Tõnu Õnnepalun kaksiosaisen teoksen Valheiden katalogi – Englantilainen puutarha (suom. Jouko Väisänen) esseiden kertoja pohtii globaalia epäoikeudenmukaisuutta, uskontoja ja kuoleman vääjäämättömyyttä. Hän kirjoittaa ympäristön muutoksista, joita havainnoi niin Viron maaseudulla kuin Englannissa. Teoksen esseitä sitoo yhteen kevään ja kesän etenemisen kronologia, vaikka esseiden aiheet liikkuvat laajalla alueella. Sitruunaperhosten rinnalle ilmestyy suruvaippoja, ensimmäiset sinivuokot ilmestyvät näkyviin ja kevään edetessä valkovuokot tuoksuvat päivä päivältä voimakkaammin. Teoksen kertojasta hahmottuu kuva yksinäisenä tarkkailijana, jonka päivät koostuvat rutiineista, mietiskelystä ja luonnon havainnoimisesta.

Utooppiseen ja idylliseen maalaisympäristön kuvaukseen yhdistyy hetkellinen usko maailman seesteisyyteen: ”Raketit eivät lennä, eivät uhkaukset. Trump, Kim, kaikki ovat hiljaa kodeissaan. Nauttivat keväästä, valmistautuvat kesään. Kenties kevät ja kesä tulevatkin.” Hetken rauhasta huolimatta yhtä varmasti kuin yöpakkaset keskeyttävät kevään etenemisen, joku itsevaltiaista ryhtyy sotaan ja illuusio rauhasta osoittautuu valheeksi.

Sota, vallanpitäjien valheellisuus ja väkivalta ovat usean kokoelman esseen aiheita. Esseessä Fondation Rosa Abreu De Grancher kertoja pohtii sotia, jotka seuraavat toinen toistaan: ”En tiedä, kuinka monta diktaattoria on jo savustettu luolastaan, mutta eiväthän ne sen takia vähene. Tilalle on tullut hullumpia, ovelampia.” Kertoja pohtii, miten totuudenjälkeinen aika toimii diktatuurien kasvualustana ja miettii sanomalehtien ajan olleen demokratian aikaa. Toisaalta hän toteaa, että sanomalehdetkin kertovat aikansa totuuksia, jotka myöhemmin voivat osoittautua valheiksi. Tulkitsen teoksen nimen kuvaavan yritystä kirjoittaa nykyhetkestä, menneestä tai maailmasta ylipäänsä: tuloksena on vain valheiden katalogi.

Esseiden minä kokee olevansa usein yksinäinen ja pohtii kenties sen vuoksi rakkautta: miten sitä on kaivannut ja miten on joskus ollut rakastunut. Yhtenä kertojan suurimmista rakkauksista näyttäytyy rakkaus maahan ja puutarhurin työhön. Konkreettinen viljelytyö vertautuu teoksessa kirjoittamiseen ja sanojen viljelyyn. Useat Õnnepalun esseet kehittyvät vertauskuvien ympärille. Puutarhanhoito on kuin kirjoittamista ja sadonkorjuu kuin valmiin teoksen tuottamista. Mennyt aika ja siihen liittyvä nostalgia muistuttavat vanhojen sanomalehtien varastoimista ullakolle.

Esseeteoksen miljöökuvaus muistuttaa poetiikaltaan Õnnepalun aiempia teoksia, esimerkiksi romaania Paradiis (2009), jossa yksityiskohtainen paikan kuvaus yhdistyy uskonnolliseen aihepiiriin. Myös kasvisymboliikan keskeisyys yhdistää Õnnepalun teoksia toisiinsa. Romaanissa Printsess (1997) kirsikankukkien kuvaukset rakentavat synnin ja syyllisyyden tematiikkaa: kun romaanin päähenkilöpari on tappanut ihmisen, puhjenneiden kirsikankukkien ylle sataa takatalven lunta.

Õnnepalun esseiden kertojan paikoin kyyniset ja pessimistiset mietteet maailman tuhoutumisesta yhdistyvät vivahteikkaisiin kasvikuvauksiin. ”Porvaristo tuhoaa itse itsensä, kuluttaminen tuhoaa itse itsensä, työväenluokka tuhoaa itse itsensä. Kaikilla oma tuhotyönsä.” Näin kertoja julistaa ja pohtii, miten eri aatteiden leimahtamista näkyville seuraa ”yleinen glasnostin juhla, apokalypsis”. Seuraavalla sivulla huomio kiinnittyy kirkkaaseen valoon: ”Aamulla paistoi kirkas aurinko, sai nurmikon ja puksipuuaidan välkehtimään aivan kuin ne olisi katettu elohopealla. Tai jäällä.”

Esseeteoksen jälkisanat kuvaavat kesän vaihtumista syksyyn. Kosmoskukkia, astereita ja syysleimuja ajatteleva kertoja toteaa vanhaa sananlaskua mukaillen, kuinka lopulta ”käy selväksi, että kukkien kasvattaminen on ainoa todella kannattava asia”. Kukat elävät kuten tahtovat ja lopulta kuihtuvat ja unohtuvat. Kukkia ei riivaa inhimillinen vallanhimo tai valheellisuus.