Julkaistu: 28. toukokuuta 2019

Antti Häkli: Tallinna on minulle kohtalopaikka

Arja Korhonen

Kirjailija Tõnu Õnnepalu on sanonut, että on olemassa paikkoja ja kohtalopaikkoja. Paikkoja on paljon ja kohtalopaikkoja vain muutama. Tallinna on minulle se kohtalopaikka”, sanoo kaupungissa vuodesta 2006 asunut ohjaaja Antti Häkli.

Kun juoksen viihtyisään Faehlmannin kahvilaan kymmenen minuuttia myöhässä, Antti Häkli (32) istuu jo nurkkapöydässä odottamassa.

Kahvila on Häklin kantapaikka, ja reilun tunnin mittaisen haastattelun aikana siellä ramppaa Häklin kollegoita kadun toisella puolella olevasta televisiotalosta. Ruoka on hyvää, Häkli suosittelee kesäkurpitsaa bolognesetäytteellä ja perunoilla.

Nuori mies päätyi opiskelemaan Tallinnaan ja lopulta valtiollisen televisioyhtiön ETV:n leipiin vähän sattumalta.

”Soitin armeijan soittokunnassa selloa, lokakuussa loppui palvelus ja samana viikonloppuna muutin Viroon ja aloitin opinnot Baltian elokuva- ja mediakoulussa.”

Lähtöön vaikutti sekä työntö- että vetovoima. Häkli haki taideteolliseen korkeakouluun ja Lahden muotoiluinstituuttiin, mutta ei tullut valituksi. Toisaalta eno oli pyörittänyt kiinteistöbisnestä Tallinnassa jo useamman vuoden ja kehotti hakemaan sinne.

”Uskomattoman hyvä tsäkä, etten päässyt Suomessa mihinkään. Olen täällä nyt 13 vuotta myöhemmin, mulla on virolainen vaimo ja kaksi lasta.”

Ihmettelen, ettemme ole tavanneet aikaisemmin. Häkli kuitenkin muistaa minut ja lähetystön saunaillan, jonne hän tuli kalastelemaan assistentin hommaa Anna Häkkisen ja Anna Laineen Kamrat Eesti -ohjelmaan. Häkli alkoi epäillä mahdollisuuksiaan, sillä paikalla oli toimittaja Rain Kooli ja pari pätevän oloista tyyppiä Enterprise Estoniasta. Pian selvisi, etteivät muut olleetkaan kilpailemassa fikserin hommasta. ”Se oli käännekohta, pääsin tekemään näitä hommia, joista tykkään.”

Töihin television mansikkapaikkaan

Antti Häkli on vastikään palannut työkeikalta New Yorkista ETV:n kulttuuriohjelma OP+:n ohjaajana. Viidessä päivässä tiimi rutisti kasaan kolme isoa aihetta, Viron kulttuuripäivät, uuden upean Shed-kulttuurikeskuksen sekä Louis Kahnin valokuvanäyttelyn YK:n päämajassa. Kahnin Viro-yhteys on Saarenmaa, jossa kuuluisa arkkitehti on syntynyt.

Televisioon Häkli ajautui sujuvasti harjoittelijaksi jo toisena opiskeluvuotena 2008. Aluksi hän teki grafiikkaa Anu Välban ja Marko Reikopin juontamaan keskusteluohjelmaan ja ihmetteli lievästi, kun suomalainen pantiin kirjoittamaan tekstityksiä.

”Sen jälkeen pääsin Terevisioon-aamuohjelmaan ohjaajan assistentiksi. Olin töissä aamukuudesta aamukymmeneen, sitten luennoille. Kotiin tultuani söin nuudelit ja nukahdin”, summaa Häkli.

Vaikka työn ja opiskelujen täyttämä vuosi oli rankka, Häklin mukaan se antoi vankan televisiotyön rutiinin. Asiassa oli muitakin hyviä puolia.

”Mulla oli superhyvät tulot, sillä nousubuumin aikana sain virolaisittain hyvää palkkaa ja lisäksi suomalaisen opintotuen. Ostin Kaubamajasta vaatteita ja ruokaa, kävin baareissa ja matkoilla ja eleskelin herroiksi”, hekottelee Häkli.

”Olen sittemmin jättänyt sen asenteen, raha juoksee perässä, kun teen hommani hyvin.”

Ja niin on käynyt. Viime aikoina Häkli on jo joutunut kieltäytymään talon sisältä tulleista kiinnostavistakin tarjouksista. Myös perheelle on jäätävä aikaa.

Häkli on unelmatyössään, ja toimenkuva on laajempi kuin ohjaajilla tavallisesti. Häkli on teknisen porukan kapu, mutta hänellä on sananvaltaa myös sisältöön. Hän osallistuu toimituksen kokouksiin ja ehdottaa sekä juttuaiheita että haastateltavia.

”Olen myös päässyt luomaan formaatteja, esimerkiksi Kapist välja -muotisarjaa tehtiin kaksi tuotantokautta, ja sain keksiä alusta asti millainen se voisi olla.”

Lisäksi Häkli on tehnyt toimittajavaimonsa Aven kanssa lyhytsarjoja ETV:lle, viime vuonna Viro100-erikoisjaksoja virolaisesta kulttuurista ulkomailla. Joviaalina ja sanavalmiina miehenä Häkli on välillä reväisty ohjaajan tuolilta haastateltavaksi. Huhtikuun lopussa hän avasi OP+:n katsojille keskuskirjasto Oodin olemusta.

Kulttuuria enemmän kuin Suomen televisiossa

OP+ on tunnin mittainen laaja-alainen kulttuuriohjelma, joka tulee Viron television ykköskanavalta torstaisin iltakahdeksalta. Tekijätiimiin kuuluu kaksi juontajaa, kolme puolipäiväistä toimittajaa, tuottaja sekä viiden hengen tekninen tiimi. Tuotantoporukka on suomalaisittain iso, ja Häkli epäilee sen olevan neuvostoajan peruja. Hänellä ei ole tietenkään mitään sitä vastaan, päinvastoin, ison porukan kanssa liikkuminen saa hänet tuntemaan itsensä elokuvaohjaajaksi.

”Minusta on ihan huippujuttu, että ETV:ssä satsataan kulttuuriin. OP+ pidennettiin viime syksynä tunnin ohjelmaksi, ja se tulee ulos primetime-aikaan ennen pääuutisia. Parhaimmillaan meillä on 100 000 katsojaa.”

”Nykyään katsojamääriä lasketaan, toisin kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Pomoni Karmel Killandi seuraa tosi tarkkaan, miten meillä menee ja kannattiko satsaus. Jos puuttuu joku tähtikasvo tai vähänkin kiinnostavampi aihe, niin ihmiset vaihtaa herkästi kanavaa.”

Suomesta vastaavanlainen kulttuuriohjelmaformaatti puuttuu. Häklin mielestä tarvetta sellaiselle kyllä olisi. ”Ylellä on 10 minuuttia viikossa verrattuna meidän 58 minuuttiin. Meidän katsoja on kuin mun äiti, ikähaarukassa 50–60 oleva nainen, heille tätä tehdään, ja katsojia riittää”, sanoo Häkli.

Toisaalta Yle tekee verkkoon päivittäin Kulttuuricocktailia, ja siinä suhteessa ETV tulee Häklin mukaan jälkijunassa. ”Meidän toimitus ei tuota nettisisältöä, mutta mun sopparissa lukee, että pitää tehdä instagrammia, facea ja sosiaalista mediaa.”

Kielen taju

Harva virolainen havaitsee Häklin puheessa aksentin. Välillä häntä epäillään saarenmaalaiseksi. ”Kun tulin tänne, mulla oli hirveä motivaatio oppia tämä kieli. Parin ekan vuoden aikana en kuitenkaan puhunut viroa, vaikka ymmärsin sitä.”

Sen jälkeen kieli on ollut hanskassa. Sen sijaan suomalaisilta hän on saanut kuulla puhuvansa korostuksella.

”Nykyään pystyn vaihtamaan lennosta kumpaan tahansa kieleen. Työkavereiden kanssa kuvausbussissa puhutaan viroa ja yhtäkkiä jututan Krista Kososta suomeksi. Vähän skitsofrenista.”

OP+ kävi huhtikuussa seuraamassa Schjerfbeck-elokuvan kuvauksia Esnan kartanossa, ja Häkli pantiin haastattelemaan Kososta ja Laura Birniä, jotka epäilivät onko hän tosiaan suomalainen.

Häkli tunnustaa virolaistuneensa ja vieraantuneensa Suomesta. Vanhat kaveritkin ovat kadonneet näköpiiristä. Ylipäänsä hän kokee olevansa tyyppi, joka löytää ystävät sieltä, missä parhaillaan on.

Häklien lapsista Anton on kohta kolmivuotias ja Johan täyttää syksyllä vuoden. Lapset ovat täysin kaksikielisiä. Isä lukee heille Tatua ja Patua, Tomppa-kirjoja, laulaa suomalaisia lastenlauluja ja lapset viettävät aikaa Facetimessa isovanhempien kanssa. Haastavaa suomalaisuuden ylläpito silti on, kielen lisäksi pitää vaalia kulttuuria. Häkli on huomannut, että koko paketti vaihtuu puolessa välissä Suomenlahtea. Pojilla on molempien maiden kansalaisuudet, ja Häkli on tyytyväinen tilanteeseen. Itse hän ei aio luopua Suomen kansalaisuudesta. ”Yllättävän vähän seuraan Suomen politiikkaa, enemmän tätä täällä. En ole koskaan ollut politiikasta hirveän kiinnostunut. Missasin äänestämisenkin New Yorkin matkan takia”, Häkli tunnustaa.

Välivouhkana kulttuurien ja ihmisten välillä

Antti Häkli luonnehtii itseään smalltalkkaajaksi, joka ryhtyy helposti juttusille taksikuskien ja kenen tahansa kanssa. Ulkomailla hän kertoo testaavansa, tunteeko keskustelukumppani Viron tai Suomen, ja asemoituu sen mukaan.

Virolainen mentaliteetti istuu Häklille. ”Virossa minua viehättävät ihmiset sinänsä, ne on semmoisia velikultia, kekseliäitä. Olen itse samantyyppinen, ratkaisu keksitään vaikkei olisi resursseja. Minusta virolaiset ovat iloisia, vaikka he itse nauravat hirveästi sille, kun sanon että olette niin positiivisia ihmisiä.”

Suomalaiset ovat Häklin mielestä vähän jässiköitä, vaikka myös virolaiset pitävät itseään hitaina. Virolaisuudessa on hänestä eurooppalaisempaa laizzes faire -asennetta. Toisaalta suomalaiset ovat suoria ja pitävät sanansa. Ja tulevat ajoissa paikalle. Jotkut ainakin.

Töissä erot näkyvät selkeästi: Virossa tehdään töitä kunnes ne on tehty, Suomessa seurataan työaikaa. Häkli epäilee, etteivät suomalaiset aina ymmärrä virolaisten työkulttuuria ja toisaalta virolaiset pitävät suomalaisia liian jähmeinä ja päällepäsmäröivinä.

Töissä Häkli on kokenut olevansa eräänlaisessa hitsauskohdassa. Suomalais-virolaisissa sekaryhmissä hän yrittää sovittaa tempoa kaikille sopivaksi. Keskimmäisenä lapsena ihmissuhteiden kemia ja sovittelu ovat hänelle tuttua.

”Entinen kulttuuritoimituksen päällikkö Mariina Mälk sanoo, että mut on otettu diplomaatiksi tonne ohjelmaan”, naureskelee Häkli, joka sanoo haluavansa olla hyvää pataa teknisen tiimin kanssa, mutta toisaalta tulla toimeen myös toimituksen pomojen kanssa.

”Lenkin pitää toimia, sillä jos yhdellä on paha mieli niin kaikilla on paha mieli koko päivän.”

“Lapsille ja rakkaudelle pitää olla tilaa”

Häklien perhe on asunut nelisen vuotta Kalamajassa Malmi-kadulla, kivenheiton päässä uudesta rautatieaseman kauppahallista. Perhe, vaimo ja lapset vilahtelevat Antti Häklin puheessa tuon tuosta. Vaimonsa Antti löysi Baltian mediakoulun maisteriohjelmasta, jonne Ave tuli opiskeltuaan journalismia Tartossa.

Häkli arvelee, että virolaiset ovat kotiseuturakkaampia ja enemmän kiinni perinteessä kuin suomalaiset. Omaa kotia pidetään tärkeänä ja juuret ovat syvällä kotimaassa. Nuoret virolaiset matkustelevat, mutta lopulta tullaan takaisin, kun koti-ikävä iskee.

”Kaivataan koko pakettia, kieltä, pyhää perunaa ja merituulta.” Siksi Avelle oli iso järkytys, kun Häklit myivät isovanhempien kesämökin, jossa Antti sisaruksineen ja vanhempineen oli viettänyt kesänsä.

Perheen takia on ollut pakko tinkiä monesta, matkustelu on supistunut Suomen-reissuihin ja aika kuluu hiekkalaatikolla oloon ja kokkaamiseen. Enää ei ehdi edes Nukuteaterin laulukuoroon, jonne Ave miehensä houkutteli. Nelivuotiaasta selloa soittaneen ja muusikon uraa harkinneen Häklin soitin seisoo ja kerää pölyä. Ehkä mies on liian seurallinen niin totiseen puuhaan.

”Siihen se vähän lässähti, että en jaksa istua yksin”, myöntää Häkli.

Myös työuraa on ollut pakko tarkastella uudesta perspektiivistä. Häklille on kertynyt tietoa, taitoa ja kontakteja vaikka muille jakaa, vaimolla ja kollegoilla on ideoita yhteisistä projekteista, mutta painopiste on nyt toisaalla.

”Lapset ovat pieninä niin hauskoja ja söpöjä, niiden kanssa voisi leikkiä enemmän. Pienten lasten isänä ei voi heittäytyä leffantekijäksi. Ehkä sitten viisikymppisenä teen dokkarin omasta kässäristä.”

Vaikka Häkli on juurtunut Viroon, lasten myötä yhteys Suomessa olevaan perheeseen on tiivistynyt. ”Pikkuisen kateellinen olen siskolle, jolla on kaksi lasta, joita vanhemmat vahtii joka viikko, ja me nähdään ehkä kerran kuukaudessa. Toisaalta sen verran rakkaampia on ne hetket, kun päästään Suomeen.”

Antti Häkli toivoo, että tulevaisuudessa Suomen mummi ja vaari tulevat osaksi arkipäivää myös hänen lapsilleen. Vanhemmat ovat suuria Viro-faneja ja isä jää pian eläkkeelle.

”Olen pelannut korttini tällä tavalla. Kaksi kulttuuria ja kieltä on silti sellainen rikkaus, jota ei pysty vaihtamaan mihinkään.”


28. toukokuuta 2019


Lue myös


Soomlasena Eestis
Heidi Iivari

Kogu aeg tööl

Eletrik vastab sõnumile kell üks reede öösel. Kodumasinaparandaja paigaldab mu vannitoas pesumasinat laupäeva õhtul. Tõlke tellinud muusemitöötaja ootab minult messengeris vastust pühapäeval, kuigi asjaga…
subject

Eesti keele aasta
Renate Pajusalu

Eestlaste sina ja teie

Viisakuse olemasolu peetakse maailma keeltes universaalseks: kõikides keeltes on mingid keelelised vahendid, mida kasutatakse vastavalt sellele, kellega ja mis olukorras parajasti räägitakse. Viisakuse…
subject

Kieli kysymyksessä
Järvi Lipasti

Kyllä ja küll

Viron sanalla küll ja suomen sanalla kyllä on yhteinen alkuperä (vrt. ee küllalt ja sm kyllin, ee küllus ja sm kyllyys), joka on alkujaan ilmaissut jonkin suurta määrää. Molemmissa kielissä näitä partikkeleita…
subject