Pimeiden öiden elokuvafestivaali, kotoisasti PÖFF, on houkuttanut Viron filmihulluja teattereihin jo neljännesvuosisadan vuoden synkimpään aikaan ja hivuttautunut suurten festivaalien harvalukuiseen eliittiin.

Festivaaliklubina toimineen keskustahotellin aula on tyhjentynyt, festivaalin johtaja Tiina Lokk vilkuttelee viimeisille vieraille ja vajoaa seinäkkeen suojaamaan nojatuoliin. Viimeinen haastattelu, ja sen jälkeen hän voi mennä kotiin siivoamaan.

Tyhjiin puristettu Lokk on kuitenkin tyytyväinen. Tallinnaan saapui liki 1 300 festivaalivierasta, ja lipunmyyntikin ylsi 70 prosenttiin koronaa edeltäviin vuosiin verrattuna.

´Kuukausi ennen avajaisia oltiin vielä katastrofin partaalla. Rakettina kohonneet tartuntalukemat romahduttivat ennakkomyynnin, ja oppositiopoliitikot alkoivat vaatia tapahtuman peruuttamista. Mutta budjetti oli käytetty ja lentoliput buukattu. Miten kävisi kymmenien ensi-iltojen, joihin kuului muun muassa Aku Louhimiehen Odotus.

”Se oli täyttä horroria! Olen todella kiitollinen, että hallitus antoi meillä erikoisluvan. Eikä yhtään koronatapausta!” Lokk iloitsee.

Ilo on ennenaikaista, sillä haastattelun keskeyttää puhelu ja kollega kertoo yhden festivaalivieraan antaneen positiivisen testituloksen Venäjällä. Lokk ottaa tiedon vastaan lunkisti. Kävijämassat huomioon ottaen muutama tapaus olikin odotettavissa.

25 vuotta sitten

Neuvosto-Viron Moskovan rahoilla kukoistanut elokuva-ala laahusti 1990-luvun puolivälissä syvässä alhossa. Täyspitkiä elokuvia tehtiin vuodessa yksi tai kaksi tai ei ollenkaan. Kinosaleja suljettiin yksi toisensa perään, jäljelle jääneissä jylläsivät Hollywoodin kassahitit.

Tiina Lokkin päässä syttyi idea festivaalista, ja sinne se olisi saattanut jäädäkin, ellei Tanskan tuolloinen suurlähettiläs olisi provosoinut Lokkia ottamaan haasteen vastaan. Tukea tarjosi myös Suomen Viron-instituutin kulttuurisihteeri Eva Lille, jonka kanssa Lokk pallotteli nimeä ravintola Controventon pöydässä. Pietarin Valkeiden öiden teatterifestivaalista ajatus mutkitteli alkutalven pimeisiin öihin.

Syksyllä 1997 Tallinnan kadunvarsille ilmestyi Pimeiden öiden elokuvafestivaalin julisteita. Alku oli vaatimaton. Ohjelmassa oli parikymmentä elokuvaa, Kinomajan kylmässä salissa huono äänentoisto ja epämukavat istuimet.

”Ensimmäinen festivaali on festivaali vain siksi että sitä kutsuttiin festivaaliksi. Vähän yli kymmenen pohjoismaista elokuvaa, pari saksalaista ja ranskalaista, koko festivaali järjestettiin Kinomajan salissa, jossa on nipin napin sata istumapaikkaa, niistä suurin osa tyhjiä. Sali oli kylmä, ilmanvaihto olematon, äänentoisto kauhea ja istuimet epämukavat.”
Näin muistelee elokuvakriitikko ja käsikirjoittaja Olle Mirme Viron television PÖFF 25 -dokumentissa (etv2.err.ee/1608385664/poff-25).

Haasteita ja kommelluksia riitti seuraavinakin vuosina. Nykyinen ohjelmajohtaja Helmut Jänes oli festivaalin tiimissä jo 1998, jolloin festivaalin uudeksi pesäpaikaksi tuli legendaarinen Sakala-keskus.
”Katsoin työkavereiden kanssa yhtä ruotsalaista elokuvaa kun valkokangas alkoi palaa. Ajattelimme kaikki samaan aikaan, mitä se tulee meille maksamaan, palaako pelkkä filmi vai koko rakennus.”

Epäuskoisia riitti, mutta jo seuraavat vuodet osoittivat, että festivaali on tullut jäädäkseen. PÖFF teki pesän Sakala-keskukseen, jonka 1 400-paikkainen sali täyttyi katsojista ja ovenpieliin liimailtiin ”Ostan pileti” -lappuja. Näytöksiä järjestettiin myös Tartossa ja muissa kaupungeissa.

PÖFF paisui vuosi vuodelta, syntyi lukemattomia alafestivaaleja ja tapaamisia tuottajille ja elokuvateollisuudelle. Alkujaan yleisöfestivaalina toiminut PÖFF lanseerasi kansainvälisen kilpailusarjan vuonna 2003. Kymmenen vuotta myöhemmin tuomaristo alkoi ehdotella A-luokkaan siirtymistä.

”Niin älytön idea ei ollut edes pälkähtänyt omaan päähäni”, väittää Lokk.

Mutta 2014 siellä kuitenkin oltiin, Cannesin, Venetsian ja Berliinin rinnalla. Kansainvälisen elokuvatuottajien liitto (FIAPF) on antanut A-luokituksen vain 15 elokuvafestivaalille maailmassa. Pohjois-Euroopassa PÖFF on ainoa tähän supersarjaan kivunnut.

Nuorena festarina PÖFF joutuu todistamaan tasonsa ja vahvistuttamaan sertifioinnin joka vuosi. Lokk uskoo, että Tallinnaa tarkkaillaan vielä pitkään. A-luokan festivaalin teko ei ole helppoa. Eikä halpaa.

Ikuinen start-up?

Vain korona on onnistunut pyyhkäisemään hetkeksi Tiina Lokkin mielestä festivaalin ikuisen riesan, rahoituksen.

”Budjetti on pysynyt samana kymmenen vuotta. Vitsailemme, että PÖFF on ikuinen start-up. Rahasta puhuminen on ollut arka aihe, sitä ei pidetä sopivana, mutta toisaalta – jos jotakuta hävettää, niin antakoon rahaa!”

Lokk vertaa festivaalin ja WRC-rallin Viron valtiolta saamia tukia. Ralliin herui 2,5 miljoonaa euroa, PÖFF sai tukea yli viisi kertaa vähemmän. Kaupungin panos oli vain noin 100 000 euroa. Lokkia harmittaa, ettei kulttuuria nähdä investointina eikä ymmärretä mitä luova talous tarkoittaa.

”PÖFFin potentiaalinen medianäkyvyys on yli 9 miljardia klikkauksina ja muuna käyttönä 70 maassa. Virossa ei ole toista tapahtumaa, joka yltäisi samaan laajuuteen. Festivaaliin linkittyy 500 yritystä, joilta ostamme palveluita, annamme työtä sadoille, kasvatamme mainetta ja matkailua ja silti meidän pitää anella tukea.”

Cannesin tapaisesta glamourista on turha uneksia, maailmanluokan elokuvien ensi-illat edellyttäisivät niin isoja satsauksia, ettei Lokk usko niiden toteutuvan tällä menolla koskaan.

”Keanu Reeves ei lennä turistiluokassa. Mutta jos saisimme tänne todellisia tähtiä, puoli Helsinkiä rynnisi paikalle”, Lokk heittää.

Heitto ei ole ihan tyhjästä tempaistu. Tänä vuonna festivaali oli vähällä saada sulaksi hattuun uuden Matrix-elokuvan lehdistöensi-illan. Silloin Keanu Reeves, leffasarjan ikoninen Neo, olisi tosiaan voinut lentää Tallinnaan. Pandemian takia tapahtumaa kuitenkin siirrettiin. Lokk pähkäilee, olisiko PÖFF nyt vararikossa jos niin ei olisi käynyt.

Kulttuuri ei ole täi kauluksen alla

Lokkin mielestä päättäjille ei ole vieläkään selvinnyt, mitä luova talous tarkoittaa. Että se tuo rahaa valtion budjettiin siinä missä maatalous tai rakentaminen ja hyödyttää myös epäsuorasti maineen ja maakuvan kohentumisena, ihmisten sivistymisenä ja arvojen luojana.

”Kulttuuri ei ole täi kauluksen alla eivätkä kulttuurintekijät loislauma. Kulttuuriin sijoitettu euro tuo alasta riippuen 1-8 euroa takaisin.”

Lokkin mukaan elokuva-alan tukemiseen suhtaudutaan Virossa yhä samoin kuin festivaalin alkuaikoina: jos ei pystytä samaan kuin amerikkalaiset, onko järkeä panostaa? Mutta ehkä siihen ei pidäkään pyrkiä.

”Ranskalaisten ovat yrittäneet kilpailla Hollywoodin teollisuuden kanssa, mutta siitä ei ole tullut mitään. Eurooppalainen elokuva on auteur-elokuvaa.”

Lokkin mielestä virolaisella elokuvalla ei ole maan kokoon nähden mitään hätää. Nykyään Virossa valmistuu vuosittain kymmenkunta pitkää elokuvaa, lisäksi lukemattomia dokumentteja, animaatioita ja televisiosarjoja, jotka ovat pärjänneet hyvin kansainvälisillä festivaaleilla ja vetäneet väkeä kotimaisiin katsomoihin. Festivaalilla on ollut oma roolinsa niin tekijöiden kuin katsojien kasvattamisessa, eikä PÖFF ole enää maan ainoa elokuvajuhla.

Virossa tehdään vuosi vuodelta yhä enemmän myös ulkomaisia tuotantoja. Esimerkiksi Christopher Nolanin osin Tallinnassa 2019 kuvatussa Tenet-elokuvassa seikkaillaan Lasnamäellä, Piritalla ja Linnahallin katolla.