Kirja liiviläisestä nykyrunosta käyttää antologian uljasta nimeä, vaikka suomennettuja tekijöitä on vain kolme. Tosin juuri liiviläisen runon osalta määrää voi pitää jopa suurena, sillä onhan liiviläiset ehditty muutaman kerran julistaa kuolleiksi kuluneen puolen vuosisadan aikana. Se ei näköjään estä liivin kielen kirjallista käyttöä, mihin voi suhtautua riemukkaasti.

Antologian nimeä puolustaa sekin, että Suomi ei ole juuri kunnostautunut liiviläisen runouden esittelyssä. Tulee tosin mieleen, että kirjan runoilijoista Valt Ernštreit ratsasti latvialaisen pegasuksen siivellä kokoelmassa Älä juo vesijohtovettä (Pohjoinen 1997). Ernštreit onkin – myös – latvialainen runoilija, mutta ennen kaikkea liiviläisen nykyrunouden ykkösnimi ja kansainvälinen käyntikortti. Ernštreit toimii tätä nykyä Latvian yliopiston alaisen Liivin instituutin johtajana.

Lähikansoista ovat liiviläissaralla panneet Suomea paremmaksi latvialaiset ja virolaiset samalla runovalikoimalla Ma akūb sīnda vizzõ, tūrska. Sen liivin- ja latviankielinen versio ilmestyi Riiassa 1998, liivin- ja vironkielinen Tartossa 2011. Nämä laajimmat liiviläisen runon kokoelmat sisältävät runoja 1800-luvulta nykypäivään 25 ja 26 tekijältä, eivät siis 33 tekijältä, kuten Suolajärvessä reteästi liioitellaan. Kirjat ansaitsevat silti jatkuvan huomion niin liivin kielen tallenteina kuin runonkin kannalta.

Latvialaisissa yhteyksissä runoilijat tunnetaan nimillä Ernštreits ja Damberga, mutta liiviläiskontekstissa on perusteltua käyttää ”sukupuolineutraaleja” muotoja, kuten tässä kirjassa ja ennenkin on tehty. Valtin ja Baiban osalta asiaa perustelee sekin, että kummallakin on vahva liiviläistausta. Baiba Dambergin setä Pētõr Damberg (1909–1987) toimi vilkkaasti liiviläisen kulttuurin parissa muun muassa opettajana, toimittajana, runoilijanakin.

Taidekoulutuksen saanut Baiba Damberg yllättää valikoimassa niin lyhyillä mietepaloillaan ”melkein haikuilla”, taidokkuudellaan (Runopuutarha) kuin vapautuneilla ilopillerirunoilla (Niittoaika, Mestariluokka). Jotain lehvivän tuttua on runossa Līvõd neitst muidlõb:

Liiviläistyttö hymyilee –
sininen huuli, vihreä huuli, välissä
valkoinen hiekka rahisee pehmeästi.

Kirjan kolmas runoilija Ķempi Kārl kätkeytyy salanimen taakse. Hän on elvyttänyt jo hävinneen salatsinliivin ja tuonut sen meidän aikaamme muun muassa keksimällä tähän liivin muinaismurteeseen tarpeellisia nykysanoja (Jua miel äp / Hyvän mielen äppi). Kun Ernštreitiä ja Dambergia yhdistävät Liivinrantaan kiinnittyneet runot, niin Ķempi Kārl liittyy löyhästi joukkoon (Rantakylä), mutta on muuten sävyissään pohdiskelevampi, arvoituksellisempi ja rakkausrunoon sitoutuneempi.

Tulos kasvaa näin muidenkin professorien (Kalāmīez eli Lauri Kettunen, Vāldapǟ eli Oskar Loorits) harrastamasta liivinkielisestä sanaleikittelystä vakavasti otettavaksi runoksi. Tämän 1800-luvulta lainatun mestarin identiteetti on siksikin suomentajan jälkisanoissa syytä korjata oikeaksi. Ei Pajusalo vaan Tarton yliopiston professori Karl Pajusalu.

Suomennoksesta vastaava runoilija Olli Heikkonen on joutunut lähes ylivoimaisen haasteen eteen, mutta suoriutunut siitä lopulta mallikkaasti viron kielen taidon, raakakäännösten, liivin kielen tuntijoiden avun ja niukkojen sanakirjojen turvin. Hiukan ihmetyttää, minne joukosta on jäänyt Lauri Kettusen laaja Livisches Wörterbuch (1938). Suomentajan jälkisanat sisältävät muun ohessa tutustumisen arvoista pohdintaa Baiba Dambergin sanaleikittelystä, varsinkin ”melkein haikusta” Ērgiļd valsõ, jonka suomennos on saanut lopulta muodon:

Revontulten valot,
Jumalan urut soivat.
Välkehtivät mielessä.

Käännöspohdiskelua sopii jatkaa odotellessa laajempaa valikoimaa ja uusia liiviläisrunoilijoita. Mitkä mahdollisuudet nyt avautuvatkaan liiviläisiksi heittäytyville!