Virolaisen klassisen musiikin kaksi jättiläistä, kapellimestari Neeme Järvi (1937) ja säveltäjä Arvo Pärt (1935) ovat kumpikin tehneet pitkän kansainvälisen uran. Pärt on elokuvasävellyksistään tunnetun John Williamsin jälkeen maailman soitetuin elävä säveltäjä. Järvi puolestaan on johtanut merkittävimpiä orkestereita Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Kumpikin tunnetaan laajasti ulkomailla, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt Suomen ja suomalaisten rooli heidän kansainvälisen uransa käynnistymisessä.

Arvo Pärt ja Neeme Järvi kasvoivat kumpikin Neuvosto-Virossa. Neuvostovallan ideologiset ja poliittiset rajoitukset vaikuttivat heidän uraansa ja mahdollisuuksiinsa monin eri tavoin. Pärt opiskeli säveltäjäksi Virossa, Heino Ellerin johdolla 1950–60-lukujen taitteessa. Ensin hän perehtyi sarjallisuuteen ja sai osakseen kritiikkiä länsimaisten sävellystyylien omaksumisesta. Toisaalta, osa vaikutusvaltaisista säveltäjistä tuki lahjakkaaksi katsomaansa säveltäjää. Vuonna 1968 Pärt alkoi säveltää uskonnollista musiikkia koettuaan uskonnollisen heräämisen. Vuoteen 1976 mennessä hän oli kehittänyt täysin uuden, tintinnabuliksi kutsumansa sävellystyylin, jolla hän keräsi maailmanmainetta.

Järvi ei muistele mielellään neuvostoaikaa. Hän aloitti opintonsa Tallinnan konservatoriossa, mutta siirtyi jo 1950-luvun lopulla Leningradiin. Vuodesta 1963 lähtien hän oli sekä Estonia-teatterin että Viron radio- ja televisio-orkesterin (nykyinen Viron kansallinen sinfoniaorkesteri) kapellimestari. Jo 1960-luvulla hän vieraili Leningradin filharmonian ja Kirovin (nyk. Mariinski) teatterin kapellimestarina saaden mainetta Neuvostoliitossa ja sosialistimaissa.

Järvi vieraili ensimmäisen kerran Suomessa kapellimestarina Turussa helmikuussa 1965. Seuraavana keväänä (1966) hän saapui johtamaan Helsingin kaupunginorkesteria (HKO). Suomen läpimurtonsa Järvi teki Estonia-teatterin mittavalla Helsingin vierailulla toukokuussa 1967. Erityisesti Seppo Nummi nosti esille Järveä ja esitti julkisen toiveensa siitä, että Järvi saataisiin useammin Suomeen. Hän myös verkostoitui suomalaisten kapellimestarien kanssa – Jorma Panula ja Jussi Jalas veivät hänet muun muassa Sibeliuksen Ainolaan.

Toisella vierailullaan Järvi oli onnistunut tuomaan HKO:n konserttiin Pärtin polyfonisen sinfonian. Konsertin ohjelma oli muutoinkin kiinnostava – mukana oli Aulis Sallisen, Uuno Klamin, Zoltán Kodályn ja ruotsinvirolaisen emigrantin Eduard Tubinin musiikkia. Neuvostoviranomaisten pyrkimyksenä oli, että Neuvostoliitosta ulkomaille lähtevät muusikot ja kapellimestarit valitsisivat turvallisia klassikoita. Tubinin ja Pärtin musiikin johtaminen olivat Järveltä rohkeita valintoja. Tämä saattoi vaikuttaa siihen, että kun Kansallisoopperan piti saada Järvi vieraakseen keväällä 1968, hän ei saanut viranomaisilta matkustuslupaa.

Järvi onnistui herättämään suomalaisten kiinnostuksen Pärtin musiikkiin. Paavo Berglund otti polyfonisen sinfonian Radion sinfoniaorkesterin (RSO) ohjelmistoon syksyllä 1968. Seppo Nummi puolestaan kirjoitti Viron musiikkielämästä laajan artikkelin syksyllä 1968 ja nosti esille Pärtin yhtenä koko Neuvostoliiton lupaavimmista säveltäjistä. Samana syksynä Nummi kirjoitti Järvestä, nostaen tämän Berglundin ja Jorma Panulan veroiseksi kapellimestariksi, joka olisi syytä saada Suomeen esiintymään. Kevään 1965 ja 1966 jälkeen Järvi oli käynyt Suomessa vain Estonia-teatterin kanssa toukokuussa 1967. Seuraavaa kertaa jouduttiin odottamaan vuoteen 1970.

Seppo Nummi nousi Helsingin juhlaviikkojen johtoon vuonna 1969. Yksi hänen ensimmäisistä rekrytoinneistaan oli Järvi, joka kävi johtamassa juhlaviikoilla Beethovenin kaikki viisi pianokonserttoa, solistina Emil Gilels. Lisäksi Järvi johti Pärtin toisen sinfonian (1968). Juhlaviikoilla sekä Järvi että Pärt saivat runsaasti kansainvälistä näkyvyyttä, olkoonkin että Pärt ei Helsinkiin saanut matkustaa – Neuvostoliitto ei useinkaan päästänyt säveltäjiä ulkomaille. Seuraavana vuonna (1971) Järvi voitti Italiassa Santa Cecilian kapellimestarikilpailun, jota on pidetty hänen kansainvälisenä läpimurtonaan.

1970-luvun mittaan Järvi kävi Suomessa harvakseltaan, tehden kansainvälistä uraa eri puolilla Eurooppaa. Vuonna 1974 hän johti HKO:a ja johti muun maussa Pärtin BACH-kollaasin. Seuraavan kerran hän saapui vuonna 1978 johtamaan Radion sinfoniaorkesteria ja Lahden sinfoniaorkesteria. Kummassakin konsertissa hänellä oli jälleen Pärtiä, tämän Cantus.

Järvi toimi ulkomailla Pärtin musiikin esitaistelijana. Neuvostoviranomaisten väheksymillä neuvostosäveltäjillä oli vähän mahdollisuuksia tuoda omaa musiikkiaan esille koti- tai ulkomailla. Käytännössä se edellytti suhteita rohkeisiin muusikoihin ja kapellimestareihin. Järven kautta Pärtin musiikki saavutti mainetta ulkomailla – Suomessa Järvi johti Pärtin musiikkia käytännössä kaikissa konserteissaan 1960- ja 1970-luvuilla.

Vuonna 1979 Kuhmon kamarimusiikkifestivaali valitsi Arvo Pärtin nimikkosäveltäjäkseen. Festivaaleilla Pärtin musiikkia soitettiin runsaasti, erityisesti latvianjuutalaisen viulistin Gidon Kremerin toimesta. Pärtin oli tarkoitus saapua Kuhmoon, mutta viime hetkellä hänen matkustuslupansa peruttiin. Pärtin kansainvälinen maine oli levinnyt voimakkaasti 1970-luvun lopulla, mutta neuvostoviranomaiset suhtautuivat häneen kasvavalla penseydellä erityisesti hänen uskonnollisuutensa vuoksi. Tämä oli johtanut siihen, että Pärt suunnitteli emigroitumista. Pelkkä asian pohtiminen suututti neuvostoviranomaiset.

Vuoden 1979–80 taitteessa Pärt sekä Järvi (ja Kremer) emigroituivat Neuvostoliitosta. Emigroituminen Neuvostoliitosta ja integroituminen länteen ei ollut koskaan helppoa. Emigroitumisessa auttoivat 1960-luvun loppupuolelta ensin Suomessa ja sen jälkeen muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa rakennetut verkostot. Järven ja Pärtin yhteistyö jatkui – myös Suomessa. Esimerkiksi vuonna 1984 RSO nauhoitti Järven johdolla useita Pärtin teoksia ja lisäksi kantaesitti yhden teoksen.

Järvi toimi kapellimestarina erityisesti Ruotsissa, Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Hän markkinoi Pärtin ohella myös muita virolaisia säveltäjiä – mutta myös Sibeliuksen musiikkia. Viroon he pääsivät palaamaan vasta Neuvostoliiton jo natistessa liitoksissaan. Erityisesti Järvi sai sankarin vastaanoton, mahdollisesti tunnetuimpana virolaisena maailmalla. Pärtin musiikista puolestaan on tullut Viron tärkeimpiä, ellei tärkein, kulttuurivientiartikkeli.

Suomen ja suomalaisten rooli Pärtin ja Järven uran alkuvaiheessa on jäänyt varjoon, mutta ansaitsisi tarkempaa tarkastelua. Suomi oli tärkeä portti länsimaihin monelle neuvostojärjestelmän rajoituksista kärsivälle taiteilijalle ja tiedemiehelle. Jos Virosta onnistui pääsemään Suomeen, saattoi parhaassa tapauksessa verkostoitua laajemmin länsimaihin, joko suomalaisten avustuksella tai Suomessa tapaamiensa taiteilijoiden kanssa. Näin näyttäisi tapahtuneen myös Järven ja Pärtin kohdalla – ensin Suomi, sitten koko maailma.

Artikkeli perustuu kirjoittajan tutkimushankkeeseen, jossa tarkastellaan taidealojen verkostoja Suomen ja Viron välillä vuosina 1965–1985.