä oli varmasti se, etteivät kaikki osanneet tuonaikaisessa ”ankarassa” neuvostotodellisuudessa lukea tekstiä novellina. Novellihan antaa kirjailijalle tiettyjä poeettisia vapauksia. Kun seuraavana vuonna sain samasta teoksesta Tuglaksen novellipalkinnon, myös kiihtymys rauhoittui.

Kirjailijan elämä voi ohjata tyylilajin valintaa. Romaanini Kuum. Lugu noorest armastusest (1990) ilmestymisen jälkeen aloin kirjoittaa uutta romaania. Sen tapahtumapaikka oli Wien, jossa vuonna 1992 vietin pidemmän aikaa. Romaani vaatii kuitenkin paljon istumalihaksia. Muut velvollisuuteni eivät mahdollistaneet sitä ja teksti kasvoi hitaasti, pysähtyi ja on edelleen laatikossani. Vapautuksen toi uusi käynti Wienissä, se tarjosi enemmän vapaa-aikaa ja onnellisen ajatuksen kirjoittaa teksti uudelleen näytelmän muotoon – työ eteni kuin lentäen ja syntyi näytelmä Goodbye Vienna (1999). Näytelmä on aina maltillisen kokoinen, eeppistä taustatarinaa ei tarvitse kehittää ja koko ”romaani” tulee mahduttaa tiivistettyyn puhuttuun toimintaan. Dramaturgisen päätöksensä sai myös alkuun proosaksi tarkoitettu Quevedo (2003). Pariisissa (taas ulkomailla, siellä on enemmän aikaa!) aloittamani Boulgakoff (2006) oli jo tietoista näytelmän kirjoittamista. Näytelmieni tapahtumapaikat ovat Viron ulkopuolella: Wien, Madrid, Moskova. Viron arkipäivästä loittoneminen on ilmeisesti ollut tarpeellista, jotta voisin keskittyä paremmin ajattomiin vastakkainasetteluihin: rakkaus ja yhteiskunta, valta ja mieli.

Toisenlaisesta tuotannostani, jonka voisi sijoittaa pohdiskelevan proosan alueelle, mainitsen kaksi monografiaa. Kirjassani Maagiline müstiline keel (1998) tarkastelen maailmankulttuurin erilaisia tekstejä maagisen ja mystisen tekstinrakennusperiaatteen vaikutuspiirissä. Eesti kirjanike ilmavaatest (2016) sisältää konseptuaalisia potretteja Viron alueella toimineista literaateista, 1200-luvun kronikoitsija Henrik Lättiläisestä nykypäivän Mati Untiin.

Tässä suomalaiselle lukijalle esiteltävä tekstipalanen on kirjasta Teekond Hispaania. Üks luhtunud reisikiri (2016). Tarina sai alkunsa halusta kirjoittaa matkakirje eräästä kulttuurisesta bussimatkasta Espanjaan. Jossain välissä väsyin kuitenkin totaalisesti ajatukseen, että minun pitäisi tarjota lukijalle kiinnostavaa ja tarpeellista tietoa vieraasta maasta, kertoa siitä, miten matkustimme Burgosista Salamancaan ja sieltä eteenpäin Madridiin ja Toledoon, kilometri kuumuutta pään päällä ja paksu kulttuurikerros bussin renkaiden alla. Suloista kyllä, mutta silti tylsää. Sitten ymmärsin, ettemme olleetkaan vain matkalla Burgosista Salamancaan, vaan samalla tapahtui jotain paljon tärkeämpää. Nuo tapahtumat tulee löytää. Ja ne voi löytää ainoastaan kirjoittamalla. Tällainen teksti voi osoittautua hyvin kummalliseksi muodostumaksi alkuperäiseen ajatukseen verrattuna. Tulee valmistautua vapauteen ja vastenmielisyyteen, jos toivoo löytävänsä autuuden hetkiä. En tiedä, onnistuinko. Joka tapauksessa tuo kirja osoittautui raadannaksi jonkin minulle oikean Espanja-tekstin etsinnässä. Tuloksena – jos sellaisesta voi yleensä puhua – oli pääseminen anarkismin psykologian lähteille.

Esiintymiset virolaisen kirjallisuuden viikolla 2017

13.2. klo 18.00 Turun kaupunginkirjasto
14.2. klo 18.00 Uudenkaupungin kaupunginkirjasto
15.2. Oulun kapunginkirjasto

Yhteistyökumppanit

Eesti Kirjanduse Teabekeskus – www.estlit.ee

Eesti Kirjanike Liit – www.ekl.ee

Eesti Lastekirjanduse Keskus – www.elk.ee

Majaoja-säätiö – www.majaoja-saatio.fi

Suomen Viro-yhdistysten liitto – www.svyl.fi

Viro-instituutti – www.viro-instituutti.fi

Menu