Ei ole helppoa olla romantikko arkisessa maailmassa, jonka todellisuus ei vastaa kuvitelmaa. Karun totuuden joutuu huomaamaan Friedebert Tuglaksen romaanin Felix Ormusson (1915, suom. Otto Aho, kustantaja: Pohjoinen 1988.) minäkertoja Felix. Nuori taiteilija saapuu Pariisista ystävänsä Johanneksen luokse kesänviettoon maaseudun rauhaan. Ormusson ihastuu Johanneksen vaimoon Heleneen, jonka näkee ihanteellisena naisena. Ihastumisensa huumassa mies on suhtautunut torjuvasti Helenen siskoon Marioniin, joka on ilmeisesti kiinnostunut Felixistä. Tunteet Heleneä kohtaan laimenevat, ja mies huomaa ihastuneensa Marioniin. Marion kuitenkin torjuu hänet, ja Felix pakenee keksimänsä pariisittaren luokse.

Ormusson on romanttinen sankari, joka haluaisi pelastaa kauniin Helenen maalaismaiselta Johannekselta. Felix on luonnollisesti Johannesta henkevämpää ja sielukkaampaa seuraa. Valitettavasti Helene ei ole pelastettavissa, sillä hän ei halua jättää miestään. Felix vertaa itseään Don Juaniin, Don Quijoteen ja Goethen romaanin nuoreen Wertheriin. Teoksessa voi nähdä viittauksen myös Ilias-eepokseen. Eepoksen Helena on naimisissa Spartan kuninkaan Menelaoksen kanssa. Kaunis Paris saapuu vieraisille Spartaan ja ryövää Helenan, kun kuningas on poissa. Felix yrittää ryövätä Helenen Johannekselta, mutta ei onnistu. Ormusson tekee itsestään myyttien ja satujen sankarin, mutta tiedostaa kuvitelmiensa naurettavuuden. Felix huomaa elävänsä väärällä ajalla, kuten Don Quijote. Romantiikan aika on ohi, eikä enää ole enää ryöväreitä, joiden kourista voisi pelastaa neitoja.

Tarina kerrotaan Ormussonin näkökulmasta. Taiteilija heijastaa tunteensa ympäristöön: ihmiset näyttäytyvät hänelle sellaisina kuin ne hänen kuvitelmissaan ovat. Teoksen tyyli on impressionistinen. Se esittää, millaisen vaikutelman Felix saa muista ihmisistä ja luonnosta. Mitä onnettomammaksi Ormusson itsensä tuntee, sitä pimeämpi on taivas ja kylmempi sade.

Kertoja kuvittelee olevansa keskellä pastoraalin idylliä. Vasikanhoitaja ja heinämies ovat hänelle maisemaan kuuluvia koristeita. Felix suhtautuu kyläläisiin ironisesti ja pitää heitä hieman naurettavina ja yksinkertaisina. Ironinen mies joutuu kuitenkin itse ironian kohteeksi.

Onko Felix läpeensä naurettava ja ironinen sankari? Teoksen alkusanat allekirjoittanut tekijähahmo leimaa päähenkilön naurettavaksi, ja sellaiseksi hän on helposti tulkittavissa. Ormusson on kuitenkin analyyttinen tunteidensa erittelijä. Hän ihastuu, haaveilee, kaipaa ja pohdiskelee tunteitaan. Felixin tarina muistuttaa kertojan kuvausta rakkauskirjeestä, joka saa sävynsä sen mukaan, millaisella äänellä se luetaan. Ormusson voi olla koominen haihattelija, mutta myös vakavasti otettava mies, joka ymmärtää rakkauden tragiikan.

Hanna Samola

Elo 1/2010