Myös kirjailijaksi ryhtynyt Viron kirja-alan huippuammattilainen Tauno Vahter on ehtinyt jo kolmanteen romaaniinsa. Ja hyvä niin.

Odotukset ovat korkealla, sillä varsinkin Vahterin edellinen teos Madis Jeffersoni 11 põgenemist (2021) oli hulvattomuuden ja vakavuuden sekametelisoppana kirjallinen täysosuma. Siinä komean presidentillisen nimen saanutta läänemaalaista poikaa ja nuorukaista vetää maailmalle siinä määrin, että irtiottoja tai pakenemisia arjesta syntyy aluksi vapaaehtoisuuden, sitten pakon pohjalta. Kun maailma muuttuu samalla kehnoon suuntaan, on tuloksena halki elämän kulkeva toiseus, joka ainakin kirjailijan oman väittämän mukaan perustuu jopa aitoon esikuvaan. Sitä tärkeämmäksi tarinassa nousee vaikuttava lukukokemus, sillä historia ja fantasia kohtaavat mitä kirjallisimmalla tavalla.

Hea venelane eli hyvä venäläinen ei alkuasetelmassaan lupaa samanlaista seikkailua, ei siihen pyri eikä myöskään yllä. Tarina alkaa silti saada kierroksia, kun päästään irtautumaan selvänäkemisen varaan kehitellyn alun alkeellisesta liiketoiminnasta. Eletään Viron uudelleen itsenäistymisen jälkeistä aikaa, vuotta 1993, ja nuoresta koulukkaasta Artur Lukinista tehdään nousevaa tähteä outojen hoitojen, ”bioenergian” ja muun vastaavan huuhaan taivaalle. Toimitaan paljolti muiden ehdoilla, osin jopa vastoin pojan omaa tahtoa. Eniten kaikkia asianosaisia houkuttaa raha, erityisesti sen puute, joka ajankohdan Virossa oli hyvin konkreettista.

Arturin vanhemmat ovat opettajapariskunta, äiti virolainen historianopettaja, isä venäläistaustainen venäjän ja viron kielen opettaja. Ympärillä kohoaa kolkkona mutta sopivana taustana Tallinnan Lasnamäen valtava lähiö, yksi venäläisten taajimmista keskittymistä koko maassa.

Venäläisyys on läsnä paitsi kirjan otsikossa niin vahvasti muuallakin herättämässä tunteita ja kulttuurista kummastelua. Koulun opettajainhuoneessa puidaan maan tuoretta ulkomaalaislakia, ja yksi pulmista on sangen raadollinen: tuoko parempi viron kielen taito enemmän palkkaa, sananmukaisesti tasokorotuksen? Tuskin.

Poliittisesti sävyttynyttä venäläisyyttä kirjassa edustavat myös esimerkiksi viittaukset kansanäänestykseen eli aikomuksiin muodostaa Itä-Virumaasta autonominen alue. Kansanäänestys tosiaan myös järjestettiin Narvassa ja Sillamäellä, kuten romaanissakin viitataan, kunnes hankkeen todettiin olleen ristiriidassa Viron perustuslain kanssa.

Oppilaita koskettaa venäläisyyden pohdintaa enemmän uudenlainen musiikkitarjonta ja yleensä uuden yhteiskunnan suomat mahdollisuudet. Bisnesajattelua nuorilla edistävät niin kasettien piraattikopiot kuin huuhaan ympärille rakennetut kuviot, joiden huijausluonteen tekijät hyvin tuntevat. Lukijaakaan ei onneksi hellitä kuvitelmalla, että hoidoissa saati esitelmissä olisi jotain perää, vaan niiden naurettavuus käy ilmi viimeistään silloin, kun kirjassa innostutaan Kvart-nimisen hilavitkuttimen uusimmista malleista ja puidaan niiden vaikutusta ”sensitiivien” kilpailuasetelmiin.

Vahter kirjoittaa vetävästi. Hän nostaa mukavasti esiin tilanteita, joissa venäläisiin suhtaudutaan lämpimän myötämielisesti, joskohta myös piikikkään ironisesti. Venäläisten taipumus sumista yhdessä kuin mehiläispesässä käy hauskasti ilmi Piritan uimarannan tapakulttuurin tai nk. Narvan Venetsian arkkitehtuurin kuvauksissa. Mainituiksi tulevat tietysti myös junamatkailun autuus verrattuna muihin reissumuotoihin, venäläisen median välittämä oikea tieto länsimaisen hapatuksen rinnalla (kuten yhä edelleen!) sekä maailmanlopun varalle kerätyt miljoonat hillo- ja kurkkupurkit.

Kirjan otsikko saa luonnollisen selityksensä, kun Artur ja hänen serkkunsa Darja saavat taustastaan huolimatta synninpäästön virolaisiksi kotikutoisella kielikylpyleirillä jossain Mulgi- eli Viljandimaalla. Lukijaa jää tietysti kaihertamaan, eivätkö kaikki venäläiset sitten olekaan hyviä. Ikävä kyllä eivät, kuten Vahterin romaanin ajankohtaa myöhempi historia on osoittava.