Moonika Siimetsin dokumenttielokuva 2 tundi õnneni kertoo Suomessa asuvista ja työskentelevistä virolaisista, heidän kotoutumisestaan, omien juurten muistamisesta ja unohtamisesta, ikävästä ja onnen etsimisestä. Tätä artikkelia kirjoittaessani sain tiedon siitä, että Suomi on valittu jo viidennen kerran maailman onnellisimmaksi maaksi. Kaikki viralliset edellytykset onnen löytymiseen Suomesta ovat siis ikään kuin olemassa.
Elokuva kestää vain reilun tunnin, silti siinä ehditään Helsinkiin, Espooseen, Vantaalle ja Lappiin sekä samalla myös Viroon. Se on katkonainen, mutta fragmentit kietoutuvat toisiinsa, ja elokuva etenee jouhevasti. Katkelmat sitoo yhteen Rein Kotovin mestarillinen kuvaus ja elokuvaan upeasti sopiva Ann Reimannin musiikki. Siimets on valinnut tarinan kertomiseksi hienovaraisen ja empaattisen lähestymistavan, hän on halunnut näyttää, mitä tapahtuu ihmisen sisimmässä ja mitä tehtyjen valintojen takaa löytyy.
Näin lyhyt elokuva ei tietenkään annan Suomessa asuvien virolaisten yhteisön (eri arvioiden mukaan 50 000–100 000 ihmistä) elämästä kovin perusteellista tai monipuolista kokonaiskuvaa, eikä se elokuvan tarkoitus olekaan. Ohjaaja Moonika Siimets on korostanut haastatteluissa, että aiheesta voisi tehdä kymmeniä dokumentteja eri näkökulmista. Hän on myös toivonut, että muutkin elokuvantekijät tarttuisivat aiheeseen.
Siimets on kertonut, että elokuvan tekeminen sai alkunsa seitsemän vuotta sitten, kun hänen puoleensa kääntyivät etnologi Pihla Siim ja antropologi Keiu Telve Tarton yliopistosta sekä yhteiskuntapolitiikan professori Laura Assmuth Itä-Suomen yliopistosta. He tekivät tutkimusta ylirajaisista perheistä Virossa ja Suomessa ja etsivät joukkoon myös elokuvantekijää. Siimetsin mukaan ensimmäiset kolme vuotta kuluivat aiheeseen tutustumiseen, lukemiseen ja tutkimusryhmän kanssa keskusteluun. Vuonna 2018 päästiin aloittamaan kuvaaminen, mutta prosessia hidasti keväällä 2020 alkanut koronapandemia.
Olen itsekin ollut Suomessa asuva virolainen. Asuin, opiskelin ja kävin melkein kaksi vuotta Suomessa töissä. Elokuvan ensimmäiset kuvat herättivät nostalgisia tunteita, muistin ne maanantait, kun matkustin aamun ensimmäisellä laivalla kaksi tuntia Helsinkiin, ja satamasta ratikalla ja metrolla töihin tai luennolle. En käynyt Virossa joka viikko, mutta aika usein kuitenkin. Aluksi ajattelin olla Helsingissä puoli vuotta, sillä olin saanut apurahan opiskeluun Helsingin yliopistossa, ja tarkoitus oli käydä luennoilla, viilata suomen kielen taitoa ja viimeistellä gradua. Sain kuitenkin harjoittelupaikan ja sen jälkeen työpaikan Eesti Maja – Viro-keskuksesta, ja aivan huomaamatta puolesta vuodesta tulikin kaksi vuotta. Pidin kovasti tuosta ajasta, kahden maan välillä kulkeminen mahdollisti molempien maiden tapahtumien aktiivisen seuraamisen. Jälkikäteen voi sanoa, että kokemus muokkasi ja laajensi maailmankuvaani huomattavasti.
Suomessa viettämääni ajanjaksoon mahtui myös tutkimusassistentin työ Suomen opetusministeriön Tuglas-seuralta tilaamassa projektissa, jossa tutkittiin Suomessa asuvien virolaisten osallistumista kulttuurielämään ja kansalaisyhteiskuntaan. Projektissa haluttiin selvittää, mikä virolaisia työn lisäksi kiinnostaa, millaiset ovat heidän kulttuuriharrastuksensa, miten he osallistuvat kansalaisyhteiskuntaan ja voisiko kaikki tämä toimia paremminkin. Elokuva toi siis mieleen myös ajan, jolloin yritin kaikenlaisten kanavien kautta tietoa levittäessäni saada yhteyden mahdollisimman moniin Suomessa asuviin virolaisiin.
Muistan kuulleeni niin kirjoitettuna, ryhmähaastatteluissa kuin puhelinkeskusteluissa, miten erilasia virolaisten Suomeen tulon syyt olivat. Tuskallisimmilta tuntuivat ne tarinat, joissa tulon syynä oli pakko ja pettymys Viron valtioon. Päätös muuttaa Suomenlahden toiselle puolelle oli ollut taloudellisen tilanteen vuoksi väistämätön. Tällaisia ihmisiä oli tuolloin, pari vuotta vuoden 2008 talouskriisin jälkeen, päätynyt Suomeen varsin paljon.
Myös elokuvassa näkyy, että päätökset Suomeen muuttamisesta tehtiin pääasiassa taloudellisten pohdintojen pohjalta. Kävellessäni elokuvateatterilta kotiin, jäin miettimään elokuvan nimeä. Olisiko nimeksi sopinut myös Kaksi tuntia toimeentuloon? Olen aika varma, että kun ihminen on (taloudellisessa) umpikujassa, lähtökohdat päätöksen tekemiselle eivät ole parhaat mahdolliset. Kaikkia nyansseja ei vain ole mahdollista tarkastella, varsinkaan niissä tapauksissa, kun iso elämänmuutos koskettaa koko perhettä, erityisesti lapsia. Aikuinen ehkä pystyy perustelemaan päätöksen itselleen monta kertaa suuremmalla palkalla ja lohduttautumaan sillä, että Suomihan on vain parin tunnin laivamatkan päässä, mutta lasten kohdalla tarkasteltavia aspekteja on enemmän. Tämä piirtyy elokuvassakin hyvin näkyville niin viron kielen opettajan kuin lasten omissa puheissa. Ilman läheisiä ystäviä ja tukiverkostoja uudessa maassa ja vieraassa kieli- ja kulttuuriympäristössä on vanhemman tai vanhempien tuki erityisen tärkeää. Mitä tapahtuu jos, vanhemmat ovat niin kiireisiä omien huoliensa kanssa, että lapsi ihan kirjaimellisesti unohtuu?
Kuten sanottu, Suomessa asuvista ja kahden maan välillä liikkuvista virolaisista voisi tehdä useita erilaisia elokuvia. Sillä tarinan muovaavat aina ne ihmiset, joiden elämästä elokuvan kautta kerrotaan. Siimets on kertonut monissa haastatteluissa, että alun perin elokuva oli tarkoitus tehdä lapsista, mutta suunnitelma tyssäsi byrokratiaan. Samanlaiset paperisodasta johtuvat esteet koskivat sairaaloissa kuvaamista. Siksi elokuvassa ei näytetä Suomessa työskenteleviä virolaisia lääkäreitä. Ohjaajan mukaan oli myös paljon ihmisiä, jotka tapaamisessa kertoivat tarinansa, mutta eivät lopulta suostuneet kuvattavaksi. Elokuvassa esiintymistä kartetaan, sillä valitettavasti molemmin puolin Suomenlahtea suomenvirolaisista vallitsee edelleen sinnikkäitä (negatiivissävytteisiä) stereotypioita ja ennakkoluuloja.
Yksi virolaisia yhdistävä piirre kuitenkin elokuvasta löytyy, ja se jäi mieleeni myös vuosikymmenen takaisista tutkimushaastatteluista: virolaisilla on kyky mukautua paikallisiin oloihin äärimmäisen nopeasti. Tarpeelliset asiat selvitetään vauhdilla, selviydytään monimutkaisesta byrokratiasta, omaksutaan arkielämän kielitaito ja yksinkertaisesti pärjätään. Samalla taka-alalle voivat jäädä kiinnostuksen kohteet ja harrastukset, elämän sisällöksi tulee pärjääminen ja työn teko.
Kiinnostuksen kohteita ja tapoja viettää vapaa-aikaa on kuitenkin monenlaisia, ja myös Virossa käyminen voi olla harrastus. Mieleeni tuli erään vuosia Suomessa asuneen virolaisen toteamus, joka kuului suunnilleen näin: ”En käynyt Virossa asuessani kuorossa, teatterissa enkä näyttelyissä, joten tuskin ryhtyisin tekemään niin Suomessakaan. Ei minulla silti tylsää ole, vapaa-aikana riittää tekemistä. Virossa asuessani jouduin aina miettimän, mitä tekisin lomalla, nyt sitä ongelmaa ei ole. Vietän kaikki lomani Virossa, tapaan ystäviä, sukulaisia ja käyn kahviloissa, sillä nyt minulla on siihen varaa.”
Onnen voi löytää kummaltakin puolelta Suomenlahtea tai jatkuvasti kahden maan välillä pendelöidessä, ja iloa ja tyydytystä voivat tarjota niin jatkuva työnteko kuin monet harrastukset tai niiden yhdistelmä. Tai sitten ei mikään. Siimets on sanonut osuvasti elokuvansa nimestä: ”Loppujen lopuksi onni pitää löytyä ihmisestä itsestään, ja jos sitä ei ole, on joka paikassa vain tuskaa ja tyhjyyttä.”