Kun 1980-luvun lopussa elämä Virossa vähän vapautui, satuin näkemään Tallinnan Draamateatterissa yleisön joukossa K-kaupan Väiskin, ja omaksikin yllätyksekseni tervehdin häntä. Hänhän oli Suomen televisiota katsoville virolaisille kuin perheenjäsen, joka esitteli mainoksissa herkullisen näköisiä lihanpaloja ja kääri ennennäkemättömän ohuen kinkun sellaisen harvinaisen ihmeen kuin banaanin ympärille.
Tuollaisessa Suomi-aiheisessa ilmapiirissä syntyi Tallinnassa 80-luvun lopussa Suomen kulttuuripiste. Se kehittyi pian omaleimaiseksi instituutioksi, jota symbolisesti kutsuttiin Suomi-instituutiksi. Instituuttia johtamaan osoitettiin tunnettu fennofiili Mart Ummelas (1953–2020), itse toimin kulttuurisihteerinä. Työt aloitettiin Tallinnan valtuuston ensimmäisessä kerroksessa olevassa tilassa. Emme olleet vielä osa monissa maissa toimivaa hienoa Suomi-instituuttien verkostoa, vaan eräänlainen ylimenokauden muodostuma, joka toimi Eva Lillen johtaman Tuglas-seuran alaisuudessa. Työn luonne oli kuitenkin selvä. Kulttuuripiste, jossa oli työskennellyt myös Piret Saluri, oli raivannut polun valmiiksi. Ehkä juuri siksi panostimme aluksi kirjallisuuteen. Kirjailijan kutsuminen oli helppo sitoa Salurin kääntämiin Virossa juuri ilmestyneisiin kirjoihin. Se ei ollut myöskään kovin kallista, ja kirjallisuus vastasi hyvin käsitettä suomalainen kulttuuri, jonka esittelyä varten meidät oli perustettu. Tuglas-seura hallinnoi meitä, ja Mart Ummelas raportoi rahan käytöstä, kunnes Suomessa tehtiin päätös, ettei taloudellista vastuuta voi jättää toisen maan kansalaisen vastuulle, ja Suomesta lähetettiin Pertti Pyhtilä, joka toimi kulttuurisihteerinä, ja vastasi taloudesta. Eva Lille oli lisännyt ainoaan tietokoneeseemme tervehdyslauseen ”Raha-asiat kuntoon!” Se tervehti meitä aamuisin, ja raha-asiat pysyivät kunnossa.
Ideoista ei ollut pulaa. Järjestin muun muassa yhteisiä muotinäytöksiä, joihin osallistui sen aikaisen taideakatemian ja Helsingin taideteollisen korkeakoulun opiskelijoita. Kutsuimme niitä kaamoksen mukaan tyylikkäästi nimellä Camoz, vaikka tuolloin virolaisilla ei ollut vielä aavistustakaan, mitä kaamos tarkoittaa.
Eräässä muotinäytöksessä esittelimme Marimekon vaatteita. Marimekko oli juuri avannut Tallinnaan liikkeen ja toivoi Virosta uutta markkinaa. Näimme, miten huonosti kauppa kävi ja päätimme auttaa. Muotinäytös pidettiin instituutin tiloissa Kirjailijoiden talon toisessa kerroksessa. Mallien piti vaihtaa vaatteet johtajan huoneessa ja tulla esittelemään niitä instituutin saliin. Koska paikalle tuli myös Kirsti Paakkanen, kutsuimme muotinäytökseen virolaisten naisten kerman, tunnettuja taideihmisiä ja poliitikkoja. Kaikki oli valmista, muotinäytöksen piti alkaa, mutta yleisöä ei ollut. Seisoin porrastasanteella hermostuneena ja päätin, että jos kutsutut eivät tule, jätän heti eroilmoituksen. Kului puoli tuntia, ja kaikki tärkeät daamit tulivat yhdellä kertaa. Selvisi, että jonkun tärkeän vieraan, ilmeisesti Ukrainan pääministerin valtiovierailun vuoksi liikenne instituutin ympärillä oli suljettu. Muotinäytös sujui hyvin, mutta Marimekon kauppaa se ei auttanut. Virolaiset naiset eivät pitäneet Marimekon omaperäisistä vaatteista.
Järjestimme myös Naiste November -nimisen suurtapahtuman eri puolilla Viroa. Kuressaaressa vierailevina puhujina oli naisia Helsingin yliopiston Kristiina-instituutista. Monet virolaiset naiset pitivät suomalaisia tuolloin paatuneina feministeinä, ja jotkut epäilivät heidän myös kadottaneen naisellisuutensa ja kokkaustaitonsa. Kuressaaressa kaikki virolaiset olivat pukeutuneet mekkoihin ja hameisiin, suomalaisilla naisilla taas oli housut. Toisaalta Käärikulla esiintyi viroksikin käännetty ja Virossa hyvin pidetty Annika Idström, joka puhui kiinnostavasti lempeällä äänellä lyhyessä ruudullisessa hameessa ja huolitellussa meikissä.
Vuonna 1994 instituutin asema muuttui, kun Suomen Viron-instituutista tuli osa Suomi-instituuttien kansainvälistä ketjua, ja instituutin johtajaksi valittiin tuleva professori Seppo Zetterberg.
Nuo ajat on talletettu vuosikirjoihin, valokuviin ja arkistoihin, mutta se työ, mitä instituutissa on tehty, ansaitsee ihailua ja arvostusta. Jos luettelisi kaikki ne suomalaiset, jotka ovat esiintyneet instituutissa tai instituutin kutsumana ympäri Viroa, saisi pitkän listan merkittäviä ihmisiä presidenteistä ja pääministereistä kansainvälistesti tunnettuihin eri kulttuurialojen edustajiin. Muistellessani keitä olen tavannut niiden parinkymmenen vuoden aikana, jotka instituutissa vietin, olen itsekin itselleni kateellinen ja kiitän kohtaloa, joka mahdollisti kaikki nuo kohtaamiset. On ollut suuri työ, mutta ennen kaikkea nautinto esitellä itselleni tärkeää maata ja kansaa omalle maalle ja kansalleni ja auttaa luomaan siteitä kahden oikeastaan hyvinkin läheisen kansan välillä. On ollut suuri ilo ja kunnia ihailla niin läheltä toista kiinnostavaa kulttuuria ja sen lahjakkaita edustajia. Uskon, että samoin tuntevat myös ne, jotka ovat tehneet samaa työtä minun lisäkseni.
Tällainen muistelu herättää minussa voimakkaan halun kirjoittaa muistelmia noista ajoista. Niin paljon on 30 vuoden aikana tapahtunut. Suomen tv-mainosten ihailusta olemme edenneet kahden yhtä kiinnostavan kansan sydämelliseen yhteistyöhön. Ja mitä kaikkea onkaan vielä edessä!