Miksi kirjoitan tunnetun suomalaisen historiantutkijan ja Suomen ja Viron suhteiden asiantuntijan vironkielisestä kirjasta? No siitä yksinkertaisesta syystä, ettei suomenkielinen kirja (käsikirjoitus on nimeltään Kylpyläelämää: muistoja vanhasta Baltiasta) ole vielä ilmestynyt Suomessa. Suomalaiset kustantamot hävetköön vitkutteluaan, sillä Sirje Oleskin mainiosti viroksi kääntämä virolaisen suurkustantamon Varrakin julkaisema opus keikkui viikkokausia kummankin suuren virolaisen kirjakauppaketjun myyntilistojen kärkisijoilla jo heti ilmestyttyään! Kirjasta on ehditty ottaa monta painosta ja myös e-kirja on jo myynnissä.

Kylpyläelämää kirjassa todellakin käsitellään, mutta osa Kuurordielu kattaa 240-sivuisesta tyylikkäästä kirjasta vain 55 sivua eli mukaan mahtuu paljon muutakin kiinnostavaa. Mitä kaikkea, siitä vironkielisen opuksen alaotsikko antaa varsin kattavan kuvan, tosin teoksen matkamuisteluiden referoinneissa pistäydytään otsikosta poiketen pari kertaa Suomessa ja Preussissakin.

Kaikesta huolimatta Kuurordielu-osio on kuitenkin kiinnostavinta, hauskinta ja kokeneelle Tallinna-kävijällekin koko kirjan kiinnostavin osa. Harva nimittäin muistaa tai tietää, että Tallinna oli 1820- ja 1830-luvulla Venäjän tärkeimpiä – välillä jopa suosituin – kylpyläkeskus. Carlsbad Viimsin kartanon mailla avattiin jo 1700-luvun lopussa ja myös jo 1798 perusti kenraali Friedrich von Rosen Löwenruhin kesäkartanoonsa kylpylaitoksen. Todellinen Tallinnan ja samalla Kadriorgin kaupunginosan maineen alku kylpyläkaupunkina voidaan sijoittaa vuoteen 1813, kun Tallinnan poliisipäällikkö Benedikt Georg Witte avasi Wittenaun kesäkartanossaan merikylpylän.

Koska kylvyt merivedessä olivat useimmille vielä täysin uusi asia, julkaistiin 1800-luvun alkupuolella jo useitakin ohjekirjoja tms. kylpijöille. Viisi minuuttia kerralla, maksimissaan 10 minuuttia. Jos vesi oli hyvin lämmintä, niin 15 min. Kerran, enintään kaksi kertaa päivässä. Dubultissa nykyisen Jūrmalan alueella suositeltiin herroille kylpyajaksi aamuisin klo 8 ja klo 10 välistä aikaa, daameille taasen klo 10–12 välistä aikaa sekä daameille toista aikaa myöhemmin iltapäivällä klo 16–18 ja herroille klo 18–20. Veteen kastauduttiin piilossa muilta kopeissa tai aitauksissa. Uimapukua tai muuta vaatetusta ei veteen kastautuessa suositeltu.

Henkilöt, jotka 1700-luvun jälkipuoliskolla tai 1800-luvulla matkustivat nykyisissä Baltian maissa olivat aatelisherroja (joskus myös -daameja, kuten brittiläinen Elisabeth Rigby), kirkonmiehiä, yliopiston opettajia jne. saksalaisia, venäläisiä, länsieurooppalaisia. Tunnetuimmat alkuperäistekstien kirjoittajat lienevät puolalaissyntyinen lehtimies ja kirjailija Faddei Bulgarin ja venäläinen kirjailija ja tiedemies Nikolai Karamzin. Matkoilla tavataan tunnettuja henkilöitä, kuuluisimpina varmaankin filosofi Immauel Kant ja Kuurinmaan viimeinen herttua Peter von Biron.

Zetterbergin kirjan lähteenä olevat matkakuvaukset ovat ilmestyneet joko kirjoina tai pidempinä lehtijuttuina. Paljon kuvataan matkustamista, mutta myös henkilöitä, joita matkalla tavataan. Tavallisia virolaisia ja latvialaisia matkustajat tietenkin matkoillaan toki tapasivat, mutta matkakuvauksissa pääosassa on kuitenkin herrasväki. Kaupungit, maaseutu, postiasemat ja kestikievarit matkareittien varsilla ja jopa tärkeimmät luonnonnähtävyydet nostetaan kyllä kuvauksissa esille.

Seppo Zetterberg on etsinyt eri lähteistä matkakuvauksia, kääntänyt ne suomeksi (ja tässä kirjassa Sirje Olesk sitten viroksi), kommentoinut, selittänyt ja kertonut myös sen, kuka kukin kuvauksen kirjoittaja oli ja vähän lisätietojakin siitä, mitä matkan jälkeen ko. henkilölle tapahtui. Tekstit avaavat nykylukijan silmät huomaamaan sen, mitä menneiden vuosisatojen ihmiset Baltiassa näkivät, miten matkustivat, missä yöpyivät, mitä söivät, millaisia olivat ”hoidot SPA-hotellissa”, miten vietettiin vapaa-aikaa 1800-luvun alkupuolella kylpyläpaikkakunnilla tai yliopistokaupunki Tartossa. Paljon on muuttunut. Vai onko sittenkään?

Ainoat miinukset kirjasta menee kustantajalle: Seppo Zetterberg ja kirjan taittaja Mari Kaljuste ovat löytäneet tekstin elävöittäjiksi mainioita vanhoja piirroksia ja grafiikkaa. Laadukkaamman paperin valinta olisi tuonut nuo taideteokset paremmin lukijoiden ihasteltaviksi (tosin nostaen tietenkin kirjan hintaa).