Katoavatko asiat, jos niistä ei puhuta – kun teeskennellään, että niitä ei ole? Tällaisiin inhimillisiin käyttäytymismalleihin pureutuu Kai Aareleidin uusin romaani Tyyni valtameri. Se on hieno, monikerroksinen tarina rakkaussuhteista, perheestä ja oman itsen kohtaamisesta.

Sivusuhteista, pettämisestä ja perhesalaisuuksista on kirjoitettu niin paljon, että niiden voi sanoa olevan kaunokirjallisuuden kestoaihe. Aareleidin kirjan erityisansio on se, kuinka tarkkanäköisesti se käsittelee kaoottisten rakkauksien ja salaisuuksien vaikutuksia perheenjäsenten suhteisiin. Kirja kasvaa ikään kuin sukuromaaniksi aiheen ympärillä. Koetut hiljaisuudet, puhumattomuudet ja aavistukset jäävät mielen pohjalle kytemään ja vasta myöhemmin asettuvat paikalleen perheen palapelissä.

Kirjan ajallinen ulottuvuus, 1960-luvun Tartosta 2010-luvun Pietariin, antaa puitteet päähenkilön, Stellan kasvutarinalle. Samat asiat näyttävät erilaisilta lapsen ja aikuisen silmin. Oman elämänkokemuksen karttuessa voi huomata ymmärtävänsä paremmin myös omia vanhempiaan.

Kirjan kaleidoskooppimainen rakenne pysyy hyvin koossa. Tyyni valtameri tarjoaa lukijalle juuri sopivasti haastetta ja ahaa-elämyksiä, kun vuosikymmenet ja eri sukupolvien kertomukset lomittuvat toisiinsa tarinan edetessä.

Henkilökohtaisten tarinoiden taustalla uudelleenitsenäistyy Viro. Romaani palauttaa mieliin 1988 kesän ja vuoden 1991 vallankaappauksen kriittiset hetket, jolloin historian uusi suunta ei ollut missään tapauksessa selvä. Virolaisten ja venäläisten välisiä suhteita tarina käsittelee itsestäänselvyyksinä ja ongelmattomina – henkilökohtaisella tasolla. Kirja on kirjoitettu vuonna 2021 ja väistämättä tulee mieleen, olisiko Viron ja Venäjän rajan yli tapahtuva kanssakäyminen kuvattu jännitteisemmin, jos kirja olisi kirjoitettu nyt. Joka tapauksessa kyse on lähimenneisyyteen sijoittuvasta tarinasta.

Aareleid on yhdeltä tausta-ammatiltaan dramaturgi ja arvatenkin se tekee tekstistä harvinaisen elävää ja miljöökuvauksesta ilmavaa ja tarkkaa. Lukija viedään retkille Leningradiin, Pietariin, Tarttoon ja Tallinnaan, vähän Helsinkiinkin. Lukija voi mielessään nähdä, kuinka ovenkahva painuu, turvaketju heiluu ja kuulla kuinka variksen kynnet raapivat kadun pintaa. Myös tuoksut ja maut ovat oleellinen osa Aareleidin rikasta kerrontaa.

Kirjan on suomentanut Outi Hytönen. Kirjailija kiittää kauniisti kääntäjäänsä jälkikirjoituksessa, ja todellakin aiheesta. Teksti soljuu kauniisti ja pakottomasti kuin haikea laulu läpi päähenkilöiden elämän inhimillisten, pysäyttävien ja traagisten käänteiden. Käännöksiin helposti eksyviä tahattomia viroismejä ei tästä kirjasta löydy.

Aareleid on mestari kuvaamaan ihmisen mielen liikkeitä ja tärkeiden tunnehetkien ’virtoja, syvänteitä ja jättiläisaaltoja’. Myös ihmisen muistin assosiatiivinen luonne tulee romaanissa upeasti esille: ”Otat kiinni sojottavasta irtolangasta ja haluat katkaista sen nopeasti, mutta kudos alkaa purkautua ja ennen kuin huomaatkaan, on monta riviä mennyt, putoat monta kymmentä vuotta taaksepäin.”

Tyyni valtameri on hienoa kirjallisuutta. Se velloo syvissä vesissä, mutta samalla keventää mieltä. Se luo rohkeutta kohdata itsensä ja elämän erilaiset käänteet.

Syksyllä 2022 Kai Aareleid sai tästä romaanistaan Baltian neuvoston (Balti assamblee) kirjallisuuspalkinnon.