Suomalaisten onnellisuus

… liittyy varmasti osaltaan siihen, että suomalaisilla on enemmän vettä, enemmän metsää, pidempi rantaviiva ja enemmän tilaa lomailla. Jos todella on mahdollista löytää itselleen ikioma saari, rakentaa sinne hulppea tai vähän vähemmän hulppea tai vaikka täysin tavallinen mökki tai edes asetella kallionkohoumalle ikioma tuoli, nauttia yksinäisyydestä keskellä merta ja luontoa, niin silloin ei yksinkertaisesti ole muuta mahdollisuutta kuin olla elämäänsä tyytyväinen ja onnellinen, ainakin kesällä. Merellä saarten keskellä seikkaillessani opin senkin, että jos rantakallion kyltissä lukee ”yksityisalue”, siihen ei ole kahta sanaa. Ei, vaikka jokamiehenoikeudet miten antaisivat mahdollisuuden maihinnousuun käytännöllisesti katsoen kaikkialla, erityisesti siinä tapauksessa, jos taivaalle on kasaantunut ukkospilviä. Saaristossa oppii nopeasti, että ulkopuoliset eivät ole näihin kesäparatiiseihin tervetulleita. Onneksi meressä on mielin määrin myös yleiseen käyttöön tarkoitettuja saaria. Saaria riittää kaikille: niin yksityisille omistajille kuin tavallisille telttaileville kulkureillekin. Viime kesän kauneimmat muistot liittyvät kahteen saareen: Päntäriin ja Lehtisaareen. Päntärissä näin ensi kertaa omin silmin riskiläyhdyskunnan ja sinne ilmeisesti tutustumisretkelle saapuneita ruokkeja. Lehtisaarten huviloissa oli tyyliä ja aistikasta vanhanaikaisuutta – ja löytyipä sieltä myös täydellinen venesuoja, jonka yltiöystävällinen huvilanomistaja meille esitteli.

Virolaisten onnettomuus

… liittyy historiaan. Jos vertaamme Viron ja Suomen lomanviettokulttuureja, vaikuttaa siltä, että varhaisvaiheet olivat kummallakin maalla onnellisesti samankaltaisia kuin muuallakin Euroopassa. 1700-luvulla parempi väki eli aatelisto alkoi pitkin Eurooppaa rakentaa kesäkartanoita, kauniita puuhuviloita kylpylöineen ja puistoineen. Tallinnan ympäristöön kohosi ensimmäisiä kesäkartanoita eli höfcheneitä jo Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla. 1800-luvun jälkipuoliskolla myös virolaiset alkoivat rakentaa huviloita yhä enemmän ja tapa levisi vauraamman keskiluokan pariin. Viron itsenäistyttyä rakennettiin jo ns. ”viikonlopputaloja” ja kesäasuntoja, joita kaikki halukkaat saivat vuokrata käyttöönsä. On hyvin mahdollista, että Virosta olisi kehittynyt samanlainen mökkeilyn luvattu maa kuin Suomesta, ellei sitä olisi vuonna 1940 ”hyväksytty” neuvostokansojen perheeseen. Neuvostoliitossa lomanvietto ei enää ollut ihmisen yksityisasia, vaan valtiollisesti järjestettyä ja valvottua toimintaa. 1960-luvulla Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa käynnistettiin järjestelmällinen virkistys- ja vapaa-ajanviettoalueiden suunnittelu ja säätely. Suosittelen tutustumaan Viron SNT:n virkistysalueiden yleiskaavaan, jonka löysin Viron arkkitehtuurimuseon vuonna 2020 julkaisemasta, Epp Lankotsin ja Triin Ojarin toimittamasta erittäin mielenkiintoisesta kirjasta Suvila. Puhkamine ja arhitektuur Eestis 20. sajandil.

Viron SNT:n virkistysalueiden yleiskaava kirjasta Suvila. Puhkamine ja arhitektuur Eestis 20. sajandil.

Kommunistisen hyvinvointiyhteiskunnan näkemyksen mukaan työkansan terveyttä tuli hoitaa organisoidusti. ”Lomailu ei ollut joutenoloa, vaan tavoitteellista toimintaa työn tuottavuuden ylläpitämiseksi ja parantamiseksi. —— Työntekijöiden lomanvieton organisointi oli osa ideologista kasvatustyötä ja yhteisöllisyyden tunteen luomista”, kirjoittaa Epp Lankots samassa kirjassa (Lankots, Ojari, 2020, 35).

Lasten tai perheen kanssa lomailu ei sopinut neuvostovaltion pirtaan. Syntyi ilmiö, jota voisi kutsua vaikkapa massalomailuksi. Luonnonkauniisiin paikkoihin rakennettiin parantoloita, lomakeskuksia ja lepokoteja. Oikeus parantolalomalipun lunastamiseen ei ollut suinkaan itsestäänselvyys. Sen saamiseksi täytyi olla selvästi keskimääräistä tasa-arvoisempi henkilö tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Minun äitini pääsi sovhoosin pääkirjanpitäjänä toisinaan lomalle Pärnuun. Minulle ja siskolleni äidin loma oli kesän viheliäisin osa, sillä silloin meille tuli lastenhoitaja. Joskus meidän oli jopa koetettava lypsää lehmää, joka läiski hännällään eikä suostunut antamaan maitoa vale-emännälle. Äiti tuntui aina olevan poissa todella pitkään. Onneksi meitä ei sentään pakotettu menemään pioneerileirille, mistä olen edelleen äidille syvästi kiitollinen.

Stalinin kuoleman jälkeen ja 1960-luvun suojasään aikaan alkoi lopulta yleistyä hieman yksilöllisempi lomailutapa: tuolloin alettiin perustaa mökkiosuuskuntia ja siirtolapuutarhoja. Vaikka tämä lomailumuoto mahdollisti kesänvieton koko perheen voimin, oli pidettävä mielessä, että lomanvietto oli edelleen yhteisöllinen asia myös perhettä laajemmassa mielessä: siitä pääsi osalliseksi vain kollektiivin osana, mökkiosuuskunnan, siirtolapuutarhan, ammattiyhdistyksen tai yrityksen jäsenenä (Lankots, Ojari, 2020, 75). 1970-luvulla koettiin todellinen mökinrakennusbuumi. Vuonna 1975 Virossa oli 500 siirtolapuutarhaa. Rakennusmateriaalien hankkimisesta sekä rakentamissääntöjen, -määräysten ja -vaatimusten kiertämisestä kehittyi aivan oma taiteenlajinsa. Luonnonkauniisiin paikkoihin perustettujen mökkiosuuskuntien mökit saivat olla enintään 40-neliöisiä eikä niiden yhteyteen saanut perustaa koristepuutarhaa sen enempää kuin kasvimaatakaan. Siirtolapuutarhassa taas sai pystyttää osuuskunnan myöntämälle palstalle korkeintaan 25 neliömetrin kokoisen mökin ja sen yhteydessä hyötykasviviljely oli pakollista. Yhteistä kummallekin mökkimuodolle oli se, että niissä ei saanut asua ympärivuotisesti, vaan käyttö oli sallittua toukokuun 1. päivästä lokakuun 1. päivään (Lankots, Ojari, 2020, 87).

Mökki oli tavallaan myös statuksen ja vaurauden osoitin – vaikka Neuvostoliitossa kaikki kuului tietenkin kansalle eikä yksityisomaisuutta ollut. Kablin, Rannamõisan, Võsun ja Elvan kauniisiin maisemiin kohosi ”bossien” huvila-alueita. Neuvostokauden lopulla vuonna 1990 Virossa oli hieman yli 1 300 siirtolapuutarhaa ja mökkiosuuskuntaa ja niissä yhteensä yli 52 000 mökkitonttia.

Ja sitten…

Vuoden 1991, uudelleenitsenäistymisen, yksityistämisen ja maatilojen vanhoille omistajilleen palauttamisen jälkeen virolaiset ovat lähes unohtaneet sanan suvila. Siitä ei tule virolaiselle mieleen suomalainen kesämökki, vaan massalomailu ja siirtolapuutarhan kollektiivi. Virolaisen vapaa-ajan asunto on nykyään todennäköisemmin maalaistalo – maamaja, talu tai talukoht – kuin suvila. Olenpa kuullut tässä merkityksessä puhuttavan jopa paadikuurista, venevajasta. Itseään kunnioittava virolainen ei enää rakenna suvilaa, vaan kunnostaa perinnöksi saamansa talovanhuksen tai ostaa perinteisen maatalon, jossa voi viettää myös talvilomansa; siellä hän leikkaa vanhat omenapuut, istuttaa mansikat tai perustaa kauniin koristepuutarhan. Tärkeintä on löytää mieleinen talo mahdollisimman yksinäisestä kolkasta, olla kaukana naapureista ja muista ihmisistä, ja tehdä mahdollisimman paljon töitä myös kesälomalla. Ehkä sekin on yksi syy, miksi virolaiset eivät pidä itseään kovin onnellisina tai ovat ainakin hyvin varovaisia onni-sanan käytössä. Koskaan kun ei voi tietää, mitä huominen päivä tuo tullessaan.