Henkien aika, hingede aeg, on muistokynttilöiden sytyttämisen ja esivanhemmista kerrottavien tarinoiden aikaa. Vuodenkierto on taas ehtinyt siihen vaiheeseen, että kesä on vääjäämättä ohitse. Tuimat syystuulet ovat pyyhkineet lehtipuiden väriloiston mennessään, lyijynharmaalta taivaalta kantautuu kurkiaurojen surumielistä huutoa. Kaikesta on nähtävissä, että luonto suunnittelee vaipuvansa talviuneen, jotta voisi taas joitain kuukausia myöhemmin herätä kevääseen kuin meitä ilahduttaakseen ja todistaen, että elämä maapallollamme noudattaa yhä tavanomaista rytmiään.

Vuodenaikojen vaihtelu on aikojen alusta lähtien vaikuttanut ihmisten uskonnolliseen maailmankatsomukseen ja omalta osaltaan muovannut sitä. Kevät on paitsi kyntämisen ja kylvämisen aikaa, myös (jälleen)syntymän ja uuden elämän alun vertauskuva. Pitkinä pimeinä syysiltoina, kun kesän työt on tehty ja sato korjattu, on vastaavasti ajateltu aikamme rajallisuutta ja muisteltu rakkaita lähimmäisiä, jotka ovat jo poistuneet keskuudestamme. On henkien aika, on marraskuu – hingedekuu.

Katoliseen kirkkokalenteriin henkien päivä eli kaikkien uskovien vainajien muistopäivä merkittiin vuonna 1006, ja siitä lähtien sitä on vietetty aina toisena päivänä marraskuuta. Kirkkohistoriasta tiedetään, että henkien päivää alettiin viettää Ranskassa Clunyn luostarin apotin Odilon aloitteesta vuonna 998. Perusajatukseltaan henkien päivä muistuttaa kaikkien pyhien päivää, jota alettiin jo 800-luvulla viettää aina marraskuun ensimmäisenä päivänä. Seuraavan päivän omistaminen ”tavallisten” henkien muistamiselle saikin alkunsa inhimillisestä halusta muistaa ja muistella tiettynä päivänä myös kaikkia niitä vainajia, joita kirkkoisät eivät ole julistaneet pyhimyksiksi. Henkien päivän kristillinen sisältö, merkitys ja merkittävyys tiivistyy kuolleiden muistamiseen ja heidän puolestaan rukoilemiseen.

Kirkon piirissä hengille siis omistettiin yksi myöhäissyksyinen päivä, mutta virolaisten ja muidenkin kansojen vanhemmassa perinteessä voidaan puhua pidemmästä ajanjaksosta, jolloin edesmenneet esivanhemmat saivat osakseen tavallista enemmän huomiota – siis henkien ajasta. Virolaiset ovat viettäneet sitä syystalvella, suurin piirtein Mikkelinpäivästä (29.9.) Simunanpäivään (28.10.) tai jopa Martinpäivään (10.11.) saakka. Henkien odotettiin käyvän kotona myös joulun ja uudenvuoden seudun pitkien pyhien aikana. Onkin arveltu, että vuosisatoja sitten henkien aikaa saatettiin viettää juuri ennen joulua. Jos henget ilmestyivät vieraisille muina aikoina, sitä pidettiin pahantahtoisena ja ikävyyksiä enteilevänä tekona.

Äänekkäiden töiden tekeminen (kuten puiden hakkaaminen) oli henkien aikana pääsääntöisesti kielletty, eikä myöskään leikinlaskua, nauramista tai huutamista pidetty soveliaana. Sisällä tehtävistä naisten töistä pannassa olivat esimerkiksi villan kehrääminen, kankaan kutominen ja ompeleminen. Uskottiin, että kielloista piittaamaton saattaa sokeutua eivätkä hänen lampaansa sikiä. Arvoitusten kysely ja vastausten pohtiminen sen sijaan oli sallittua, sillä sen avulla karja lisääntyi hyvin. Nykyihmisen näkökulmasta erikoisia työkieltoja tarkemmin miettiessä voi ymmärtää niiden filosofisen taustan – velvollisuuden keskittyä henkien aikana ikuisiin kysymyksiin. Ehkä juuri se onkin entisaikojen olennaisin viesti nykyihmisille: ota aikaa itsellesi ja yhdessäoloon läheisten kanssa.

Torstai-iltaisin hengille katettiin tupaan, saunaan tai ylisille pöytä, jonka ääreen isäntä ja emäntä pyysivät henkiä syömään nimeltä kutsuen. Hengiltä oli rituaalinomaisesti tapana pyytää anteeksi tarjoilun vaatimattomuutta, vaikka pöytään laitettiin parasta, mitä talosta suinkin löytyi. Joillain seuduilla on ollut tapana lämmittää hengille sauna ja jättää sinne lämmintä vettä, saippua ja vihta peseytymistä varten. Sama tapa on ollut käytössä myös joulun aikaan. Henkiä on vastavuoroisesti pyydetty suojelemaan viljelyksiä ja karjaa sekä suhtautumaan suopeasti maan päällä eläviin.

Syksyn säistä pyrittiin päättelemään, ovatko esivanhempien henget tyytyväisiä tämänilmaisten elämään ja edesottamuksiin. Lämpimän kostea ilmanala ja sumuiset illat olivat merkki siitä, että liikkeellä oli paljon hyväntahtoisia henkiä. Myrskyisät syyssäät puolestaan viestivät henkien olevan jostain syystä tyytymättömiä eläviin tai peräti vihaisia näille.

Henkien päivän vietto marraskuun toisena päivänä on tullut Virossa yhä suositummaksi 1990-luvulta lähtien. Tuolloin sytytämme kynttilät ikkunaan ja läheisten haudoille, muistelemme pois nukkuneita. Henkien päivänä ei ole tapana järjestää riehakkaita viihdetapahtumia.

Menneet sukupolvet ovat aina jääneet elämään tänne jääneiden muistoissa ja kertomuksissa, mutta nykytekniikka on tehnyt edesmenneiden läheisten muistamisesta ja muistelemisesta toisella tavalla vaivatonta – he ovat seurassamme valokuvien, nauhoitusten ja videoiden välityksellä. Ja niihin henkiin, joita hiljennymme muistelemaan, luetaan nykyään yhä useammin myös lemmikit: nelijalkaiset ystävät ja perheenjäsenet saavat oman kynttilänsä ja tarjolle laitetaan myös heidän lempiruokaansa.