Tuglas-seura

SUOMALAIS-VIROLAISTA
KULTTUURIYHTEISTYÖTÄ
VUODESTA 1982

 

 

Silakkaa ja ystävyyttä

700 vuotta kauppaperinnettä suomalaisten ja virolaisten kesken

Kristiina Heikkonen

Suomen kaupankäyntiin perustuvan talon­poikaispurjehduksen reitit veivät Viroon ainakin 1300-luvulta lähtien. Seprakaupan eli ystävyyskaupan juuret suomalaisten ja virolaisten tuttavaperheiden välillä ovat yhtä vanhat.

Seprakauppaa Mahun satamassa.
Kuva: Tuglas-seuran arkisto

Jo muinaisina aikoina kävivät virolaiset kalastajat silakan vaelluspyynnissä itäisen Suomen­lahden Haapa­saariston suojaisilla kutuvesillä. Viron rannikolta silakkaa ei juuri noussut. Heimoveljien kohdatessa samoilla nuotta-apajilla virolaiset ehdottivat haapasaarelaisille kalastajille silakan tuontia suolattuna Viron rannikolle ja vaihtamista viljaan. Virolaisten vinkistä ja opastamana alkoivat haapasaarelaisten ja sittemmin itäisen Suomenlahden saaristo- ja rannikkokylien asukkaiden 1–2 viikkoiset, toisinaan pitempikestoiset purjehdusmatkat Pohjois-Viron rannikolle suolasilakkaa vaihtamaan. Virolaisia käytiin tapaamassa yleensä kahdesti vuodessa. Ensimmäinen matka – kevätviro – tehtiin silakan kutemisen jälkeen juhannuksen tienoilla ja toinen, tärkeämpi syysviro, syysmyrskyjen jo myllertäessä Mikon päivän tienoilla syyskuun lopulla tai lokakuun alussa. Suomalainen kalastaja ja talonpoika matkasi virolaisen luokse. Suomalaisella oli vapaus. Virolaista talonpoikaa, kartanonpeltojen työvoimaa, sitoi työvelvoite baltiansaksalaiselle kartanonherralle. Suomalaisella oli itse veistämänsä alukset ja meri­tie yhteydenpitoon virolaisen kanssa. Meri yhdisti heimokansat lahden molemmin puolin.

Suomenlahden saarelaisten elämä oli kamppailua karuissa luonnonolosuhteissa. Silakkaa sai yli oman tarpeen, mutta kalliosaarilla ja rantaniityillä ei voinut kasvattaa viljaa. Eivätkä perunamaatkaan suuria olleet. Rahaa oli vähän, elintarvikkeita ei voinut ostaa. Niinpä luontaistalous, suomalaisen silakan vaihtaminen virolaiseen ylijäämäviljaan oli järkevää ja hyödytti molempia osapuolia. Yhdestä silakkatynnyristä sai vaihdossa useimmiten kaksi tynnyriä viljaa, yleensä ruista. 1800-luvun jälkipuoliskolla alettiin vaihtaa myös perunaa 1:3–6. Vaihtosuhde oli suomalaisille edullinen. Asiaa perusteltiin kuljetuskustannuksilla ja tynnyri- ja säkkikuluilla. Suomen satamissa vaihtokauppaa ei kannattanut käydä huonomman vaihtosuhteen takia. Kalamies oli kauppamies.

Vaihtokauppa muotoutui seprakaupaksi 1500-luvulla. Suomalaiset nimittivät vakituisia virolaisia kauppakumppaneitaan seproiksi (sõber), ystäviksi. Silakka uskottiin virolaisseproille keväällä velaksi ja kuitattiin syksyllä viljana. Luottoa annettiin puolin ja toisin. Seprakauppa perustui luottamukseen, ja ikuiset seprasuhteet periytyivät isältä pojalle. Rannikon maata viljelevät talonpojat harjoittivat kalastusta sivutoimenaan ja osallistuivat seprakauppaan saarelaisia vähemmän.

Seprapurjehduksille Viron pohjoisrannikolle lähtivät toisinaan myös kokonaiset perhekunnat. Sepra­kulttuuri tuli tutuksi jo lapsesta. Pääsipä mukaan saarelaisten oma haukku, hyljekoira. Matkat ja kosketus virolaisseprojen kanssa olivat odotettuja tapahtumia paitsi kaupankäynnin myös kulttuurivaihdon takia. Arjen aherrus katkesi, saatiin iloa ja vaihtelua elämään. Uusia ajatuksia virtasi ja omaksuttiin muutoksia totunnaiseen elämänmenoon. Useissa Viron kartanoissa suhtauduttiin seprakauppaan myönteisesti ja virolaisille alustalaisille annettiin kolme vapaata rantapäivää kahdesti vuodessa sepratapaamisia varten. Kartanot kantoivat rantasatamiin tulleilta suomalaisaluksilta rantarahaa lastina olevan tynnyriluvun mukaan. Myös syvältä sisämaasta matkattiin rannikolle silakkaa vaihtamaan ja osallistumaan yhteisiin karkeloihin. Suolasilakan kysyntä heinänteon aikaan oli suurta. Hikoileva heinäntekijä tarvitsi huikopalaa. Virossa Mahun satamassa saattoi olla yli tuhat hevosmiestä odottelemassa sepralaivoja ja silakkatynnyreitä. Tynnyreiden koko vaihteli. Tammion saaren museosta löytyy kaksi puista sepra­tynnyriä tilavuudeltaan 110 litraa. Tammio oli sepra­kaupan sydän.

Suomalaiset sepramatkalaiset yöpyivät omissa laivoissaan, kapakan tiloissa tai virolaisperheissä. Syntyi tilapäisiä telttasuojia kaupankäynnin ja kanssa­käymisen ajaksi – markkinat. Kauppa sinetöitiin kädenlyönnillä ja hörppäämällä maitohuikka sekä myös kilistelemällä Viron väkevää, pottuviinaa. Varsinainen juhlajuoma oli olut. Syötiin yhdessä, laulettiin oman maan lauluja ja tanssittiin. Tutkailtiin toisten vaatemuotia, ihasteltiin koruja. Yhdessä vaihdettiin kuulumiset ja maailman uutiset, suomalaiset puhuivat viron kieltä ja päinvastoin – riittävästi. Romansseja syntyi. Tuliaislahjat olivat tärkeitä. Haapa­saaresta, Tammiosta ja Kuorsalosta, jotka olivat saaria eurooppalaisen hansakaupan reitin varrella, annettiin mm. kahvia ja tupakkaa. Tytärsaarelaisten lahjaherkku oli kuorenkala, nuoren männyn kuoren nilaan kiinni paistetut silakat. Virolaisilta saatiin mm. voita, kananmunia, villaa ja hamppua. Kevät­viron valoisa aika oli juhla-aikaa.

Aluksi itseoppineet kipparit purjehtivat lahden ylitse Viroon avonaisilla veneillä, kuuteilla ja suurhaapioilla, sittemmin jaala-purjelaivoilla, 1800-luvun alkupuoliskolta alkaen kuunareilla ja kaljaaseilla. Näiden lisäksi käytettiin yksimastoisia jahteja. Suomessa rakennettuja kaljaaseja pelkistettiin alkuperäisestä keskieurooppalaisesta mallista. Raakapurjeet poistettiin ja kaljaasin leveyttä lisättiin. Näin alus oli vakaampi, joskin nopeus hidastui, mikä soveltui itäisen Suomenlahden matalille ja karikkoisille vesille.

Seprakauppa oli vilkkaimmillaan 1800-luvulla, jolloin laivoja tarvittiin runsaasti ja laivanrakennus työllisti huomattavan osan Suomen rannikon kirves­miehistä. Laivoja rakennettiin omiin tarpeisiin ja tilaustöinä. Vanha kauppapitäjä Vehkalahti on maineikasta laivan- ja veneenrakennusseutua. Sen monissa kylissä mestarit veistivät laivoja myös Viroon. Kävivätpä käyttämässä veistokirveitään Viron maaperällä laivanrakennustöissä. Sen aikaisen tavan mukaan aluksen tilaaja toimitti purjeet. Niinpä Viroon tilattuihin puupurjelaivoihin toimitettiin purjeita Narvasta. Narvan tiiviisti neulottua purjekangasta pidettiin erityisen hyvänä ja kestävänä.

Kaupunkien porvarit ja Kustaa Vaasa (Ruotsin kuninkaana 1523–1560) yrittivät rajoittaa seprakauppaa useaan otteeseen. Heitä kiusasi kaupankäynnin hyvä tuotto, jota olisivat halunneet keskittää itselleen. Elämän realiteetit ohjasivat saarelaisten elämää. Oli tultava toimeen omillaan ilman suuria toiveita ulkopuolisesta avusta. Talveksi tarvittiin leipää, ja siksipä sepramatkat Viroon jatkuivat kuoleman­rangaistuksenkin uhalla. Köyhien saarelaisten sepra­kauppaan ei puututtu. Kaupan rajoitusyritykset eivät onnistuneet ja lopulta niistä luovuttiin. Silakan lisäksi Viroon vietiin kaupattavaksi mm. suurhailia eli Itämeren silliä kuivattuna, hylkeen­rasvaa ja -nahkoja, karjaa ja tervaa. Tärkeimpään kauppasatamaan Rääveliin eli Tallinnaan vietiin silakan lisäksi mm. koivuhalkoja lämmitykseen ja voita, jota vaihdettiin suolaan suhteessa 1:3. Suolaa tarvittiin paljon ja sitä tuotettiin myös Lyypekistä ja Gdanskista. Rahalla ostettiin Virosta mm. hamppua, pellavaa, tiiliä, sementtiä ja koriste-esineitä, joita keskiajan Tallinnan käsityöläiset valmistivat. Saatettiinpa ostaa Viron sepän takoma aitan lukkorauta, jonka mallin suomalainen seppä sitten kopioi.

Seprakaupan piirissä liikkuvat suomalaiset tunsivat hyvin Viroa ja virolaisten asioita. Vehkalahdelta muutti paremman elämän toivossa väkeä Viron pohjois­rannikolle ja Narvaan. Kanssakäyminen virolaisten kanssa on jättänyt jälkiä itäisen Suomen­lahden rannikon ja saariston paikannimistöön. Sepra­kalastuksen syntysijoilta Haapasaaristosta löytyvät Virluodot (Vironluodot). Moni vironkielinen sana juurtui suomen kieleen ja päinvastoin. Pukeutumisessaan vehka­lahtelaisnaiset suosivat pystyraidallisia hame­kankaita ja neuloivat virokuvioita kintaisiin. Miesten haarikat eli olutkolpakot muistuttivat virolaisten kolpakoita. Suomalaisten mukana seilasi Viroon potkukelkka ja reikäleipä.

Seprakauppa alkoi hiipua 1880-luvulla raha­talouden tieltä ja käytännössä loppui 1920. Tytär­saarelaiset jatkoivat seprakauppaa kesään 1939, jolloin neuvostojoukot miehittivät Viron. Pian sen jälkeen tytärsaarelaiset evakuoitiin talvisodan alta.

Elo 5/2012