Virolainen identiteetti löytyy metsästä. Valdur Mikita selittää kirjoissaan, miksi virolaiset ovat sellaisia kuin ovat ja miksi identiteetistä on tärkeää puhua.
Valdur Mikita on viime vuosina kertonut virolaisille heistä itsestään. Hänen kirjoituksensa ovat saavuttaneet suuren suosion ja hyvin laaja-alaisen lukijakunnan. Mikita myöntääkin, että identiteettikysymys on virolaisille hyvin tärkeä ja se on vaivannut virolaisia jo ainakin parisataa vuotta. ”Se on myös hyvin luonnollista, sillä mielestäni kansa voi kehittyä ainoastaan suuren identiteettikriisin seurauksena. Onhan ihmisenkin kehittymisen avainhetki usein identiteettikriisi.” Yhtenä syynä virolaisten ”identiteettivajeeseen” Mikita näkee sen, että pitkällä aikavälillä katsottuna virolaiset ovat oikeastaan lainanneet itsensä maailmalta. Kieli on suureksi osaksi lainattu naapureilta, kuten myös kulttuuri ja jopa veri – geenit ovat laskeneet Itämeren rannalle monena eri jokena sekä Euroopasta että Aasiasta. ”Emme vieläkään tiedä ihan tarkkaan, keitä olemme. Kysymys täytyy esittää uudelleen ja uudelleen.” Mikitan mukaan vaikuttaa siltä, että tärkeimmässä roolissa virolaisten maailmankatsomuksen syntymisessä on ollut virolainen luonto. Maisemat eivät ole aikojen saatossa muuttuneet, jaamme edelleen samat metsä- ja merimaisemat, jotka inspiroivat jo kaukaisia esivanhempiamme. ”Luonto on ilmeisesti identiteettimme vanhin ja ehkä myös arvokkain ja kestävin kerrostuma”, hän toteaa.
Semiootikko Valdur Mikitan virolaisuutta kuvaavaan trilogiaan kuuluvat kirjat Metsik lingvistika (2008), Lingvistiline mets (2013) ja Lindvistika ehk metsa see lingvistika (2015). Kuten kirjojen nimistä kuulee, on nimenomaan metsä tärkeä osa virolaista kulttuuria ja identiteettiä. Mikita kysyykin, ovatko virolaiset metsäkansaa. Ja vastaa: ”Britteihin verrattuna olemme täysin metsäkansaa, tai ainakin metsään suuntautunutta kansaa, mutta mareihin tai nenetseihin verrattuna virolaiset eivät ole lähelläkään metsäkansaa.” Mikitan mielestä on kuitenkin selvää, että metsällä on virolaisten identiteettiin paljon suurempi vaikutus kuin merellä ja pelloilla. Merikansan identiteetin vei neuvostomiehitys. Rantakylät jäivät raja-alueelle ja kalastajien vuosisatoja kestäneet perinteet katkesivat. Perinteinen virolainen maatalouskulttuuri sen sijaan katosi Viron liittyessä Euroopan Unioniin, kun pientilat eivät pystyneet vastaamaan unionin säädöksiin. ”Lyhyessä ajassa tuhannet pientilat lopettivat toimintansa. Se oli katastrofi Viron maaseudulle, mutta kiinnostavalla tavalla se vaikutti virolaisten identiteettiin aika vähän”, Mikita kertoo. Virolaiset ovatkin sukeltaneet identiteettietsinnöissään vanhaan kerrostumaan – metsään. ”Metsä on muinaisen maailmankatsomuksemme viimeinen linnoitus. ”
Valdur Mikita on kuitenkin hieman huolissaan Viron metsistä. Vielä neuvostoaikana puolet Virosta oli metsää. Nykyään Viroonkin yritetään juurruttaa eurooppalaista metsänhoitopolitiikkaa, mikä tarkoittaa, että vanhat metsät katoavat kovaa vauhtia. Se on iso ongelma. ”Viron imagoon on pitkään kuulunut puhdas ja koskematon luonto. Nykyään jokainen, joka liikkuu Virossa metsässä huomaa nopeasti, ettei se pidä enää paikkaansa. Tulisikin pohtia, miten tuo vihreä erikoisuus olisi säilytettävissä vielä sadan vuoden päästä. Valitettavasti tällaista keskustelua Virossa ei tällä hetkellä käydä.”
Valtavasta suosiosta huolimatta Mikita epäilee, kannattaako hänen kirjojaan kääntää kokonaisuudessaan muille kielille. Niissä on paljon sellaista, jonka ymmärtävät vain virolaiset. ”Mutta mistä sitä tietää, kääntäjät pystyvät joskus ihmeisiin. Suomalaiset ja venäläiset ehkä käsittäisivätkin noita mytogeografisia tekstejä, mahdollisesti latvialaisetkin. Ja japanilaiset, hekin ovat kummallista kansaa”, Mikita pohtii. Viro-instituutin vuosittain julkaisema Nippernaati-antologia on kuitenkin ottanut haasteen vastaan ja syksyllä ilmestyvästä kolmannesta Nippernaatista löytyy Hanna Pippurin suomentama katkelma Mikitan viimeisestä kirjasta Lindvistika.
Nippernaatiin valittu teksti kertoo virolaisten suhteesta paitsi metsään myös maalaistalon pihapiiriin. Valdur Mikitan mukaan juuri maalaistalon pihapiiri on virolaisen kulttuurin mytologinen keskus. Kuuluisa riihiasumus on ennemminkin kaunis historiallinen konstruktio, joka tuskin enää koskettaa virolaisen sielua. Sen sijaan ikävä talon pihapiiriin ei ole kadonnut virolaisesta kulttuurista mihinkään. ”Ideaalin kodin toisella puolella on metsä ja toisella puolella jotain avaraa kuten pelto, toinen vaihtoehto on metsä ja merinäköala. Naapurit voisivat olla juuri niin kaukana, että taloa ei näe, mutta joskus näkyy savua. Vihainen ja pahansuopa naapuri onkin muuten yksi virolaisen kirjallisuuden ehdottomista lempihahmoista. Ilman vihaista naapuria virolainen kirjallisuus tuntuisi epäuskottavalta. Virolaiset rakastavat eniten juuri tuollaisia näkymättömiä naapureita, mutta jos ne ottaisi kokonaan pois kuvasta, muuttuisi maailma liiankin kolkoksi”, Mikita kuvailee.
Identiteettipohdinnat ovat tuttuja Suomessakin, ovatko ne erottamaton osa pienten kansojen olemassaoloa? Mikitan mukaan eksistentiaalikysymysten parissa painivat suuremmilla kansoilla filosofit, pienet kansat eivät pääse osalliseksi sellaisesta luksuksesta. Täällä bussikuskien ja talonmiesten pitää tehdä myös suurmiesten työt. Suuret kansat ovat kuitenkin usein yksikielisiä ja yksikulttuurisia, heitä kiinnostaa huomattavasti vähemmän, mitä ympärillä tapahtuu. ”Maat, joilla ei ole öljyä, voivat pitkällä aikavälillä panostaa ainoastaan kulttuuriin ja koulutukseen. Suomi ja Viro ovat oikeastaan tästä hyviä esimerkkejä. Pienen kansan elämä on vaikeaa, mutta kansan pienuuden tiedostaminen on kuin lottovoitto.”
Vaikka virolaisia voi verrata moneen muuhun pieneen kansaan, on virolaisilla ainakin yksi ominaisuus, joka (nyky)suomalaisilta puuttuu. Virolaisten keskustelukumppanit eivät nimittäin rajoitu pelkkiin ihmisiin, heidän verkostonsa ovat paljon laajempia. Mikita mainitsee ainakin suuret puut, kauan sitten kuolleet esi-isät, linnut, eläimet, pilvet, ötökät ja siirtolohkareet. ”Viimeiset tosin ovat suomalaista alkuperää, joten niiden luulisi vielä jotenkin ymmärtävän suomea. Ongelma onkin siinä, että suomalaisilla on välillä vaikeuksia aloittaa keskustelua”, Mikita vitsailee. Perinnekulttuuri on täynnä tarinoita, joissa kivillä on ollut sekä kansanlääkinnässä että taioissa tärkeä tehtävä. Virolaiset ovat perinnehullua kansaa ja ilmeisesti juuri perinteen keräämisen vuoksi virolaisessa kulttuurissa tapahtuu jatkuvaa perinteiden reinkarnaatiota. ”Virolainen perinnekulttuuri ei voi hyvin siksi, että sitä olisi jotenkin oleellisesti enemmän kuin muilla kansoilla, vaan siksi, että me itsepintaisesti keräämme sitä koko ajan. Isoille kiville puhuvia ihmisiä en ole tosin omana elinaikanani tavannut, mutta mineraalitietoisuus ei ole kadonnut minnekään – se on löytänyt uuden ilmaisukanavan pienissä onnenkivissä, joita nuoremman polven virolaiset rakastavat. Puhuvat kivet ovat tulleet takaisin ja määrittävät yöpöydällä kohtalomme varhaisena ja maagisena itämeren kansana.”