Suomessa elokuvien esittämisen historia alkoi Helsingin Seurahuoneelta eli nykyiseltä kaupungintalolta 28. kesäkuuta 1896. Tuolloin Pietarista saapuneiden Lumièren veljesten piti esitellä tuoretta keksintöään kahden päivän ajan, mutta vierailu venyi pariviikkoiseksi, sillä niin innostuneesti yleisö otti vastaan elävät kuvat asemalle vyöryvästä junasta tai tehtaasta purkautuvista työläisistä. Uuden median haltuunotossa Virossa astuttiin Suomen kanssa lähes tasatahtia, sillä jo saman vuoden loka- ja marraskuussa liikkuvia kuvia sai ihmetellä Tallinnan Pikk-kadulla nykyisen historiallisen museon tiloissa ja Tarton Bürgermussessa.
Vilistävien elokuvien luoman taiteellisen ihmeen mahdollisti laite nimeltä kinematografi, ranskaksi cinématographe. Meillä kinematografin kirjoitusasu vakiintui nopeasti suomalaiseksi, sen sijaan esitettävän taideluoman nimitys ei: vuonna 1924 ilmestyneen Sivistyssanakirjan mukaan kinematografi oli ”kone, jolla esitetään ns. eläviä kuvia”.
Laitteen nimityksestä kinematografi laajeni tarkoittamaan myös esityspaikkaa. Pian se lyheni kinoksi niin Suomessa kuin Virossa, ja kilpailipa sen kanssa suosiosta myös bio(grafi). ”Elävistä kuvista” taas oli tietysti enää kukonaskel elokuviin, samoin elokuvateattereihin, vaikka kannattaa muistaa, etteivät kinotkaan ole koskaan täysin kadonneet. Elokuvien alkuvuosikymmeniltä lähtien Suomen vaivaisiin suurkaupunkeihin syntyi valtaisa määrä korttelikinoja – joille ei muuta nasevaa ilmausta olekaan tarjolla! 1990-luvun kaupallisesti virittynyt Viro puolestaan synnytti maahan useita kobarkinoja, usean teatterin ryppäitä saman katon alle. Kobarkinon suomentaminen elokuvakeskukseksi välittää asiasisällön mutta ei ilmauksen sisältämää kielikuvaa.
Sanaa kino on elokuvien ohessa pitänyt tehokkaasti hengissä myös valokuvauksen suursuosion aikoinaan mahdollistanut kinofilmi johdannaisineen. Sana kino – samoin kuin bio – on tunnettu myös Helsingin slangissa, vaikka niitä paljon tavallisempi ilmaus on aina ollut leffa, varhainen slangiväännös ruotsin ilmauksesta levande bilder. Leffoja mentiin katsomaan jo 1900-luvun alkuvuosikymmeninä levariin, vasta paljon myöhemmin leffateatteriin.
Suomen ja viron kinoa erottaa se, että suomen kieleen kino ei sittenkään ole kovin vakiintunut, kuten jopa slangista käy ilmi. Sen sijaan virossa kino on aivan tavallinen sana viittaamassa niin esityspaikkaan tai -rakennukseen, itse esitykseen tai elokuvaamiseen yleensä. Se esiintyy myös alkuosana lukuisissa yhdyssanoissa, kuten kinoekraan (teatterin valkokangas), kinokülastaja (elokuvissa kävijä), kinoseanss (elokuvaesitys) tai kinopilet eli kinopääse (elokuvalippu).
Viron puhekielessä kinotükk tarkoittaa esitettävää filmiä, jota innokkaimmin käyvät tollottamassa kinohaiged eli filmihullut. Viron slangissa Mai Loogin slangisanakirja (1991) totesi veikeästi musiikkivideota tarkoittaneesta sanasta muuvi, että sitä käytettiin myös esitettävästä elokuvasta, ”koska se muistutti englannin sanaa movie.” Runsas kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu Eesti slängi sõnaraamat ei sitten noteerannut muuvia enää lainkaan ja itse kinonkin merkitys oli – Chaplinin hengessäkö? – muuttunut ’hauskaksi tai huvittavaksi tilanteeksi, vitsiksi’.
Mainittu kinofilmi kuuluu muuten viron ja suomen välisiin pulmasanoihin, sillä viron kinofilm tarkoittaa ennen kaikkea teatterissa esitettävää elokuvaa pikemmin kuin filmikokoa (24×36 mm). Vastaavasti viron kinofilmiaparaat viittaa nimenomaan elokuvakameraan (kuvaus- ja esityskameraan) meillä tunnetun pienen kinofilmikameran sijasta.
Vielä Nykysuomen sanakirja (1951–1961) piti kinoa ”melko harvinaisena” elokuvateatterin ja elokuvien merkityksessä, mutta sen jälkeen sana on lähteissä esitetty johdonmukaisesti elokuvateatterin synonyymina. Vähän kummastuttaa, ettei sana ole Suomessa noussut parempaan liitoon. Mitä jos elvytetään kino suomen kieleen?