Julkaistu: 13. marraskuuta 2018

Peipsimaan vanhauskoiset

Irina Külmoja

Peipsijärven rantaa myöten matkatessa silmien eteen avautuu eräällä hetkellä varsin epätavallinen näkymä: peltotilkkujen ja metsiköiden lomassa harvakseltaan seisovien maalaistalojen sijaan vastassa onkin asuin- ja talousrakennusten tiiviisti reunustama asfalttitie. Rannikkoa myötäilevä tieosuus on seitsemän kilometriä pitkä ja se halkoo useampia kyliä (Varnja, Kasepää, Sofia, Kolkja), joiden talot poikkeavat virolaisen maaseudun tavanomaisesta rakennus­kannasta. Täällä asuvat venäläiset vanha­uskoiset, yksi Viron kansallisista vähemmistöistä.

Keitä he ovat ja miten he ovat päätyneet Viroon? Vastausta on haettava Venäjän ortodoksisen kirkon 1600-luvun historiasta, tarkemmin sanoen tsaari Aleksei Mihailovitš Romanovin valtakaudelta (1645–1676) saakka. Kuten hallitsijat yleensä, myös Aleksei Mihailovitš halusi laajentaa valtionsa reviiriä. Tässä tarkoituksessa hänen oli vahvistettava sekä omaa valta-asemaansa että kirkon valtaa: tavoitteena oli yhdistää Venäjän kirkko muihin ortodoksisiin kirkkoihin, ennen kaikkea Kreikan kirkkoon. Tämä olisi ollut mahdollista vain yhtenäistämällä riitit, jumalanpalvelustekstit, ikonimaalaus ja kirkkoarkkitehtuuri. Tarvittiin siis uudistuksia, ja niiden toteuttajaksi valikoitui vuonna 1652 Venäjän uudeksi patriarkaksi valittu Novgorodin piispa Nikon (mordvalaissyntyinen Nikita Minov).

Nikon aloitti uudistuksensa liturgisten kirjojen ja jumalanpalveluksen muuttamisella kreikkalaiseen muotoon. Esimerkiksi ristinmerkin tekeminen ”bysanttilaisella” tavalla eli kahdella sormella korvattiin ”latinalaisella” eli kolmisormisella tavalla. Ristisaatot (kasteen, avioitumisen ja kirkon vihkimisen yhteydessä) alkoivat kiertää vastapäivään aikaisemman myötäpäivään kiertämisen asemesta. Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi laulettiin Halleluja! kolme kertaa aiemman kahden sijaan. Jeesuksen nimen kirjoitusasua muutettiin (aiemmin Исус, nyt Иисус), maahan saakka kumartamisesta rukoillessa luovuttiin ja niin edelleen. Uudistukset aiheuttivat ortodoksien keskuudessa protestointia, sillä perinteisistä rituaaleista luopuminen rinnastui tuon ajan uskovaisen ihmisen mielessä uskon hylkäämiseen. Ikiaikaiset pyhät tekstit edellyttivät muun muassa ristinmerkin tekemistä kahdella sormella ja Jeesuksen nimen kirjoittamista vanhalla tavalla. Niinpä osa ortodokseista ei hyväksynyt uudistuksia, vaan pyrki säilyttämään vanhat tapansa.

Vuosien 1666–1667 suuri kirkolliskokous hyväksyi kaikki Nikonin uudistukset. Vanhauskoisuuden kannattajat julistettiin harhaoppisiksi ja määrättiin kirkonkiroukseen. Venäjän sijaishallitsijan Sofia Aleksejevnan vuonna 1685 antamassa ukaasissa vanhauskoisia kutsutaan raskolnikeiksi (hajottajiksi). Vanhauskoiset alkoivat muuttaa Puolaan, Liettuan suuriruhtinaskuntaan, Preussiin, tuolloin Ruotsin kuninkaan alaisuudessa olleeseen Viroon, myöhemmin myös Turkkiin, Kiinaan, Japaniin sekä Venäjän imperiumin reunamille – Donin rannoille, Siperiaan, Kaukoitään ja Baikalin taakse. Muuttoliike oli käytännössä pakolaisuutta varsin ankariksi yltyneiltä sortotoimilta välttymiseksi. Vanhauskoisia myös karkotettiin ja poltettiin elävältä. Tiedossa on tapauksia, joissa ihmiset sytyttivät itsensä tuleen rukoushuoneessa pelätessään vallanpitäjien käsiin joutumista. Kiinni jääneeltä saatettiin hakata oikea käsi irti ja kiskoa kieli suusta: tämän jälkeen hänestä ei ollut tekemään ristinmerkkejä eikä rukoilemaan vanhoja tapoja noudattaen.

Syrjintää jatkoi myös Pietari Suuri, joka vuonna 1716 määräsi vanhauskoisille ylimääräisiä veroja, kuten partaveron (vanhauskoisilla miehillä on edelleen tapana antaa partansa kasvaa). Vanhauskoiset pitävätkin Pietari Suurta antikristuksena. Vasta vuonna 1905 Nikolai II allekirjoitti manifestin uskonnonvapaudesta ja vanhauskoisten vainoaminen päättyi. Tämänkin jälkeen kului vuosikymmeniä ennen kuin Venäjän ortodoksisen kirkon kirkolliskokous vuonna 1971 viimein julisti vuosien 1666–1667 päätökset ja vanhauskoisten kirkonkiroukseen julistamisen mitättömiksi.

Virossa ennen ortodoksisen kirkon jakautumista asuneet venäläiset olivat luonnollisesti vanhauskoisia. Meidän päiviimme ei ole säilynyt tietoja heidän suhtautumisestaan kirkon hajaannukseen tai siitä, mitä he asian johdosta tekivät. Sen sijaan on tiedossa, että 1600-luvun lopussa venäläisväestön määrä Narvajoen (Mustajõen kylä) ja Peipsijärven ranta-alueilla kasvoi raskolnikien muuttoliikkeen seurauksena. Vuonna 1710 vanhauskoisten yhden haaran muodostaneet fedosejevilaiset eli fedoseevitsit rakensivat Võhandujoen rantaan, Räpinan kartanon maille luostarin. Vuonna 1718 heidän igumeninsa Konstantin Fjodorov luopui vanhauskoisuudesta. Fjodorovin paljastettua, että luostarissa piilotellaan sotaväestä paenneita miehiä, Räpinaan lähetettiin sotilasosasto pyydystämään karkulaisia. Vanhauskoisia ehdittiin varoittaa sotilaiden saapumisesta ja suurin osa heistä pakeni Räpinasta Peipsijärven länsirannalle. Alueelle syntyi useita vanhauskoisten vakinaisia asuinpaikkoja 1730-luvun loppuun mennessä. Vanhimmat tiedossa olevat rukoushuoneet vihittiin käyttöön Kükitan ja Kasepään kylissä. Niissä säilytettiin kirkonkirjoja ja nastavnik (opettaja, ohjaaja) opetti lapsille kirkkoslaavin kieltä sekä laulamista ikiaikaisesta nuottikirjasta (neumade, крюковое пение).

Viron nykyiset vanhauskoiset ovat papittomia. Jumalanpalveluksen toimittaa nastavnik, joka voi olla myös nainen. Nastavnikin on osattava lukea kirkkoslaavinkielisiä kirkonkirjoja, tunnettava kirkolliset toimitukset ja oltava yli 40-vuotias. Papittomat vanhauskoiset tunnustavat vain kaksi sakramenttia: kasteen ja katumuksen. Kasteessa on olennaista, että se tapahtuu upottamalla lapsi kasteastiaan kolme kertaa. Katumuksen sakramenttiin eli synnintunnustukseen on osallistuttava vähintään kerran vuodessa, ja mikäli vainaja ei ole käynyt ripillä tunnustamassa syntejään kolmeen vuoteen ennen kuolemaansa, hänet voidaan haudata vain erityistä ”koko maan päällistä” muistopalvelusta noudattaen.

Vanhauskoiset ovat aina eläneet suhteellisen eristäytyneesti ja säilyttäneet uskonnolliset tapansa, kulttuurinsa ja murteellisen kielensä. He arvostavat kirjallista hengellistä kulttuuria ja pitävät kunniassa käsin kirjoitettuja kirjoja, joissa on pyhien elämäkertoja, rukouksia ja saarnoja. Rajan kylässä 1800-luvun lopulta vuoteen 1930 toimineessa Viron vanhauskoisten ikonimaalaamossa valmistuneet ikonit tunnetaan laajalti.

Ikonimaalauskoulukunnan perustaja oli Gavril Frolov. Vanhempien vanhauskoisten voi edelleen kuulla puhuvan murretta, joka eroaa venäjän yleiskielestä ja muistuttaa lähinnä Pihkovan alueen eteläosien murretta sisältäen kuitenkin monia arkaaisia piirteitä ja viron kielestä saatuja vaikutteita. Peipsijärven länsirannikon väestön kielessä viron ja venäjän jatkuva ja pitkäaikainen kielikontakti sekä kaksikielisyys alueelle tunnusomaisena ilmiönä ovat luoneet otolliset olosuhteet sanastolainoille. Monet vanhauskoiset ovat olleet ja ovat edelleen kaksikielisiä ja heidän puheessaan voi havaita vaikutteita viron kielestä. Vanhempi sukupolvi on oppinut viroa lapsuusvuosista alkaen työskennellessään virolaisissa taloissa paimenina ja renkeinä. Murteeseen on lainattu ennen kaikkea arkielämän sanastoa. Vironkielisiä sanoja käytetään silloin, kun on tarve puhua uudesta (lainatusta) esineestä tai ilmiöstä. Lainasanalla on venäjän kieltä mukaileva foneettinen muoto ja kieliopillinen rakenne, toisinaan myös sananmuodostuskeinot, kuten suffiksit: кипка – (sauna)kibu (kiulu), варуши – varrud (ristiäiset), ворстик – vorst (makkara), копля – koppel (haka), трепка – trepp (portaat). Raakalainoihin kuuluvat sanat tai fraasit, jotka käännetään virosta sananmukaisesti: мама старая vs. бабушка (vanaema, isoäiti), старый малец vs. старый холостяк (vanapoiss, vanhapoika), горы vs. холмы (mäed, mäet). Toisinaan fraaseja ja lauseita muodostetaan viron kielen mallia noudattaen: Крупна рыба, тая хочем, чтоб в соли ляжала (suur kala tahab soolas olla, suuri kala haluaa olla suolassa). Myös koodinvaihto on tavanomainen ilmiö, jonka ilmeneminen on henkilökohtaista. Tällöin murteellisessa venäjänkielisessä puheessa käytetään vironkielisiä sanoja sellaisenaan: как-то в город ён ехал, что не было luba (ta sõitis kord linna, sest ei olnud luba; hän meni kerran kaupunkiin, sillä ei ollut lupaa); мы учили-то тоже неправильный эстонский язык – maakeel (me ju õppisime kah vale eesti keelt – maakeelt; mehän opimme väärää viron kieltä – maakansan kieltä). Kaikki edellä esitetty ei kuitenkaan tarkoita sitä, että viron kielen vaikutus olisi erityisen voimakas, sillä murteellinen venäjä on selvästi dominoiva kieli.

Peipsijärven rannikolla miesten päätyötä on ammoisista ajoista alkaen ollut kalastus, kun taas naiset ovat vastanneet kasvimaista, ja viime vuosikymmeninä erityisesti sipulin kasvatuksesta. Kuuluisia Peipsin sipuleita, jotka säilyvät hyvin seuraavaan satoon saakka, pyritään kasvattamaan paikallisista ”omista” siemenistä. Sipulin kasvattamiselle, korjuulle ja kuivattamiselle on jokaisessa perheessä omat tarkat sääntönsä ja sukupolvelta toiselle periytyvät tapansa.

Entisaikaisen uskon, tapojen ja perinteiden säilyttäminen ja arvostus ovat tunnusomaisia koko tälle Virossa jo yli kolmen vuosisadan ajan eläneelle vähemmistölle.

Suomennos Petteri Aanos
Elo 5/2018


Lue myös


Varia
Järvi Lipasti

Hiidenmaan lumo

Aloitin syyskuun alussa työt Tuglas-seurassa. Syitä siihen, miksi olen Suomessa, toisen kulttuurin ja kielen ympäröimänä, voi etsiä vuodesta 1965, kun äitini, Länsi-Viron Varbolasta kotoisin oleva nuori…
subject

Teatteri
Anneli Saro

Viron paradoksit ja teatterin paradoksit

Viime vuosina on Virossa tullut selvästi esiin ristiriita erinomaisen ulkonäön ja sisäisen tyytymättömyyden välillä. Tämä koskee myös virolaista teatteria.
subject

Elokuvat
Anniina Ljokkoi

Seltsimees laps

Elokuva sai ensi-iltansa 23. maaliskuuta ja pysyi sen jälkeen monta viikkoa Viron katsotuimpana elokuvana. Juhlavuoteen ajoitettu elokuva hyppää virolaisten vaikeimpiin vuosiin 1950-luvulle ja kertoo palan…
subject