Virossa on paljon tunnettuja muusikkosukuja, taiteilijasukuja, juristisukuja, lääkärisukuja, pappissukuja, opettajasukuja, tutkijasukuja, näyttelijäsukuja – sekä kirjailijasukuja. Tämän kirjan tekijä Anu Raud kuuluu niistä ehkä kaikkein kuuluisimpaan eli Raud-sukuun. Hänen isänsä oli Mart Raud (1903–1980), runoilija, prosaisti ja näytelmäkirjailija ja äiti tunnettu kääntäjä Valda Raud (1920–2013). Kirjailijana Anua kuuluisampi on Mart Raudin lapsista vanhin, Anun velipuoli Eno Raud (1928–1996) ja ennen kaikkea Enon vaimo Aino Pervik ja heidän kolme lastaan eli Rein, Mihkel ja Piret Raud.

Tuottelias ja hyvin monipuolinen kirjailija Rein Raud on toiminut professorina myös Helsingin yliopistossa. Kirjailija, rockmuusikko ja tv-tähti Mihkel Raudin tuntee koko Viro ja viime vuosina myös pikkusisko Piret Raud, joka aiemmin kunnostautui kuvittajana, on saanut tunnustusta lahjakkaana kirjailijana. Ja heidän lapsistaan – Laura Raud, Juhan Raud, Paul Raud jne. – taidamme jatkossa myös kuulla entistä enemmän.

Mutta miksi aloitan näin perusteellisella sukuselityksellä? No Anu Raud (s. 1943) aloittaa lyhytproosakokoelmansa Kuue ruuduga aken kuvauksella omasta kotitalostaan ja sen lähisukulaisiin liittyvistä esineistä jo kirjansa ensimmäisessä tarinassa. Siinä mainitaan äiti Valdan samettinen nojatuoli, isä Martin rintakuva nurkkahyllyltä ja isoisä Annusin aikoinaan ostama seinäkello, joka on korjattu ja käy taas. Anun pikkuveli, hänkin nimeltään Annus Raud, esiintyy myös kirjan tarinoissa. Tietenkin kirjassa on valokuva Anusta ja kuusiruutuisesta ikkunasta.

Koko Viro tietää kyllä Anu Raudin, muttei kirjailijana, vaan tekstiilitaiteilijana, alan professorina kahdestakin virolaisesta yliopistosta ja Heimtalin kotiseutumuseon perustajana. Anu Raud, joka tunnetaan varsinkin suurista seinävaatteistaan sekä kansanomaisen käsityön ja käsityötaidon uudelleen esiin nostajana, on se taiteilija, jonka taideteoksen Emapuu (koostuu värikkäistä kihnulaisten naisten hameista) Viron tasavalta 1990-luvun alussa YK:n jäseneksi päästyään lahjoitti YK:n päärakennukseen.

Akateemikko, arvostettu, kunnioitettu, herttainen ja monien rakastama Anu Raud on siis kaiken muun ohella myös kirjailija. Ei kyllä kovinkaan tuottelias, sillä hän on julkaissut aikaisemmin vain pari kaunokirjallista teosta: Jutte, muist muinas-, muist muid (1985) ja Juturaamat (2001). Molemmat em. kirjat sisältävät novelleja ja muuta lyhytproosaa. Lisäksi Anu Raud on yhdessä tunnetun luterilaisen papin Jaan Tammsalun kanssa tehnyt Vaimulikud mõtisklused III -nimisen lähinnä hengelliseksi proosaksi luokiteltavan kahden vaeltajan yhteisen teoksen vuonna 2014.

Anu Raud on siis harvoin julkaiseva kirjailija, joka suosii novelleja, miniatyyrejä, juttuja ja muuta lyhytproosaa. Niin tässäkin kokoelmassa, mutta teoksen päättää kuusi kuvin varustettua runoa Anun tunnetuista seinävaatteista. Muuten kokoelma jakautuu kuuteen osaan eli kuuteen ikkunaruutuun, joiden tarinoiden teemat ovat: Kodutuled (Kotitulet), Õpilane ja õpetaja (Oppilas ja opettaja), Labakinnas suures maailmas (Lapanen suuressa maailmassa), Armastus (Rakkaus), Elukillud (Sirpaleita elämästä) ja Admiral tuleb augustis (Amiraaliperhonen tulee elokuussa).

Paikoitellen Anu Raudin proosakin on kuin runoa: ”Metsa, männikusse. Luhale luusima. Lepikusse laulma. Tammikusse tantsima. Vaatan vargsi ringi. Päike mängib puude peal valguse ja varju mängu. Tihane imetleb end tiigipeeglist. On värviime pajumaal. Jooksen tuhatnelja tuule käes. Siis paneb jõgi jala ette. Enam edasi ei saa. Ümberpöörd ja tagasi. Talukatus tuleb ikka lähemale. Leidsin metsast, mida kududa. Nüüd tuppa ja telje taha.” Anu on yhtä aikaa prosaisti, lyyrikko, tekstiilitaiteilija, mestarikäsityöläinen ja luonnonystävä.

Tekijä tuntuu tarkastelevan ihmisiä ja maailmaa tässä teoksessa isoisänsä ostaman Käärikun talon kuusiruutuisen ikkunan läpi. Tarinat eivät ole suuria ja pituudeltaankin ne ovat lyhyitä, mutta lukiessa näitä kuvauksia pienistä tapahtumista, muisteluksia, tilannekuvia Anun elämän varrelta lapsuudesta nykyisiin vanhuuden päiviin asti tulee lukijalle tänä rauhattomana aikana rauhallinen ja hyvä mieli. Siihen lämminsydäminen kirjailija varmaan pyrkiikin. Kirjan kuvituksena käytetyt pienet mustavalkoiset piirrokset, jotka ovat yksityiskohtia Anun kuuluisista seinävaatteista, tukevat hienosti teoksen perussävyä.

Ehkä hieman yllättävästikin teos muuttuu hyvin henkilökohtaiseksi ja paljastavaksikin 4. ikkunaruudun eli osion Armastus kohdalla. Kirjailijan nuoruuden ja myöhemmätkin rakkaudet tulevat esiin muutamissa kirjan pikkutarinoissa. Mutta suurinta Anun rakkaus taitaa kuitenkin olla Heimtaliin, kotiseutuun, kotitaloon, alueen maisemiin ja luontoon. Toinen rakas paikka on Kihnu, kuten kirjasta hyvin käy ilmi. Ja rakkaita ihmisiä ovat kymmenet ja sadat käsityömestarit, joita Anu on eri puolilla Viroa tavannut. Usko ja Jumala ovat myös tärkeitä teemoja tekijälle ja nekin nousevat esiin siellä täällä pitkin teosta, mutta luonnollisella eikä varmaan ketään häiritsevällä tavalla.

Pieniä tarinoita pienessä kirjassa, mutta niistä rakentuu vähitellen yhden ihmisen ja hänen läheistensä suuri tarina, joka on lämmin, optimistinen ja sydämellinen, kuten tekijänsäkin. Ainakin minun kaltaiseni lukija tarvitsee juuri nyt juuri tällaista kirjallisuutta!