Tekijä esiin

Tiit Aleksejev – kirjailija

Hannu Oittinen

Hannu Oittinen

Tiit Aleksejev – kirjailija

Tiit Aleksejev on virolainen kirjailija ja historioitsija. Hän on syntynyt 26. heinäkuuta 1968.

Aleksejev aloitti kaunokirjallisen tuotantonsa Loomingissa 1999 julkaistulla novellilla Tartu rahu (Tarton rauha), joka sai myös Loomingin vuosipalkinnon. Myöhemminkin Aleksejev on ammentanut kirjoihinsa aineksia historiasta, näin etenkin ensimmäistä risti­retkeä kuvaavassa, toistaiseksi keskeneräisessä romaanisarjassa sekä näytelmässä Leegionärid (Legioo­nalaiset). Historialla ja lähihistorialla on osuutensa myös Pariisiin, Afganistaniin ja nykyaikaan sijoittuvassa esikoisromaanissa Valge kuningriik (Valkoinen kuningaskunta).

Aleksejeville on myönnetty Virumaan kirjallisuuspalkinto, vuonna 2006 Betti Alverin palkinto teoksesta Valge kuningriik sekä vuonna 2010 Euroopan unionin kirjallisuuspalkinto ristiretki­sarjan avausosasta Palveränd (Pyhiinvaellus).

Tiit Aleksejev
Kuva: Toomas Dettenborn

Kirjailija, diplomaatti, reservin upseeri… miten haluat esitellä itsesi suomalaisille lukijoille?
Olisin mielelläni kirjailija. Jos rahkeet riittävät. Ei minulla olekaan esittää titteleitä saati muita ammatti­todistuksia kuin keskiajan historian maisterin paperit Tartosta. Virolainen runoilija Kivisildnik, joka tunnetaan terävistä kannanotoistaan, sijoitti erään runokokoelmansa takakanteen lainauksen eräältä vanhan koulun prosaistilta, joka oli sanonut, että kokoelma on täyttä roskaa. Kivisildnik oli lisännyt tittelin ”Valkoisen tähden ritarikunnan ja Ordre du Mériten ritari”, mikä muutti koko väitteen naurettavaksi, vaikka kysymys olikin taitavasta romaani­kirjailijasta. Mitä vähemmän epiteettejä, sen parempi. Luulen, että siitä on tekijälle eniten hyötyä.

Olet virolainen ja olet kirjoittanut koko tuotantosi viroksi. Miten usein sinut liitetään venäläisiin sukunimesi vuoksi? Ja millainen on suhteesi venäläisiin ja venäjän kieleen?
Isoisäni, jolta Aleksejevin nimi juontuu, puhui venäjää paljon huonommin kuin hänen puhdasverinen puolisonsa, jonka tyttönimi oli Karu. Sen verran siis puhtaista virolaisista. Venäjän kieleen suhteeni on erittäin hyvä: päättäessäni koulunkäyntini puhuin venäjää sujuvasti. Myöhemmin kun asuin lännempänä, venäjän taitoni ruostui hieman. Jossain jään alla tuo venäjänaikainen kokemus on kuitenkin olemassa. Kaikki ne laulut ja marssit ja sotaelokuvat. Ja tietyt venäläiset kulttuurihenkilöt, kuten Andrei Platonov tai Ivan Bunin, ovat aina olleet minulle läheisiä. Vaikka eivät hekään mitään puhdasverisiä olleet. Vai olivatko?

Puhut kuulemma sujuvasti myös englantia ja ranskaa?
Kyllä vain. Englantia taitavat nykyään puhua kaikki, mutta ranska tuli oppia, kun olin Pariisissa töissä. 90-luvulla oli sikäläinen internet puhtaasti ranskankielinen. Oikeastaan hyödyin tuosta kieli­kylvystä suuresti, kun pystyin sitten lukemaan tärkeitä kirjailijoita alkuperäiskielellä. Ranskassa eläessä minulla oli eräs ystävä, joka työskenteli Suomen lähestystössä. Hän ei osannut viroa enkä minä suomea. Kun tapasimme ensimmäisen kerran, niin puhuimme ranskaa. Sitten päätimme, että lopetamme sen sirkuksen; olimmehan sentään kumpikin suomen­sukuisia. Rupesimme puhumaan keskenämme englantia. Ja kummallakin oli vahva helsinkiläinen aksentti. Se yhdisti kovasti.

Palveränd eli Pyhiinvaellus liittyy ensimmäiseen ristiretkeen, joka suuntautui Etelä-Ranskasta (ja muualta) Konstantinopoliin ja Pyhään maahan. Miten syntyi ajatus kirjoittaa historiallinen romaani tapahtumista, joista on kulunut yli 900 vuotta?
On tarinoita, jotka pysyvät. Olen varma siitä, että ensimmäisestä ristiretkestä kerrotaan vielä 900 vuoden kuluttuakin. Sen jättämä jälki on yksinkertaisesti niin vahva. Kysymyksessä on tapahtuma, joka heijastuu keskiaikaisissa lähteissä ylivoimaisesti eniten. Samalla on kuitenkin vain neljä kronikoitsijaa, joiden tekijät ovat välittömästi osallistuneet tapahtumiin. Ja nuokin kronikat on kirjoitettu Jerusalemin valloituksen jälkeen. Tuo aspekti alkoi kiinnostaa minua. Ajattelin, että mitä jos päähenkilö kertoisi viidennen version asiasta. Sellaisen joka näyttäisi, miten kaikki oikeasti tapahtui.

Pyhiinvaellus on historiallinen romaani, seikkailu­romaani, yritys tunkeutua ristiretkeläisten ja pyhiin­vaeltajien arkeen ja ajatusmaailmaan. Samalla se on romaani uskosta ja uskomisesta, psykologinen teos todellisuudesta ja kuvitelmista. Ja erityisesti Dieterin hahmon kautta kaksoisolentoromaani. Miten itse määrittelisit teoksen kirjallisuudenlajin?
Ilmeisesti sittenkin historiallinen romaani. En ole vääristellyt tosiasioita, tai ainakin olen yrittänyt välttää sitä. Koetin vain täyttää eräitä aukkopaikkoja. Miltä asiat ehkä tuntuivat yksinkertaisen sota­miehen kannalta. Sellaisen sotamiehen, jolla on aivan erityinen kohtalo. Niin kauan kuin muistan olen pitänyt historiallisista romaaneista. Siksi päätin joskus kirjoittaa sellaisen teoksen, josta itsekin pitäisin. Lukijana. Päättäkööt muut lukijat, miten olen onnistunut aikeessani.

Pyhiinvaelluksen lopussa päädytään Antiokian kaupunkiin. Sarjan toinen osa taas tapahtuu pääasiassa Antiokiassa eli tulossa lienee vähintään kolmas osa, jotta Jerusalemkin saataisiin vallattua?
Jerusalem tulee valloittaa, siitä ei pääse mihinkään. Varsinaisesti tapahtumat muuttuvatkin erityisen kiinnostaviksi vuoden 1099 elokuussa, sen jälkeen kun Askalonin taistelu on voitettu. Kun suurin osa pyhiinvaeltajista päättää palata länteen. Kun taas osa veteraaneista jää paikalleen. He laskevat perustan Jerusalemin kuningaskunnalle ja esi­merkiksi Temppeliherrain ritarikunnalle. Niistä parista­kymmenestä vuodesta, jotka seurasivat Jerusalemin vapauttamista, ei ole juurikaan lähdeteoksia. Mikä tekee tuon ajanjakson kirjallisuuden kannalta todella houkuttelevaksi.

Tuleeko sarjasta trilogia vai ehkä vielä suurempi kokonaisuus? Ja tullaanko sarjassa joskus myös Marja­maalle vai onko Baltian ristiretki kokonaan oma lukunsa?
Rehellisesti sanoen Lähi-itä tuntuu läheisemmältä. Olen kierrellyt siellä ympäriinsä ja tutustunut alueeseen paremmin kuin Viron historiaan. Eräs ystäväni, joka on kulttuuritieteen opettaja, sanoi minulle, että tullakseni kirjailijaksi minun täytyy tappaa historioitsija itsessäni. Enkä tosiaan halua suorittaa verilöylyä itselleni. Niin paljon minussa lienee silti jäljellä historioitsijan ammattilaista, että tajuan ettei kaikesta voi tietää kaikkea. Jokainen taaplaa tyylillään. Vaan kukapa tietää, Viron historiantutkimuksessa on nykyään menossa kiinnostava kausi. Kiistellään siitä, oliko 1200-luvulla todella kysymys muinaisesta vapaustaistelusta vai sittenkin liittymisestä feodaalisen sivilisaation yhteyteen, mitä osa paikallisesta väestöstä selvästi tuki. Sitä tarinaa olisi kiinnostavaa kehitellä. Mutta on mahdollista, että silloin minua aletaan syyttää petturuudesta. Pyhän maan vapauttaminen vaikuttaa jotenkin turvallisemmalta vaihtoehdolta.

Elo 2/2013