Alkuvuoden kirjallisen yllätyksen suo monipuolinen tekijä, sillä Mart Sander tunnetaan paitsi kirjailijana niin myös muusikkona, ohjaajana, näyttelijänä sekä taidemaalarina. Parhaiten virolaiset kai tunnistavat tämän paikallisen da Vincin kasvot televisiojuonnoista. Siksi ei ole kauhean yllättävää, että Sanderin Virossa jo kolmiosaseksi kasvanut kirjasarja Litsid (2015–2019) on jo ehtinyt muuttua myös suosituksi televisiosarjaksi.

Sana lits on viron kielessäkin halventava nimitys huorasta eli lutkasta. Tuntuu vähän kummalta, miten alkuteoksen nimessä on päädytty jonkin sievistelevämmän mahdollisuuden sijasta juuri tähän, sillä riittäisihän virossa keinoja ilmaista asia myös toisin. Virolaiseen otsikkoon lienee haettu raflaavuutta, veikkaan. Suomennoksen nimeen sama ratkaisu ei sovi, ja siksi pidän kääntäjän ratkaisua oikeana.

Kirjan ensimmäisessä osassa liikutaan vuosissa 1939 ja 1940. Ajankohta paljastaa historiaa tunteville juoneen punotun poliittisen taustan eli Viron muuttumisen tukikohtasopimusten myötä Neuvostoliiton miehittämäksi vasallivaltioksi samoin kuin karkean poliittisen teatterin maan liittämiseksi onnellisten neuvostokansojen perheeseen. Suomalaisittain kannattaa erikseen todeta, että talvisota tulee hyvin mainituksi, ja historiaseikat ylipäätään huolellisesti taustoitetuiksi.

Asioita tarkastellaan kirjassa lähinnä rouva Kukkin, hänen bordellinsa tyttöjen sekä merkillisen tietoniekan, ”lähetystöneuvos” Metslan kannalta. Alussa Kukkin bordelli siirtyy kehnommista oloista Tallinnan laitakaupungille saksalaisperheeltä vapautuneeseen uhkeaan ja sopivan syrjäiseen taloon. Se mahdollistaa eliittipalvelujen tarjoamisen ylhäisille herroille, jotka pian paljastuvat Neuvostoliiton ylimmiksi sotilasviskaaleiksi.

Alkuasetelmasta lähtien Metslalla on sormensa pelissä, mikä ei suinkaan tee rouva Kukkista saati tytöistä toissijaisia toimijoita. Päinvastoin. Rouva Kukkia ja Metslaa yhdistää ”ammatillisen puolen” lisäksi myös merkillinen omakohtainen kiintymys toisiinsa. Juonen kannalta on keskeistä, että Metsla luo bordellista eräänlaisen agenttipesän, jossa aluksi nuorista ja kokemattomista neitokaisista koulitaan myös urkkijoita. Huh huh.

Tilanteen täydellinen epäluonnollisuus pakkaa viihteellisyyttään naurattamaan, mutta on tunnustettava, että Sander onnistuu tarjoamaan ja uskottelemaan lukijalle, että asetelma olisi voinut olla jopa mahdollinen. Kaunokirjallista tehoa lisää se, että neitokaisten ja neukku-upseerien kohtaamisia kärjistävät räikeät joskohta läpeensä kliseiset käsitykset kummastakin osapuolesta. Se ei jätä lukijaa kylmäksi eli, kuinka ollakaan, asetelma tuo kerrontaan tarvittavia tehoja.

Sander luo ilotalonsa tytöistä vahvoja tyyppejä, joista on moneen lähtöön alkaen neuvostomyötäilijästä ja päätyen niin normaaliin nationalismiin kuin tsaarin ajan Venäjän perään haikaileviin valkoporvareihin. Kirjasarjan ensimmäinen osa tarjoaa vain vihjeitä tyttöjen jatkokohtaloista, mutta mainittakoon silti, että ensimmäinen tragedia ehtii jo tapahtua, ja vieläpä niin, että se liittyy Suomeen.

Ilolinnut yllättää niin aihevalinnallaan, huolellisella taustoituksellaan kuin lukijaa koukuttavalla kerronnallaan, joka panee odottamaan jatkoa. Suomentaja on taas kerran tehnyt mainiota työtä. Teoksen virolainen menestys saa uumoilemaan, että saatamme Suomessa joskus nähdä televisiosarjankin tapahtumista, joista nuorimmat sukupolvet tuskin suuriakaan tietävät. Ja kuka pian muutenkaan muistaa, mikä oli vaikkapa Molotovin–Ribbentropin sopimus? Varmaan aika harva, ellei historia itse muistuttaisi tästä yhteydestä. Sanderin kirjaa luetaan väistämättä myös Viron itsenäisyyspäivänä 24. helmikuuta aloitetun sodan tiimoilta. Kirjailija ei ollut tätä alun perin tarkoittanut mutta, ikävä kyllä, Ukrainan sota on kirjassa mukana, halusimme tai ei.