Julkaistu: 1. tammikuuta 2008

Fårön ranta

Eeva Park

Vaikka rantatörmällä sijaitsevan talon päätyhuoneen asukki ei ollut kertaakaan nostanut katsettaan tietokoneen mustavalkonäytöstä, hän tiesi taivaan seljenneen.

Aamu oli ollut märkä ja harmaa. Oli alkukevät.

Kun hän pari tuntia aikaisemmin oli kipaissut portaat alas tuomiokirkon kupeesta, pehmeä sumunkaltainen kosteus oli vielä liimautunut kasvoihin. Kuljettuaan merenpuoleiselle portille läpi aution kasvitieteellisen puutarhan hän huomasi kevätkasteen sulattaneen viimeiset lumilaikut vanhojen puiden alta jopa pohjoisen puolelta. Hän astui yhden jättiläispuun maan pinnalla kiemurteleville juurille, kapusi runkoa pitkin ylös kuin kierreportaissa ja irrotti palan repsottavaa kaarnaa. Hän oli nähnyt samanlaisia puita jo Saksassa, missä plataanit seisoivat ylväinä paikoitellen aivan paljaaksi kuoriutuneina. Hänen mielestään puut loivat nahkansa kuin eläimet, mikä teki niistä erityisen elävän tuntuisia.

Äärimmäisen selvä, todentuntuinen uni, johon hän oli herännyt ennen kuutta, alkoi hiipua muistista ja nyt, paksua harmaata puunkuorta tunnustellessaan, hän koetti jo tietoisesti palauttaa sen mieleensä. Hän oli kävellyt unessa pitkin Fårön rantaa ja astunut sitten alastomana hitaasti veteen. Vihreät lasimaiset jäänkappaleet raapivat jalkoja, vesi oli matalalla, hiekka pehmeää – ja yhtäkkiä hiekka katosi jalkojen alta imien häntä puoleensa ja hän huusi apua vajotessaan kaulaansa myöten jään, hiekan ja veden muodostamaan silmäkkeeseen.

"Seis", joku huusi. Hän kääntyi hiekassa yllättävän helposti, näki Bergmanin ja heti sen perään koko kuvausryhmän. Hiekalla oli rautatiekiskot ja iso elokuvakamera, ihmisiä hääri ympäriinsä, ja kiertävän teatterin vankkurit joiden eteen oli valjastettu hevoset, odotti kauempana mäntyjen alla.

"Kuvaus!" sanoi kolmijalkaisella ohjaajantuolilla istuva Ingmar Bergman nyt tavallisella äänellään, ja silloin hiekka alkoi taas vetää häntä puoleensa niin että hän vajosi yhä syvemmälle samalla kun näki muiden jatkavan töitään. Valaistusta säädettiin, minkä jälkeen pari voimakasta valonheitintä alkoi pyyhkiä jo ennestään valossa kylpevää rantaa. Hänen vedestä ojentuvista sormistaan otettiin lähikuvaa, ja hän nyyhkytti unessa tietäessään että elokuvantekijöille hän oli suorittanut osansa, että he eivät enää tarvitse häntä ja hylkäävät hänet merenhiekkaan.

Uni johtui tietysti siitä, että tuona päivänä hänen piti matkustaa Fåröhön, mutta hänen itsesäälinsä unessa oli ollut niin lohdutonta, että joka-aamuisella ripeällä kävelyretkellään hän heitti rannassa, kauniiden kivien ja fossiilien noukkimisen sijasta, monta vihaista kourallista kiviä kohti ravintoa sukeltavia joutsenia. Hän mietti katsellessaan harmaana vellovaa vettä, että joskus niin auvoisat unet olivat viime aikoina täysin muuttuneet: että vielä pari vuotta sitten hän ei olisi voinut kuvitella itseään avuttomana hukkujana vaan päinvastoin jopa kävelemässä vetten päällä tai että hän olisi unessa varmasti esittänyt pääosaa Bergmanin filmissä tahi muuttunut jopa itse Bergmaniksi tunkeutumalla tuon neron pääkoppaan – niin että olisi päässyt tarkastelemaan kaikkea tämän silmien kautta. Myös hukkumaisillaan olevaa kuvauskohdetta.

Kivet joita hän viskoi mereen korkealta vallinharjalta, kohtasivat vedenpinnan kuin hauliryöppy: isot vesilinnut nousivat hetkeksi siivilleen ja pyrähtivät loitommas. Hän katsoi merenharmaata taivasta ja toivoi ensimmäistä kertaa näiden viikkojen aikana olevansa jälleen kotona – ja sitä ajatellessaan hän lähti juoksemaan takaisin päin reipasta hölkkää, joka entisestään tihentyi rinnettä nousevissa portaissa. Hän ei ollut pystynyt edes kunnolla aloittamaan työtä, jota oli tullut saarelle tekemään, ja hän tunsi kasvavaa pelkoa.

"It is the end for you and me...", hän mumisi tietokonetta avatessaan ensimmäisiä mieleen tulevia sanoja omituisen nykivästä laulusta, jonka oli kuullut illalla jazzklubissa, ja syventyi sitten lukemaan alkurivejä.

Työtä tehdessä aika muutti olemustaan kuten aina, kolme tuntia lyheni minuuteiksi kuin siivillä. Juuri silloin hän vilkaisi työpöydän takaisesta ikkunasta ulos huomatakseen, että oli näyttöön syventyessään ymmärtänyt oikein – taivas oli muuttunut syvänsiniseksi, kuulaaksi ja korkeaksi.

Kirkonkellot aloittivat pitkän sävelmän, johon kaiku kaupungista vastasi. Oli sunnuntaiaamu ja yhä varsin varhaista. Viikonlopputuristeilla oli tapana kulkea pitkin korkeaa törmänreunaa, mistä avautui upea näkymä. Se toi hänelle mieleen muinaisen vedenalaisen kaupungin, johon viisas haikara Ermenrich oli johdattanut Nils Holgerssonin.

Tämäkin kaupunki oli kuin merestä noussut. Kirkonkellojen soiton lisäksi se oli täynnä juhlallisia, kauniisti valaistuja kirkonraunioita, vanhaa kaupunginmuuria sekä vanhoja taloja, joissa yhä asuttiin. Hän ei ollut koskaan nähnyt missään niin paljon kirkkoja saati ruusuja, ei edes Italiassa. Talvisin paljaat ja piikikkäät ruusut nousivat suoraan ovenvieriltä sileiksi kuluneiden mukulakivien lomasta, niiden varret olivat vahvat ja pitkät ja ne kurkottuivat usein matalien talojen räystäisiin asti. Alussa kun kadut olivat vielä jäässä ja hän riensi pimeän tullen kohti omaa huonettaan, hän tunsi hetkittäin lumen ja paljaiden ruusujen tuoksun sekoittuneen, ilma oli yhtaikaa raikas ja leuto. Hyvin varhaisina aamuhetkinä, ennen asettumistaan työpöydän taakse, ja myöhään illalla, kuljeskellessaan päämäärättä noilla kapeilla kaduilla, hän tunsi olonsa yllättävän kotoisaksi. Ikkunoissa ei ollut verhoja edessä, ja niin ohikulkija saattoi nähdä ihmiset syömässä tai katsomassa televisiota, ja eräässä valaistussa huoneessa pelasivat lapset jotain lautapeliä. Kerran eräs pari tanssi kiihkeästi, liikkuen äänettömän musiikin tahtiin ja vilkaisematta kertaakaan ikkunaan, keskittyen omiin askeleihinsa. Kauniiden ikkunoiden somistamat talot olivat valaistuja akvaarioita, mutta mitä houkuttelevammalta jokin sisätila näytti, sitä vaikeampi oli pysähtyä ja seisoa yksinään ulkona typötyhjällä kadulla.

Katsoessaan ikkunastaan ulos tuona sunnuntaiaamuna hän ei nähnyt alkukevään auringossa yhtään ulkoilevaa turistia vaan neljä poikaa. Heidät nähdessään hänestä tuntui, että hän tiesi jo ennen katsomista mitä ulkona tapahtui – että hän näki pojat omalta näytöltään ja että juuri se oli pakottanut hänet nousemaan tuolista ja kumartumaan pöydänkulman yli lähemmäs ikkunaa.

Kolme noin kuusitoistakesäistä poikaa talloi kalliotörmän nurmikkoa ja paikka paikoin kasvavia valkeita ja liilanvärisiä krookuksia. He piirittivät neljättä, polvilleen laskeutunutta poikaa, jonka kädet oli sidottu selän taakse, taustanaan juhlavalaistu kaupunki, satama sekä merestä heijastuva kirkkaansininen taivas.

Polvistuneen pojan ohimolle oli painettu pistooli.

Ikkunasta katsova näki pistoolin selvästi, hän näki tummana siintävän piipun, mutta hamusi silti silmälaseja ja katsoi sitten ikään kuin monta askelta lähempää valkopäisen polvistujan ohutta, paljasta kaulaa, poninhäntää ja punertavaa korvaa, jota koristi rengas.

Polvistuneen pojan asennosta saattoi päätellä, että hän ei odottanut luotia ohimolleen painetusta pistoolista, vaan teloittajan kirveeniskua paljaalle kaulalleen, taustanaan tämä keskiaikainen kaupunki. Pojan silmät olivat auki, mutta hän ei katsonut ympärilleen kokoontuneita vaan jonnekin kauemmas. Vaikutti siltä, että jos hän oli sanonut jotain aiemmin, niin nyt hän oli sulkenut suunsa aikomatta sitä enää koskaan avata.

Tappaja tai oikeastaan teloittaja, joka puristi pistoolia suoraksi ojentuneessa kädessään, oli neljästä pojasta pisin ja kaunein. Hänen mustat kulmakarvansa erottuivat selvästi hiukan vinojen silmien yläpuolelta, samoin erottui poskipäihin kiristynyt herkkä iho ja päättäväisesti mutristunut suu kuten polvistujallakin. Ja äkkiä pistoolia pitelevä poika sanoi jotain. Toinen poika kääntyi silloin selin kuin poistuakseen, kun taas toinen, kokonaan mustaan pukeutunut poika, jolla oli pitkä takkutukka, tarttui poistujaa pidättelevästi harteista.

Polvistuneen pojan hartiat kohosivat hetkeksi ja vaalea pyöreä pää koetti ikään kuin kätkeytyä hartioiden väliin, kunnes yksi seisojista potkaisi häntä ja hän vajosi kasaan kuin tyhjä säkki. Pojat kuitenkin käskivät makaajan uudestaan polvilleen, ja se joka oli hosunut aseellaan osoittaen sillä myös kohti mäentörmällä seisovan talon päätyikkunaa, laski pistoolinpiipun taas teloitettavan ohimolle.

Ikkuna ei aukea – mutta entä jos lyön ikkunan säpäleiksi ja huudan apua... Ei, silloin hän juuri ampuukin pojan, enkä minä ehdi juosta uloskaan... mietti huoneen asukki, riisui kostuneet lasit ja sulki silmänsä.

Tein mitä hyvänsä, niin en ehdi pysäyttää heitä: yksi sormen liikahdus, sormen puristuminen liipaisimen ympärille, ja tuosta vaaleasta päästä jää jäljelle vain veristä puuroa. Ja minä katson sitä vierestä, hän ajatteli avatessaan uudestaan silmänsä, sillä hiljaisuus oli nyt pelottavan äänetön. Katsoessan uudestaan ulos hän kuitenkin huomasi, että lähestulkoon mikään ei ollut muuttunut, että poika lepäsi kyljellään, liikkumattomana keskellä tallottua ruohoa ja että toiset pojat eivät olleet rientäneet pois vaan kokoontuneet hänen ylleen tiheäksi ryhmäksi.

Sitten tuuli kuljetti hitaasti suuren valkoisen paperinpalan keväisen vihreälle nurmelle.

Katu ja mäentörmä, portaat ja kaistale kirkon edustaa, jotka huoneeseen näkyivät, olivat edelleen eriskummallisen tyhjiä.

Mitään ei kuulunut paitsi tietokoneen tasainen hurina, joka täytti pienen kaksi-ikkunaisen huoneen.

Sitten pojat taas seisoivat kaupunki taustanaan, myös laiha vaaleapäinen poika oli noussut. He puhuivat keskenään jotain, sohivat käsillään ja osoittivat äkäisinä taivasta, suoraan ylös, kohti yhä korkeammalle nousevaa aurinkoa.

Pitkään turkkiin pukeutunut vanha nainen sivuutti heidät nopeasti taluttaen pientä kähäräkarvaista mäyräkoiraa, joka tempoi rauhattomana hihnaansa.

Tuo koira, kuten kaikki täkäläiset koirat, oli täysin erilainen kuin tavalliset koirat – jotka huoneen asukki oli luullut hyvin tuntevansa. Ennen kaikkea niiltä puuttui vähinkin uteliaisuus ihmistä kohtaan. Ne eivät haistelleet ohikulkijoita, eivät haukkuneet eikä kaupungissa miltei koskaan kuullut kotona niin tavallista räksytystä, joka eteni koiralta koiralle; se herätti keskellä yötä ja jatkui vihaisena ja käheänä aina aamupuolelle asti. Ikkunasta katsojalle tuli odottamatta mieleen kummallinen unkarilainen runo tai oikeastaan sen ensimmäiset rivit:

Niin hiljainen yö. Ehkä kaikki koirat on tapettu. Ehkä isä on tappanut äidin.

Sellaista runoa tässä kaupungissa ei käsitettäisi, hän oli ajatellut. Koirat kaupungissa käyttäytyivät kuin ihmiset vieraita kohtaan – miellyttävästi ja välinpitämättömästi. Ne kulkivat sivuilleen vilkuilematta omia polkujaan ja pitivät paikkansa puhtaina.

Yksinäinen valkea paperi hohti nurmikolla kuin lumihanki. Nahka-asuinen poika poimi sen ja sitten pitkä, kaunis poika löi vaaleatukkaista, he ajoivat tätä takaa pitkin kalliotörmää, sotkivat taas krookuspenkin ja yksi pojista jäi hieman jälkeen. Vasta silloin ikkunassa olija käsitti katselevansa filmaamista kuin unessa – että valkealla paperilla oli käsikirjoitus, josta pojat katsoivat mitä seuraavaksi tapahtuu.

Sitten toisten kiinniottama vaaleatukkainen poika polvistui jälleen kaupunki taustanaan, taas hänen ohimolleen laskettiin pistooli, ja tällä kertaa kuului myös laukaus, joka hautautui kirkonkellojen kumuun – juhlalliseen sävelmään, jota eräät törmällä sijaitsevan talon asukkaista niin vihasivat, että istuivat työpöytänsä takana pumpulit korvissa.

Laiha poika kaatui, nyt ilman potkua ja tällä kertaa vatsalleen, ja makasi liikkumatta niin kauan kuin lähemmäs astunut poika häntä kuvasi pitäen mustaa elokuvakameraa hänen yllään. Sitten alkoi seuraava kohtaus: ampuja asteli katua pitkin hitaasti kohti taloa ja ikkunassa seisovaa; sitten kuvaaja, samanlainen poika kuin muutkin, päästi hänet ohitseen.

Kohtaus toistettiin ja ampuja käveli monta kertaa talon editse kasvot tyytyväisessä hymyssä. Hän astui pitkin, vahvoin ja joustavin askelin, jotka jättivät vielä hieman hintelät mutta jo leveät hartiat lähes liikkumattomiksi. Pistoolin hän oli survaissut selän taa housunkauluksen väliin.

*

Kun huoneen asukki ennätti aamupäivän lautalla Fåröhön, autosta nousijaa vastaan puhalsi viiltävä merituuli. Viimassa hytisten juotiin vanhojen venevajojen luona nopeasti jäähtyvät kahvit, sitten katseltiin jonkin aikaa jättimäisiä, kummallisen muotoisia kivipatsaita, jotka seistä toljottivat rantavedessä kuin harmaat kivettyneet hiidet. Lopuksi hänet ohjattiin pienelle niementapaiselle, mistä näki rantaan, jossa Bergman kävi kävelyllä.

Kauempaa katsoen vaikutti siltä, että hän oli nähnyt unessa kaiken oikein. Leveä hiekkaranta ja sirkeät männyt tuntuivat tutuilta. Jäät olivat kuitenkin lähteneet, aallot olivat harmaita ja meri tuoksui kylmänä ja kutsuvana.

Suomennos Hannu Oittinen
2008


Käännökset Illimarissa


Fårön ranta

format_quote
Vaikka rantatörmällä sijaitsevan talon päätyhuoneen asukki ei ollut kertaakaan nostanut katsettaan tietokoneen mustavalkonäytöstä, hän tiesi taivaan seljenneen.
subject