Siitä on lähes 60 vuotta. Oli kirkas elokuun yö. Kaksi virolaista maalaispoikaa oli onnellisina ulkona. Toinen oli saanut lahjaksi kiinalaisen taskulampun. Se oli tuolloin suuri asia. Toinen pojista osoitti lampulla taivaalle ja sanoi: ”Kuvittele, yksi sekunti ja 38 0000 kilometriä, toinen sekunti ja 38 0000 kilometriä!”. Toinen katsoi tyynesti lamppua ja vastasi: ”Tämä ei kyllä ylety niin kauas”.

Se oli klassinen unelmien ja realismin konflikti. Elämä onkin unelmien ja realismin kompromissi. Miehitysaikana oli virolaisilla yksi kaiken ylittävä unelma, ja se oli vapaus. Realismi sanoi, että se on mahdotonta. Lopulta, niin kuin tiedämme, unelma voitti reaalipolitiikan. Unelma on tärkeämpi.

Monille, myös minulle, vapaus oli isien ja äitien kertomus kauniista vapaasta Virosta ennen sotaa. Tarinoiden Viro oli kauniimpi ja rikkaampi kuin se ehkä todellisuudessa oli.

Tosin, Cambridgen yliopiston julkaisemassa Economic History of Modern Europe -julkaisussa todettiin, että Viron kansantuote henkilöä kohden oli 1938 Euroopassa 11. sijalla, Suomenkin edellä. Kaunista kuvaa rikkoo hieman se, että Latvia oli vieläkin parempi. Viro oli siis täysin tavallinen eurooppalainen valtio.

Vuonna 1940 tavallisuus loppui, meidät heitettiin takaisin kivikauteen. Se olisi voinut johtaa katastrofiin, mutta saimme onneksi apua.

Tuli Suomen televisio. Se muutti maailman, oli henkinen pelastusrengas. Se opetti uuden kielen, suomen kielen. Myös minun suomen kieleni on Suomen television opettamaa.

Kieltäkin tärkeämpää oli se, että opimme samalla Euroopan kielen, demokratian kielen. Heräsi eloon se, mikä oli jo unohtumassa.

On jopa maailmanhistorian mittakaavassa ilmiömäistä, miten televisio ja Georg Ots -laiva muuttivat yhden kansan unelmat. Syntyi tuhansia henkilökohtaisia kontakteja, uutta tietoa, tiedostamista ja ideologiaa.

Vapautumisen jälkeen Viro alkoi nopeasti menestyä. Pohjoismaissa, myös Virossa, menestyksen salaisuus on aina ollut työ. Viron kirjallisuuden klassikko, Anton Hansen Tammsaaren Totuus ja oikeus on nimenomaisesti työtä ylistävä kirja. Päähenkilö Andres ei ostanut Vargamäen taloa siksi, mikä se oli, vaan hän osti unelman – unelman siitä, mikä Vargamäestä voi tulla.

Tilanne oli sama Virossa. Viro merkitsi meille näkyä unelmasta, millaiseksi omalla työllä voimme muuttaa maamme.

Ja hyvin on mennyt. Kolmesti šakin maailmanmestaruuden voittanut Mihail Botvinnik – syntynyt muuten Terijoella – on kirjoittanut, että elämässä ja šakissa on sama algoritmi. Sitä kuvaa kaksi sanaa: ”hyödyllinen vaihto”. Me virolaiset olemme tehneet kovia vaihtoja: Neuvostoliitosta Euroopan Unioniin, Varsovan Liitosta Natoon, orjuudesta vapauteen. Olemme matkalla jälleen aivan tavalliseksi eurooppalaiseksi valtioksi – hyvinvoivaksi ja tylsäksi.

Yksi siirto ei ole onnistunut. Olemme vaihtaneet kaksi kieltä yhteen. Suomen ja venäjän kielen osaaminen on jyrkästi vähentynyt, tilalle on tullut englanti. Protestin venäjää vastaan voi ymmärtää, mutta miksi suomikin?

On toki loogisia syitä, miksi. Suomea ei enää tarvita paikkaamaan olennaisen tiedon puutetta.

Viro muuttui Suomelle ja Suomi Virolle kuin miksi tahansa maaksi, myös kilpailijaksi – erityisesti digimaailmassa. Eräs suomalainen ystäväni totesi, että kun te keksitte jotain, panette sen heti nettiin, mutta suomalainen alkaa rakentaa puusta…

Tavanomaiseksi muuttuminen on tuonut myös ongelmia. Jo vuosia on ollut nähtävissä, että olemme häviämässä taistelun unelmista. Suurten ihanteellisten tavoitteiden tilalle on tullut arkipäiväisempiä. Tähtiin kurkottava taskulamppu on unohtunut. Tärkeäksi on muuttunut, että maha on täynnä, mihinkään ei koske, ei olla kenenkään kanssa riidoissa ja että tupa olisi lämmin – venäläisen kaasun avulla.

Monille, niin myös minulle, tämä ei riitä. Suomi ei voi, eikä saa olla Virolle kuin mikä tahansa maa – ja sama toisin päin. Mistä muualta saamme ystävän ja liittolaisen, joka puhuu lähes samaa kieltä, ja on mielenlaadultaan samanlainen. Sama koskee suomalaisia. Mistä te saatte tällaisen ystävän? Venäjältä? Ruotsista? Liittolaisia Suomella on paljon, mutta ei seitsemää veljestä. Itse asiassa on vain yksi.

Me teemme kaikkemme, että voisimme olla toisillemme enemmän kuin vain talouskumppanit. Monet ovat taistelleet vuosia syvempien suhteiden eteen. Tuglas-seura pitää Viroa elossa Suomessa. Ilman teitä, en osaa edes kuvitella, miten olisi. Suomalais-virolainen kulttuurisäätiö kasvaa ja menestyy, Suomen Viron-instituutti on noussut lentoon, kulttuurielämä on vilkasta. On suuria kulttuurihankkeita, esimerkiksi ystäväni Tõnu Kaljuste tekee yhdessä suomalaisten kanssa suurta Birgitta-festivaalia. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Historia opettaa, että pienten maiden pitää koko ajan keskittyä turvallisuuteensa. Siksi Viron suurin unelma on tietenkin Suomen liittyminen Natoon. Kun tulee hätä, olemme samalla puolella Suomenlahtea. Yksin on vaikea pysäyttää vauhkoontunutta karhua. Yhdessä pärjäämme.

Mutta se tärkein. Minua suututtaa, että yhteiseksi kieleksemme, varsinkin nuorten kesken, on tulossa englanti. Se on typerää. Siksi nostin esille Virossa uudelleen kysymyksen Suomen television näkyvyydestä. Suomen Viron-instituutin johtaja Hannele Valkeeniemi on nostanut esille ideaa yhteisestä suomalais-virolaisesta informaatiotilasta. Tuen sitä ehdottomasti. Televisio-ohjelmien vastavuoroinen saatavuus, helposti ja edullisesti, on tästä vain yksi osa. Pitäisi olla jaettu mediatila, joka kertoisi suomeksi Virosta ja Virossa, viroksi Suomessa ja Suomesta meitä koskevat olennaiset asiat. Se voisi olla vaikkapa osana yleisradioita. Yliopistokirjastojen välillä voisi olla yksinkertainen pääsy vastavuoroisesti aineistoihin. Kouluissa voisi olla suomen ja viron kielen alkeet valinnaisaineena. On tuhat suurta ja pientä asiaa, jotka ovat mahdollisia, eivätkä liian vaikeita tai kalliita. Tarvitaan vain tahtoa ja ymmärrystä, että Viro ei ole Suomelle, eikä Suomi Virolle kuin mikä tahansa maa.

Olisi tärkeää saada uudelleen perille viesti, että suomen tai viron osaaminen ei ole rahan ja ajan tuhlausta, vaan suuri kilpailuetu. Vieläpä helposti ja nopeasti saatavissa. Tämän puolesta voimme propagoida kaikki.

Olemme ajan kuluessa muuttuneet monissa tärkeissä asioissa samankaltaisiksi. Demokratia, lehdistönvapaus, korruptionvastaisuus – olemme useissa kansainvälisissä vertailuissa hyvin lähellä toisiamme. On olemassa kaikki edellytykset nostaa rima korkealle ja unohtaa poliittinen limbo. On olemassa kaikki edellytykset etsiä yhdessä taskulamppu, joka näyttää tähtiin asti. Kun ei etsi, ei löydä. Se on olemassa. Mistä etsiä sitä? Unelmasta. Siinä on koko jutun ydin.