Virolaisesta suomalaiseksi muuttunut Antto Terras kirjoittaa kirjoja sen takia, ettei hänen tarvitsisi enää ikinä kytätä rosvoja kauppakeskuksissa. Sitä hän ehti tehdä Helsingin Stockmannilla 18 vuotta. Ja omien sanojensa mukaan hän teki juuri kyseistä työtä, koska oli itsekin aiemmin rosvo ja Stockmannin liikenerot ilmeisesti ajattelivat Terrasin palkatessaan, että kyllä retale kaltaisensa tunnistaa.

Mikäli Terras oli vanhassa työssään yhtä taitava kuin nyt kirjoittajana, Viro on menettänyt taas yhden monilahjakkuuden Suomeen. Kirjoittajana Terrasilla nimittäin on nobelistin sanankäyttötaito, antropologin katse ja monitieteinen lähestymistapa. Niitä käyttäen Terras on kirjoittanut jo monta kirjaa ja saanut esiintymiskiellon Tallinkin laivoille. Jälkimmäisen sen takia, että Terras on myös stand up -koomikko, joka pitää kansallisista stereotypioista. Virolaiset eivät ilmeisesti suuremmin pitäneet Terrasin heille näyttämästä peilistä.

Helsinki–Tallinn Express lupaa kertoa ”täyden totuuden suomalaisista ja virolaisista”, mutta tällä kertaa on ennen kaikkea suomalaisten vuoro asettua peilin eteen. Virolaiset esiintyvät kirjassa pikemminkin sympaattisina sivuhenkilöinä, joiden kautta väännellään suomalaisista annettavaa kuvaa. Tarkennuksena mainittakoon, että sympaattinen tarkoittaa tässä yhteydessä verta, hikeä ja kyyneleitä -tyylin sympaattista, toisin sanoen sankaria, joka ei sympatiaa tarvitse eikä tekojensa perusteella sitä aina myöskään ansaitse, mutta josta lukeminen kuitenkin väistämättä herättää sympatiaa. Tältä osin käy ilmeiseksi kirjoittajan lapsuudenaikainen mieltymys Dostojevskiin. Tai ehkä selitys on yksinkertaisempi. Tästä katsantokannasta käsin on inhimillistä ja ymmärrettävää, että virolaiset näyttävät historiansa, vielä äskettäisen köyhyytensä ja traagisten tarinoidensa ansiosta jossain määrin kiinnostavammilta ja sympaattisemmilta kuin suhteellisesta vauraudesta nauttineet suomalaiset. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että kirjoittaja haluaisi esittää suomalaiset huonommassa valossa. Miten hän voisikaan. Terrashan kirjoittaa suomalaisista me-muodossa. Ja kuten hän useaan kertaan mainitsee, monista eroavaisuuksista huolimatta ei ole mitään syytä olettaa, etteivätkö virolaiset olisi suhtautuneet suomalaisiin ylemmyydentuntoisesti, jos historia olisi kulkenut toisin. Ainakin 1990-luvun alussa.

Mutta se on vain yksi kirjan aiheista. Ennen kaikkea Terras kertoo siitä, miksi olemme niin erilaisia kansoja, vaikka lahden kummallakin rannalla ajatellaan, että oikeastaan meidän pitäisi olla melko samanlaisia. Kaikki tietenkin saa alkunsa jo jääkaudella ja oman panoksensa antavat luonto, historia ja muut kansat. Hyväntahtoista piikittelyä saavat tuta kaikki osapuolet. Ja kuten aina, itkuhan pitkästä ilosta lopulta tulee. Eli tarina, jossa Suomenlahden pohjoisrannalla irvaillaan, hihitellään ja nauretaan röhönaurua, viekin takaisin etelärannalle ja tekee selkoa niinkin vakavista aiheista kuin virolaisten ja venäläisten suhteet sekä Viron tulevaisuus. Ainakin melkein. Varsinaisesti kirjan viimeiset sivut kertovat siitä, miten virolaisesta ketkusta tuli suomalaistunut espoolainen perheenisä, joka ajelee osamaksulla ostamallaan KIAlla.

Helsinki–Tallinn Express on kirja ihmisille, jotka eivät pelkää nauraa itselleen, mutta haluavat myös vilpittömästi oppia ymmärtämään lähinaapureitaan. Ja miksei kaukaisempiakin. Seppo Zetterberg kirjoitti kymmenkunta vuotta sitten suurenmoisen tiiliskiven nimeltä Viron historia. Helsinki–Tallinn Express on oppikirja sen lukemiseen. Humoristinen oppikirja, jossa on totuutta enemmän kuin haluaisi uskoa. Ja koska myös Terras kertoo tarinaansa kronologisessa järjestyksessä, kirjoja voisi suositella luettavaksi rinnatusten. Ei ole mitenkään mahdotonta, että kaikki voittavat.

Riho Laurisaar
Suomennos Petteri Aarnos
Elo 1/2019