Me puhuimme Aleksin kanssa uudesta runoudesta,
ja taulussa, niinkuin cinquecenton maalauksessa
ovat pilvien rannoilla enkelien hahmot:
Marie Under ja Barbarus ja Alle
sädekruunut kutreillaan,
me: varjossa laakerien
piharaidan.

Näin muisteli runossa Varjossa laakerien nuoruutensa Viro-kokemuksia Martti Haavio, jonka syntymästä tuli tammikuussa kuluneeksi 120 vuotta. Hän oli syntynyt Temmeksellä 22.1.1899. Haavio kirjoitteli jo koulupoikana runoja, ja sittemmin hän tuli tunnetuksi runoilija P. Mustapäänä. Hän osallistui aktiivisesti ylioppilaspolitiikkaan sekä toimi Varsinaissuomalaisessa osakunnassa, Akateemisessa Heimoklubissa ja Akateemisessa Karjala-Seurassa, josta tosin erosi poliittisista syistä 1932, ja niin ikään vaikutti tulenkantajien keskuudessa. Haavio työskenteli WSOY:ssä virkailijana ja myöhemmin kirjallisena johtajana. Opinnot ja runonkeruumatkat pohjustivat ahkeran kirjoittajan tiedemiehen uraa, joka johti Helsingin yliopiston suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen professuuriin 1949 ja Suomen Akatemian jäsenyyteen 1956. Haavio kuoli vuonna 1973.

Martti Haavio aloitti syksyllä 1918 Helsingin yliopistossa suomen kielen, kirjallisuuden sekä kansanrunouden opinnot ja samalla perehtymisen Viroon ja viron kieleen. Heti syyslukukaudella ohjelmassa oli Lauri Kettusen viron kurssi, jonka ensimmäinen ”luento” oli lyhyt: dosentti vain kehotti menemään kirjakauppaan, ostamaan kirjoittamansa teokset Viron ja suomen eroavaisuudet, Virolais-suomalainen sanakirja ja Viron kielen äännehistoria ja ottamaan ne seuraavalle luennolle mukaan.

Keväällä 1921 Martti Haavio osallistui Virolais-suomalaisen Ylioppilasklubin perustavaan kokoukseen, jossa olivat läsnä muun muassa Virve Kallas, maisterit Julius Mark ja Villem Grünthal sekä ylioppilas Richard Janno, ensimmäinen virolainen, johon Haavio oli tutustunut. Vuodesta 1924 lähtien yhdistyksen nimenä oli Akateeminen Heimoklubi, kun sen toiminta laajennettiin käsittämään kaikki suomensukuiset kansat ja haluttiin kiinnittää huomiota etenkin Venäjällä asuvien heimokansojen kansallistunnon kohentamiseen ja kulttuurin kehittämiseen. Martti Haavion ja Lauri Hakulisen aloitteesta saatiin Helsingin yliopistoon viron ja unkarin lehtoraatit, ja ensimmäisenä viron kielen lehtorina aloitti työn 1923 Villem Grünthal.

Kesällä 1921 Martti Haavio teki ensimmäisen, lähes kaksi kuukautta kestäneen matkansa Viroon. Hänen kumppaninaan oli alkuviikkoina ikä- ja opiskelutoveri Aarni Penttilä, josta myöhemmin tuli Jyväskylään suomen kielen professori. Ystävykset kiertelivät Viroa lähinnä pyöräillen ja jalan, mistä löytyy eloisia, runoin höystettyjä kuvauksia Haavion muistelmateoksesta Nuoruusvuodet. Tallinnaan tutustuttuaan Haavio ja Penttilä tekivät pyöräretken maaseudulle ja jatkoivat sitten matkaa junalla Haapsaluun. Matkaohjelmaan kuului myös käynti Vormsissa. Haapsalussa tavattiin muun muassa kuulu taiteilija Hans Laipman (Ants Laikmaa).

Viron-retki jatkui Haapsalusta Pärnuun ja edelleen Viljandiin, jossa ihailtiin ritarikunnan linnan raunioita. Ne näyttivät niin erikoisilta, ”että luulisi suoraa päätä astuneensa romanttiseen maalaukseen”. Viljandin ja Tarton välisellä taipaleella pyöräilijät lepäilivät Võrtsjärven rannalla ja pistäytyivät kõrtsissakin: ”Tällaisia kyläkapakoita olemme nähneet tavan takaa: epäsiistejä, suorastaan rähjäisiä. Ruokaa on vaikea saada, spiritusta sitäkin helpompi.” Edes kahvia ei ollut tarjolla, teetä kylläkin.

Tartossa majapaikka järjestyi opiskelija-asuntolasta. Matkalaisille esittelivät kaupungin nähtävyyksiä hyvin suomea taitaneet maisteri Gustav Vilberg (myöh. Vilbaste, merkittävä kasvitieteilijä) ja arkeologiaa vasta opiskeleva Harri Moora. He kuljettivat suomalaisvieraita ”ympäri Tarttoa, niin että sääremme olivat katketa”. Moora, josta sittemmin tuli yksi Haavion parhaista virolaisista ystävistä, kertoili myös hiljan kansalliseksi muuttuneen yliopiston käynnistymisvaiheista ja siellä vaikuttavista suomalaisista professoreista. Ja tietysti tutustuttiin Wernerin kahvilaan, jossa Haavio on kertonut istuneensa myöhemmillä Tarton-vierailuillaan päivittäin tiedemiesten ja kirjailijoiden pöydissä. Uusiksi virolaisiksi ystäviksi tulivat Ants Oras, Julius Mägiste, Oskar Loorits, August Annist ja Friedebert Tuglas. Haavio tunsi olevansa ”Viron uhkuvan-rikkaan kulttuurielämän keskuksessa”.

Tartosta Haavion ja Penttilän retki jatkui laivalla pitkin Emajokea Peipsijärven kautta Võõpsuun ja sieltä edelleen Räpinaan ja Setumaalle. Matkan varrella päästiin seuraamaan Kahkvassa kirmaskeja, paikallisten vuosittaista juhlaa, ja Laosinan kylässä setukaishäitä. Tulevalle kansanrunoudentutkijalle ne tarjosivat tietysti kiinnostavaa ja yllättävääkin nähtävää.

Aarni Penttilä lähti palaamaan kohti Suomea, mutta Martti Haavio jatkoi kiertelyä Setumaalla, ennen kuin palasi Tarttoon, mistä matka jatkui junalla Tallinnaan. Hänelle oli järjestynyt Länsi-Virosta Ristin pitäjästä kieliharjoittelupaikka.

Haavio pääsi kartuttamaan viron taitoaan ja samalla perehtymään virolaiseen maalaiselämään Ristin Seljakülaan Veskin taloon, jossa hän oleskeli nelisen viikkoa ennen kotiinpaluuta. Hän osallistui talon töihin käsikivien vääntämistä myöten, perehtyi paikalliseen perinteeseen ja retkeili talon vapaussodassa taistelleen pojan Aleks Tiitsmanin kanssa ympäristössä. He kävivät myös jalan Haapsalussa, ja Haavio kuuli tarinan kielletyn rakkauden vuoksi linnan seinään muuratusta neidosta, joka näyttäytyi – ja sen saattoi Haavio itsekin havaita – elokuun kuutamolla kappelin ikkunassa. Tästä hän sai ainekset runoonsa Haapsalun valkea nainen.

Martti Haavio on otsikoinut Nuoruusvuodet-kirjassa Ristin pitäjässä viettämiään viikkoja kuvaavan luvun Seljakülan akatemia. Hänelle aika merkitsi syvällisempää tutustumista Viron kirjallisuuteen ja kirjalliseen elämään, joista hänen siihenastiset tietonsa lähinnä perustuivat kurssikirjana käytettyyn, jo 1856 ilmestyneeseen August Ahlqvistin teokseen Wiron nykyisemmästä kirjallisuudesta! Nyt hänen oppaanaan oli Aleks Tiitsman, ”kaikkien kansallisten tieteiden ylioppilas”. Aleksin kanssa luettiin virolaisia kirjoja, ja tämä perehdytti suomalaisen maan kirjallisuuspolitiikkaan ja kirjallisiin ryhmittymiin, kuten Noor-Eestiin ja ennen kaikkea ajankohtaiseen Siuruun sekä tuolloin syntymässä olleeseen Tarapitaan. Haavion mukaan virolainen kirjallisuus oli itsenäisyyden aattona ja sen saavuttamisen jälkeisinä vuosina kuin ”eri modernististen suuntien kiehuva kattila”. Huvittunutta kummastusta herätti esimerkiksi nuoren futuristin Albert Kivikasin pullonetiketeille painettu teos Lendavad sead. Siurun kirjailijoista Haavio ihaili eniten Marie Underia ja Henrik Visnapuuta. Hän kertoo: ”Juuri Marie Underin nuoruudenkokoelmien ääressä minäkin koin suurimman siihenastisen lyyrisen elämykseni, ja se tapahtui Veskin navetanparvella.”

Myöhemmin Haavio on todennut, että hänen runoutensa kannalta ovat tärkeimpiä olleet ne vaikutteet, jotka hän sai kaksikymmentäluvun Viron runoilijoilta, erityisesti Siurun ryhmältä. Hän myös suomensi, osin veljensä Jaakon kanssa, virolaista lyriikkaa. Käännöksiä julkaistiin eri lehdissä ja albumeissa, mutta niitä jäi myös omien runojen tavoin pöytälaatikkoon. Vielä 1960 Martti Haavio palasi ihailemaansa Marie Underin runouteen ja julkaisi Suomalaisessa Suomessa esseen Marie Underin muotokuvat.

Kun vuonna 1924 valmisteltiin antologiaa Nuoret runoilijat, ehdotti Erkki Vala Haaviolle runoilijanimeksi mielestään ”klassillisen viivapuhdasta”, inspiroivaa Algot Santalaa. Tulevien estofiilien tyydytykseksi se ei kuitenkaan kelvannut, vaan Haavio otti nimeksi P. Mustapään. Sitä käyttäen hän seuraavana vuonna julkaisi myös ensimmäisen runokokoelmansa Laulu ihanista silmistä, jonka sävytyksissä ja osin aiheissakin on nähtävissä virolaista vaikutusta.

Runoilijanimensä Martti Haavio oli löytänyt Tallinnasta, jonka vanhassakaupungissa Pikk-kadun varrella on Mustapäiden veljeskunnan talo. Keskiajalla perustetun, naimattomien kauppiaiden muodostaman veljeskunnan suojeluspyhimys oli tummaihoinen Mauritius, jonka pää on kuvattuna oven yläpuolella olevassa vaakunassa. Nimimerkin P. Mustapää etukirjain tulee sanasta pyhä.

Maailmansotien välisenä aikana Martti Haavion runoja vironnettiin jonkin verran muun muassa Looming-aikakauslehteen, kääntäjänä enimmäkseen ansioitunut suomalaisen kirjallisuuden tunnetuksi tekijä August Annist. Haavion syntymän satavuotismuistoa kunnioitettiin Virossa 1999 julkaisemalla Ly Seppelin ja Andres Ehinin kääntämä runovalikoima Linnupüüdja (Linnustaja), jossa on lähes viisikymmentä runoa eri kokoelmista, mukana useita Viron inspiroimia. Teokseen sisältyy myös Andres Ehinin laatima kiinnostava epilogi P. Mustapään ja Viron suhteista.

Kun Martti Haavio ja Aarni Penttilä olivat heinäkuussa 1921 Viron-matkansa alkupäivinä saapuneet Tarttoon ja majoittuneet opiskelija-asuntolaan, sattui samana iltana samaan paikkaan tulemaan Haaviota parisen vuotta nuorempi opiskelijaneitonen Elsa Eklund (v:sta 1922 Enäjärvi; 1901–1951) kahden entisen luokkatoverinsa kanssa. Martti oli tutustunut ja ihastunut Elsaan edellisenä syksynä, mutta useiden, etenkin Elsan epäröinnin vuosien jälkeen he avioituivat vasta joulun alla 1929, ja Elsasta tuli Enäjärvi-Haavio.

Heinäkuun 1921 Viron-matka oli pari vuotta aiemmin Helsingin yliopiston opiskelijaksi kirjoittautuneelle Elsa Eklundillekin toinen; hän oli käynyt jo kesäkuussa Tartossa Viron koulunuorison kesäjuhlilla, joista oli laatinut Nuoreen Voimaan innostuneen kuvauksen. Elsasta tuli merkittävä suomalais-virolaisen kulttuurisillan rakentaja, joka osallistui aktiivisesti akateemiseen heimotyöhön. Hän suomensi ja julkaisi virolaista kirjallisuutta sekä teki sitä myös kirjoituksillaan tunnetuksi. Hän oli yhteiskunnallisestikin valveutunut: hän kuului Väestöliiton perustajiin ja vaikutti muun muassa Kalevalaisten naisten liiton toiminnassa.

Elsa Eklund opiskeli paljolti samoja aineita, kuin Martti Haavio. Hänen valikoimaansa kuuluivat suomen kieli ja kirjallisuus, Suomen ja Skandinavian historia sekä suomalainen ja vertaileva kansanrunoudentutkimus. Suomen kielen opintojen vuoksi ohjelmassa oli tietysti viroonkin perehtyminen, mutta tieteellisen uransa Elsa Enäjärvi-Haavio loi varsinaisesti folkloristina. Hän väitteli alan ensimmäisenä naisena Suomessa tohtoriksi 1932.

Elsalla kesän 1921 Viron-matka kului pääosin Tartossa, jossa hänestä huolehti sikäläisen, edellisenä syksynä perustetun Suomalais-virolaisen ylioppilasklubin puheenjohtaja Ann Tamm. Päiväkirjassaan Elsa arvioi tapaamiaan ihmisiä, kuten Laine Kallasta ja Harri Mooraa, joka on hyvä seurassa mutta ”suomea puhuessaan vähän rasittava”. Anna Haava on Elsan mielestä mitä rakastettavin ihminen, jonka kieltä hän haluaisi osata paremmin. Tarton yliopistossa toimivista suomalaisprofessoreista huippuarvion saa maantieteilijä J. G. Granö: ”Loistoeksemplaari. Superlatiiveja joka suhteessa.”

Ylioppilas Elsa Eklund oli ollut tulevan puolisonsa tavoin läsnä perustettaessa keväällä 1921 Virolais-suomalaista Ylioppilasklubia, ja hänet oli valittu sen sihteeriksi. Ensimmäiset Viron-matkat antoivat tietysti Elsalle lisävirikkeitä heimotoimintaan, joka jatkui aktiivisesti myös yhdistyksen muututtua Akateemiseksi Heimoklubiksi. Hän toimi sen puheenjohtajana 1928–1930. Heimoklubin piirissä liikkuivat monet virolaiset tiedemiehet, esimerkiksi Paul Ariste, Julius Mägiste, Harri Moora ja Oskar Loorits, jotka osaltaan auttoivat kokousten ohjelman järjestämisessä pitämällä esitelmiä erikoisaloiltaan.

Elsa Enäjärvi oli ahkera kirjoittaja ja kääntäjä. Vuonna 1924 ilmestyi hänen toimittamansa virolaisten novellien valikoima Ihmisen varjo, johon hän oli laatinut esipuheen. Hyvän vastaanoton saaneessa teoksessa oli mukana vain viisi kirjailijaa: Albert Kivikas, Jakob Mändmets, Jaan Oks, A. H. Tammsaare ja Friedebert Tuglas. Pari vuotta myöhemmin Heimoklubi julkaisi sisällökkään teoksen Viron kirja – Maa, kansa ja kultuuri, johon suomennoksia olivat tehneet muun muassa Elsa Enäjärvi ja Martti Haavio.

Vuosien varrella Elsa Enäjärvi-Haavio laati useita artikkeleja ja esseitä virolaisesta kirjallisuudesta. Niissä suomalaisille esiteltiin muun muassa Albert Kivikasin, Johannes Barbaruksen, Henrik Visnapuun ja Marie Underin tuotantoa. Vuonna 1941 ilmestyi hänen katsauksensa Neljäsataa vuotta Eestin kirjallista elämää. Enäjärvi-Haavio kirjoitti myös arvioita Viroa koskevasta kirjallisuudesta, Aino Kallaksenkin teoksista, ja taiteesta sekä matkakuvauksia Virosta, ja elokuussa 1941 ilmestyi lukuisissa sanomalehdissämme hänen tekemänsä kiertoartikkeli Viron kohtalo. Huomattava kulttuuriteko oli August Annistin Kalevala-tutkimuksen suomentaminen: Enäjärvi-Haavion käännös Kalevala taideteoksena ilmestyi 1944, mutta alkuperäinen ”Kalevala” kui kunstiteos voitiin julkaista Virossa vasta 1969, tietysti ideologisesti oikeaoppiseksi muokattuna.

Elsa Enäjärvi-Haavion merkittävimpiin saavutuksiin kuuluu eittämättä 1940 ilmestyneen teoksen Eesti runotar – Virolaisen lyriikan antologia toimittaminen. Runovalikoimalla haluttiin osaltaan korjata sitä epätasapainoa, joka vallitsi Virossa runsaasti julkaistun suomalaisen kirjallisuuden ja meillä niukemmin ilmestyneen ja huonommin tunnetun virolaisen kirjallisuuden välillä. Antologian toimitustyössä Enäjärvi-Haavio sai asiantuntija-apua professori Ants Orakselta, mutta lopullisen valinnan hän teki itse. Teoksessa on runoja seitsemältätoista lyyrikolta Lydia Koidulasta Betti Alveriin. Taidokkaita suomentajia on useita, muun muassa Otto Manninen, Saima Harmaja, Yrjö Jylhä, Matti Kuusi ja P. Mustapää.

Elämäntyöllään ansiokkaasti Suomenlahden ylittävää kulttuurisiltaa rakentanut Elsa Enäjärvi-Haavio laati antologian alkuun laajan esseen Viron uudenaikainen lyriikka, joka epäilemättä kuuluu parhaimpiin meillä koskaan ilmestyneisiin Viron runouden esittelyihin. Hän päätti sen arvioon: ”Viron lyriikan tie on ollut kulkua kohden taiteellista herkkyyttä ja muotokeinojen hallintaa, jaloa inhimillisyyttä ja kehittynyttä henkistä kulttuuria.”