Lienee kummallisuudessaan kiistatonta faktaa, että Aleks Lepajõe on yksi Suomessa parhaiten tunnetuista virolaisista kirjailijoista, olkoonkin, että ulkokirjallisista syistä – Tillanderin jalokiviryöstö ei ole suomalaisilta unohtunut 34 vuodessa. Niinpä saattaakin tuntua varsin yllättävältä, että Lepajõen omaelämäkerrallisen romaanin alkuosan (teos on ilmestynyt viroksi kahtena eri kirjana: Põgenemine 2017 ja Röövlinnud 2018) kantavana teemana on pakolaisuus, ja ryöstöpuuhiin edetään vasta kirjan jälkipuoliskolla. Kumivenematka rautaesiripun takaa Suomen rannikolle on suomalaisille tuttua tarinaa, mutta loikkarinelikon uusi elämä Ruotsissa ei niinkään.

Ennakko-odotusten vastainen painotus on kirjalle eduksi, sillä Lepajõella todella on kerrottavaa aiheestaan. Kuvaus nuorten miesten turhautumisesta ja tylsistymisestä uuden asuinmaansa yksitoikkoiseen elämänmenoon on kylmäävää luettavaa, niin ilmeisiä ovat yhtymäkohdat tämän päivän Eurooppaan. Viikko-ohjelma muodostuu muutamasta kielitunnista ja odottelusta, aikaa kyseenalaisen ajanvietteen ja ansaintamahdollisuuksien suunnitteluun jää liian kanssa. Länsi ei enää tunnukaan luvatulta ilmansuunnalta ja ylenkatse sen kantaväestöä (jos kohta myös vanhoja pakolaisvirolaisia ja etenkin muualta tulleita pakolaisia) kohtaan on peittelemätöntä. Arvo- ja ajatusmaailmojen yhteentörmäys kulminoituu herkullisesti ruotsin kielen opettajan ylistyspuheeseen kansankodin hienoimmasta saavutuksesta, sosiaalidemokraattisesta verotusjärjestelmästä, jolla on onnistuttu estämään vaurastuminen, tuo tasa-arvon pahin vihollinen.

Pettymyksen piikkiin menee lopulta myös päätös rosvoretkelle lähdöstä. ”Minulle rikos oli kuin taivaasta pudonnut mahdollisuus protestoida kaikkialla rehottavaa teennäistä moraalia vastaan, kuten minusta silloin tuntui.” Tapahtumien kulku sinällään on monistakin lähteistä tuttua eikä ole muistellessa muuksi muuttunut. Lukijan osaksi jää ihmetellä, miten fyysisiltä ja etenkin henkisiltä ominaisuuksiltaan täysin erityislaatuiseksi yksilöksi kuvattu tekijä saattaakin tunaroida keikkansa kaikkine valmisteluineen ja jälkitoimineen niin täydellisesti.

Lepajõe värittää kertomuksiaan herkullisilla ajankuvilla 1980-luvun Suomesta ja Ruotsista. Klassiselle hurmuri- ja herrasmiesrosvolle tunnusomaisella tavalla ajan kulkua rytmittävät moninaiset naisseikkailut kaikkialla, minne maailma miestä kuljettaa. Lepajõe ei kuitenkaan onneksi sorru Bond-kliseisiin näitä valloituksia kuvatessaan, ja kerronta on ylipäätään sujuvan lennokasta. Sanna Immanen on tavoittanut suomennoksessa erinomaisesti myös nuorten miesten keskinäisen keskustelun rouhean rehvakkaan puheenparren.