Olen sanaton. Piste. Tällaisen yhden lauseen arvion tahtoisin nyt lähettää Elon päätoimittajalle. Hän ei varmaankaan olisi siihen tyytyväinen – siispä yritän murtautua lukemisen kohottaman mykistymisen muurin lävitse, etsiä sanoja, joilla voisin kuvailla paperille painettua tuskaa. Vaikeaa se on.

Teoksen avainsanoja voisivat olla lasilapsi ja paperikipu, sillä alussa on ollut Kipu. Kipu, monikerroksinen ja raaka, joka on lävistänyt minäkertojan sielun ja ruumiin, alitajunnan ja tietoisuuden – vasta sitten on syntynyt sana. Kipukokemus on siis ennen paperille päätymistään kulkenut monien suodattumisvaiheiden lävitse. Paperikipu on epäilemättä vielä viiltävämpää, tuntuu vielä epäoikeudenmukaisemmalta ja myös satuttaa enemmän, koska kertoja on ehtinyt jo kunnolla ymmärtää kokemansa. Minäkertoja, kirjailija, menettää ABS:stä eli amnionkiinnike-epämuodostumasta kärsivän lapsensa, ja kertoo tarinansa armottoman realistisesti, muuttamatta tapahtumapaikkoja, päivämääriä tai surullisen tarinan asianosaisten nimiä. Kaikki tulkoon kirjattua yksityiskohtia myöten, jolloin väärinymmärryksen mahdollisuutta ei ole. Joissain kohdin aistin kirjoittajassa sapekasta vahingoniloa: katsokaa, juuri tällaisia te oikeasti olette, rakkaat maanmiehet, ihmiset.

”Sairaanhoitaja Margit (kuulin hänen nimensä myöhemmin) katsoi minua tarkoituksellisen ymmärtämätön ilme kasvoillaan ja kivahti: ”No mikäs nyt on? Vaihtakaa asentoa, ei siinä tarvitse koko ajan retkottaa kuin märkä rätti.[––]

Käännyin. Kipu kouristi sisuksiani edelleen, mutta hoitaja näytti onnittelevan itseään onnistuneen tiuskaisun johdosta. Asiallisesti kuria pitävä naisihminen tässä, hienosti menee, täydellinen ote! Hyvä minä. Ajatus hänen itsetyytyväisyydestään sai minut voimaan pahoin.” (139)

Kukapa meistä, varsinkaan neuvostoaikana synnyttäneistä naisista, ei olisi saanut kunnianarvoisan synnytyssairaalan kunnianarvoisilta lääkäreiltä osakseen röyhkeää käytöstä. Tuohon aikaan lapset olivat terveydenhuoltokoneistossa pelkkiä valmistuksen sivutuotteita, joihin lääketieteellisen henkilökunnan ei kannattanut ylen määrin uhrata huomiotaan. Mutta se, että lääkäri tai sairaanhoitaja voi vielä tänä päivänäkin ärähdellen ylenkatsoa äärimmäisen haavoittuvassa tilassa olevaa naista, saa lukijankin voimaan pahoin. Tällainen siis on naiseksi syntyneen ihmisen osakseen saama perintö: lisäänny, kärsi, toivo – ja lopulta häpeä, koska et kykene tuottamaan terveitä jälkeläisiä. Traaginen kertomus esitetään säälimättömästi, kivuliaasti, yksityiskohtaisesti.

Riveille ja rivien väliin kasaantuneet suru ja kipu herättävät paljon kysymyksiä. Miksi kirjailija on päättänyt kirjoittaa tästä kaikesta? Kuinka eettiseltä tai epäeettiseltä kaikkien kivuliaiden kokemusten julki tuominen tuntuu? Onko siihen ryhdytty terapiatarkoituksessa? Onko kirjailijalla siihen oikeus? Vai onko pikemminkin hänen velvollisuutensa tehdä myös valonarat yksityiskohdat tiettäviksi? Tuollaisiako me oikeasti olemme toisillemme? Minäkinkö – välinpitämätön, vahingoniloinen, ilkeä? Väistän hädän ja kivun katseellani ja kiitän onneani, ettei näin käynyt minulle?

Samoihin kysymyksiin etsii vastauksia myös kirjailija.

”Lapsen aivot valuivat ulos sijoiltaan – se näkyi melko hyvin yhdessä kuvassa.
Kyllä, se käynnistää kehityksen. Tuollaiset kokemukset avaavat jonkin syvän perspektiivin, tuollaiset kokemukset jalostavat ihmistä – väistämättä.
Ei, eivät aina. Tuollaiset kokemukset eivät suinkaan välttämättä avaa mitään syvempää perspektiiviä, trauma ei välttämättä jalosta ihmistä.
Ihminen jalostuu joka tapauksessa.” (169)

Yksi asia on joka tapauksessa selvä: teoksen myyntimenestyksestä voi päätellä, että virolaiset ovat tarvinneet tällaista kirjaa, elleivät muuten, niin vastapainoksi facebookkien unelmahöttöiselle liidän onneni kukkulalta toiselle -hehkutukselle. Klaaslapsessa elämä ei ole pelkkä koristekukkanen, jonka pitää myydä mahdollisimman hyvin. Joskus elämä tekee suorastaan kipeää, satuttaa niin, ettei järki suostu sitä myöntämään. Minä en tiedä vielä, onko kirjan lukeminen jalostanut minua. Ajattelin entisiä oppilaitani lukiossa, heidät on juuri vallannut vauvabuumi. Mietin myös sitä, kuinka hiuskarvan varassa oli oma syntymäni, ja se, että minustakin olisi voinut tulla vain lasilapsi. Ehkä juuri kaikkien tuskallisten kokemusten takia – olivatpa ne menneitä tai tulevia – on kirjoitettava kirjoja kivusta ja koettelemuksista. Ehkä se kuitenkin jalostaa meitä jollain tavalla. Ja ellei jalostakaan, niin ainakin joku on silloin uskaltanut kieltäytyä olemasta välinpitämätön.