Aino Kallas on ollut viime vuosina niin paljon esillä, että tänä vuonna ilmestynyt elämäkerta ei äkkiseltään tunnu mainostetun mukaisesti ”ensimmäiseltä”. Monien muiden tavoin uskoin tietäväni paljon hänen elämästään. Silja Vuorikurun kirjoittama Aino Kallas – maailman sydämessä pääsi sen vuoksi yllättämään.

Kirja on toden totta ensimmäinen Aino Kallaksen varsinainen elämäkerta. Hänen tuotantoaan ja kirjeenvaihtoaan on tutkittu paitsi Kai Laitisen mittavassa tutkimustyössä myös yhteensä kolmessa väitöskirjassa 2000-luvulla. Lisäksi Aino Kallakseen on päässyt tutustumaan päiväkirjojen kautta, puhumattakaan lukuisista artikkeleista ja kirjailijaesittelyistä.

Aino Kallaksen mittava tuotanto ja pitkä, monivaiheinen ja traaginenkin elämä tarjoavat kuitenkin niin paljon ainesta, että siitä riittää useille tutkijoille ja kirjoittajille.

Elämäkerran kirjoittaja Silja Vuorikuru väitteli vuonna 2012 tohtoriksi Kallaksen tuotannon raamatullisista viitteistä. Sitä ennen hän toimitti Aino Kallaksen ja tämän sydänystävän Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa teokseksi Elämisen taiteesta (Otava 2008).

Aino Kallas on kulkenut Silja Vuorikurun mukana pro gradu -työstä saakka. Jatko-opintovaiheessa hän vietti lukuvuoden 2007–2008 Tartossa tutustumalla Viron kirjallisuusmuseon arkistoon ja perehtymällä Viron kieleen ja kulttuuriin. Museon arkistossa hän teki myös väitöskirjansa kannalta merkittävän löydön: kaivoi esiin kadonneeksi luullun version Aino Kallaksen raamattuaiheisesta näytelmästä Bathsheba.

Virosta on Tarton vuoden jälkeen tullut Silja Vuorikurulle pysyvä käyntikohde, ja kuten hän elämäkerrassa toteaakin:
”Ei ole mahdollista kirjoittaa Aino Kallaksen elämäkertaa tuntematta Viroa. Keskeinen osa kirjailijan arkistoaineistosta on vironkielistä, kuten myös sanomalehtiartikkeleista, joissa hänestä on kirjoitettu. Ilman Viron historian tuntemusta moni kirjailijan teos jää yksityiskohdiltaan käsittämättömäksi. Viron kielen vaikutus välkehtii siellä täällä kirjailijan omintakeisessa ”arkaisoivassa” kielessä.” (s. 281–282.)

Aino Kallas muistetaan suomalaisena kirjailijana, joka käytti tuotannossaan historiallisia aineksia Virosta. Hänen kansallinen ja kulttuurinen identiteettinsä oli kuitenkin monivivahteisempi. Aino syntyi vuonna 1878 Viipurin maalaiskunnassa Krohnin kulttuuriperheeseen, ja hänen isänsä Julius Krohn oli aikansa johtavia fennomaaneja. Suvulla oli kuitenkin saksalaiset juuret. Aino avioitui virolaisen Oskar Kallaksen kanssa ja he elivät miehen työn viemänä ensin Pietarissa, sitten Tartossa ja Lontoossa ja Oskar Kallaksen eläkepäivinä Tallinnassa ja Tukholmassa.

Virosta tuli Aino Kallakselle toinen kotimaa, hän omaksui viron kielen erinomaisesti ja alkoi myöhemmässä vaiheessa kirjoittaa omia teoksiaan suomen lisäksi myös viroksi.

Aino Kallaksen kokemus kahden maan kansalaisena on helposti samaistuttava nykypäivän vironsuomalaiselle. Hän sekä kärsi että hyötyi siitä koko aikuiselämänsä. Nykyään miellämme hänet suomalaiseksi kirjailijaksi, mutta aikanaan hänen oli vaikea saada apurahoja Suomesta ja palkinnotkin olivat tiukassa.

Virossa Aino Kallas löysi paikkansa virolaisten taiteilijoiden joukosta, ja Kallaksen perheen Tarton kodissa kokoontui kulttuurivaikuttajien keskustelupiiri. Siitä huolimatta Aino Kallas koki, että häntä ei koskaan hyväksytty virolaiseksi kirjailijaksi. Myös hänen roolinsa Viroa edustavan suurlähettilään vaimona kyseenalaistettiin, mikä kilpistyi perheen Lontoon vuosina, jolloin Aino Kallas onnistui saavuttamaan menestystä seurapiireissä ja englanninkielisessä kirjallisuusmaailmassa.

Toisaalta lukijan tulkittavaksi jää, oliko Aino Kallas lopulta ihminen, jolle henkisen kodin löytäminen olisi ylipäätään ollut mahdollista.

Elämäkerta alkaa Ainon isän kohtalokkaasta purjehdusretkestä Viipurinlahdella. Traagiset tapahtumat seuraavat toistaan, ja tämä ensimmäinen osoittautuu kuin enteelliseksi alkunäytökseksi. Harvojen elämäkertojen kohdalla voi puhua juonipaljastuksista, mutta tässä tapauksessa on parempi olla referoimatta tarkemmin ja jättää löydettävää tuleville lukijoille.

Mervi Kantokorven (HS 4.6.2017) moittimaa raskaslukuisuutta en kerronnassa kohdannut. Lukeminen eteni kepeästi ja tyydytti nautinnollisella tavalla uteliaisuutta valottaessaan ihmissuhteita, tapahtumien käänteitä ja ammatillisia vaiheita eri näkökulmista. Sen sijaan osan toistosta olisi kustannustoimittaja voinut napsia pois. Toistuvat palaset ovat toki väistämättömiä kirjassa, joka etenee samalla sekä kronologisesti että teemoittain. Muunlaista rakennetta on vaikea kuvitella elämäkerralle, joka käsittelee rinnakkain henkilön yksityiselämää, kehitystä kirjailijana ja aikakautta historiallisine tapahtumineen.

Silja Vuorikuru tuntee aineistonsa läpikotoisin: teokset, päiväkirjat, kirjeenvaihdon, valokuvamateriaalin ja lehtikirjoitukset. Hänen ei ole tarvinnut tehdä hataria johtopäätöksiä Aino Kallaksen ja tämän lähipiirin kokemuksista ja motiiveista, sillä tallennettua materiaalia on paljon. Hän ei myöskään arkaile tuoda omia tulkintojaan ja reaktioitaan esille, mutta jättää taitavasti monien asioiden lopulliset tulkinnat lukijan tehtäväksi.