Mitä yhteistä on suomalaisella Julius Krohnilla ja virolaisella Karl August Hermannilla? Ainakin se, että molemmat kirjoittivat maanmiehilleen ensimmäisen omakielisen viron kieliopin. Krohn ehti ensin: hänen laatimansa suomenkielinen Wiron Kielioppi ilmestyi vuonna 1872, Hermannin vironkielinen Eesti keele grammatika 1884. Suomesta oli viron kielioppi puuttunut tyystin, Virossa taas kaikki aiemmin julkaistut olivat saksan- tai latinankielisiä.
Julius Krohn syntyi 1835 Viipurissa. Kiinnostavaa kyllä hän oli voittopuolisesti saksalaistaustainen, kuten Hermannia edeltäneet kielioppien tekijät Virossa. Isänpuoleinen suku oli kotoisin Saksasta Rügenin saarelta, äiti oli puoliksi Pietarin saksalaisia, puoliksi Inkerin suomalaisia. Lapsuutensa Julius vietti Viipurin seudulla Kiiskilän kartanossa. Hänen äidinkielensä oli saksa, mutta jo varhain hän oppi venäjää ja ranskaa sekä koulua varten ruotsia. Palvelusväen kanssa puhuttiin suomea ja ruotsia. Kouluaikana tuntui voimakkaana kansallisuusliikkeen vaikutus, ja Julius Krohn opiskeli tarmokkaasti suomea, enemmän kuin koulukurssit edellyttivät.
Krohn alkoi vuonna 1853 ylioppilaaksi tultuaan opiskella Helsingin yliopistossa lääketiedettä, mutta täydensi kaiken aikaa suomen taitoaan muun muassa kirjoittamalla Elias Lönnrotin johdolla aineita. Hän siirtyi kuitenkin lääketieteen parista historiallis-kielitieteelliseen osastoon opiskelemaan historiaa ja filosofiaa sekä ”suomisti” itseään kuuntelemalla suomen kielen luentoja. Keväällä 1859 Krohn suoritti Lönnrotille suomen kielen tutkinnon ja valmistui seuraavana vuonna kandidaatiksi pääaineina siveysoppi, yleinen historia ja suomen kieli. Samoihin aikoihin hän alkoi runojensa yhteydessä käyttää nimeä Suonio, jolla sittemmin julkaisi useita kokoelmia.
Julius Krohn avioitui 1862. Hän oli ystävänsä Yrjö Koskisen ohella ensimmäinen säätyläishenkilö, jonka perheessä puhuttiin yksinomaan suomea. Avioliitosta syntyi muun muassa Kaarle, josta aikaaan tuli kuuluisa kansanrunoudentutkija. Puolisonsa kuoltua Julius Krohn meni uudelleen naimisiin, ja toisesta avioliitosta syntyi kesällä 1878 tytär Aino Julia Maria, tuleva kirjailija Aino Kallas. Krohnin akateeminen ura alkoi yliopistossa suomen kielen ja kirjallisuuden dosentuurilla. 1875 hänestä tuli lehtori, ja vuodesta 1885 kuolemaansa 1888 hän toimi suomen kielen ja kirjallisuuden henkilökohtaisena ylimääräisenä professorina.
Julius Krohnin omakohtainen tutustuminen Viroon alkoi kesällä 1867, kun hän matkusti Yrjö Koskisen kanssa Tarttoon ja sieltä edelleen Võruun. Matkallaan suomalaiset tapasivat Kreutzwaldin lisäksi muun muassa Anton Schiefnerin, Kalevalan virontajan, sekä J. V. Jannsenin ja Lydia Koidulan, jota Krohn kannusti suomen kielen opiskelussa: ”Lugege, lugege ikka jälle, kui Teie ka eestotsa kõigest, mis loete, aru ei saa.” Krohn kiinnostui monipuolisesti Virosta. Hän tutki usean vuoden ajan virolaisia paikannimiä, perehtyi Viron vanhoihin runoihin ja teki niistä sekä kielellisiä että mytologisia havaintoja.
Kirjallisessa Kuukausilehdessä, jonka uutteriin avustajiin Krohn kuului, ilmestyi lukuisia hänen viron kielestä ja kulttuurista kirjoittamiaan artikkeleita. Kalevalan kielen tarkastelussa hän päätyi siihen, että ”enin osa Kalevalan oudoista sanoista myös löytyy Wiron kielessä, useinpa vasta tämän avulla saa oikean selityksensä”.
Elias Lönnrotin jälkeen suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi vuonna 1863 nimitetty August Ahlqvist piti edeltäjänsä vaatimustasoa liian alhaisena ja korotti suomen kielen tutkintovaatimuksia. Niissä tulivat lähisukukielet, erityisesti viro, entistä tärkeämmiksi. Opintoja varten oli jo olemassa Ahlqvistin 1855 kirjoittama, joskaan ei enää aivan ajantasainen kirjallisuudenhistoria Wiron nykyisemmästä kirjallisuudesta, jossa on runsaasti kielennäytteitäkin, ja vuonna 1869 hän julkaisi lähisukukielten lukemistoksi tarkoitetun teoksen Suomalainen murteiskirja tahi lukemisia Viron, Karjalan, Vatjan, Vepsän ja Liivin kielillä. Sen kielennäytteistä on viron osuus yli puolet, runsaat sata sivua, minkä lisäksi siinä on kolmisenkymmentä sivua laaja kahdelle palstalle ladottu virolais-suomalainen sanasto – ensimmäinen laatuaan.
Ahlqvist oli tuon tuostakin korostanut kieliopin merkitystä kielten opiskelussa ja tutkimuksessa ja kiinnittänyt huomiota monipuoliseen kielentuntemukseen perustuvan viron kieliopin tarpeeseen. Viron osuuden lisääminen tutkintovaatimuksiin tekikin välttämättömäksi suomalaisille tarkoitetun viron kieliopin laatimisen. Tämän hankkeen toteuttajaksi Ahlqvist ei kuitenkaan itse ryhtynyt, vaan tehtävän sai Julius Krohn.
Krohnin teoksen Wiron Kielioppi Suomalaisille perustana olivat tekijän omat viroa sekä suomen ja viron eroja käsitelleet luennot. Luonteeltaan kontrastiivisen teoksen lähteinä hän oli esipuheen mukaan käyttänyt Eduard Ahrensin saksankielistä viron kielioppia, Wiedemannin sanakirjaa ja Rosenplänterin julkaisemaa Beiträge-aikakauskirjaa. Lisäksi Krohn oli saanut asiantuntija-apua Wiedemannilta, Kreutzwaldilta ja Jakob Hurtilta. Vertailussa suomen kieleen hän oli tukeutunut Gustaf Erik Eurénin Suomalaiseen kielioppiin.
August Ahlqvist, joka kirjoitti Krohnin teoksesta arvostelun Kielettäreen, piti virolaisten lähdeteosten valikoimaa suppeana ja materiaalinsa vuoksi sekavuutta aiheuttavana. Ahrensin kielioppi soveltui Ahlqvistin mielestä huonosti apuneuvoksi, koska sen selkeydessä oli toivomisen varaa. Arvostelijan mukaan oli myös paha puute, ettei Krohn ollut teostaan varten tutkinut puhekieltä, vaan oli turvautunut vain kirjallisiin lähteisiin. Krohn oli jo kirjansa esipuheessa myöntänyt tämän puutteen ja niin ikään kiinnittänyt huomiota viron kirjakielen tuolloiseen vakiintumattomuuteen, mikä näkyykin eri lähdeteoksista poimituissa esimerkeissä: paikoin annetaan kolmekin rinnakkaista vaihtoehtoa mainitsematta niiden käyttötaajuutta tai levinneisyyttä.
Krohnin Wiron Kielioppi on laajuudeltaan 225 sivua ja jakautuu kolmeen pääjaksoon: äänneoppiin, muoto-oppiin ja sananmuodostusoppiin (”sanainsyntyoppiin”). Teoksessa ei ole erityistä lauseopin jaksoa, mutta muoto-opin yhteydessä käsitellään nominien ja verbien syntaktista käyttöä. Kieliopin päättää lyhyt katsaus virolaiseen kansanrunokieleen, jollainen Ahrensin kieliopissakin oli.
Kieliopin johdannossa Krohn oikoi Ahrensin käsitystä, että viro eräiden kadonneiden mutta suomessa esiintyvien muotojensa sekä äänteellisen kuluneisuutensa vuoksi olisi suomen kielen tytär. Lueteltuaan esimerkkejä virossa säilyneistä vanhoista äänne- ja muotopiirteistä sekä verrattuaan suomen murteiden edustusta lähisukukieliin Krohn päätyi pitämään viroa ja suomea sisarkielinä ja sanoi viron sisältävän ”hämäläisen murrehaaran tärkeimpiä omituisuuksia”.
Krohnin mukaan viron kielessä on paljon säännötöntä, mikä tekee kieliopin sekavaksi ja vaikeaksi. Sääntöjä täytyy esittää paljon enemmän kuin suomessa, ja poikkeuksia ”vilskuu kuitenkin summattomasti”. Hän luonnehtii kielten rakenne-eroja värikkäästi: ”Suomen kielen rakennus on, kemiallista vertausta käyttääkseni, muodostunut hiljaisella, rauhallisella kiteytymisellä eli kristalliutumisella; viron kielessä sitä vastoin on kiteytyminen nähtävästi ollut yhäti häiritty. Siitä syystä ilahuttavat edellisen muodot tutkijan mieltä ihanalla säännöllisyydellään; jälkimäisessä törröittää vanhoja muotoja uudempain keskeltä, vieraita aineita näkyy jokapaikassa, kaikki on sekaisin, ylös-alaisin viskattu, temmattu ja revitty. Viron kieli-paralla on silminnähtävästi ollut sama kohtalo kuin meidän poloisilla Virolais-veljillämme; molemmat ovat yhä olleet sodan jaloissa ja sorron alla.”
Ei ole tienraivaajan työ ollut helppoa, mutta kuitenkin Julius Krohn antoi monipuolisen ja osin tarkankin kuvan viron kielen rakenteesta ja erikoisuuksista suomeen verrattuna. Wiron Kielioppi sisältää myös joukon oivaltavia, nykyaikaiseltakin tuntuvia huomioita. Krohnin teos oli usean vuosikymmenen ajan tärkein heimokielen opiskelun apuneuvo, joka suomalaisilla oli käytettävissä, ennen kuin 1900-luvun puolella alkoi Lauri Kettusen oppikirjatuotanto. Krohnin kieliopin ja Wiedemannin sanakirjan avulla tutustui esimerkiksi nuori Eino Leino Lydia Koidulan ja Anna Haavan runoihin ja samalla laajemminkin viroon. Vaikka August Ahlqvist oli kieliopin arvostelussa ollut monin kohdin varsin kriittinen, hän tunnusti Krohnin ansiot suomalaisen tutkimuksen alueenlaajennuksessa. ”Wiron kielen tutkiminen on meidän välttämätöin velvollisuus”, Ahlqvist tähdensi.
Viron kielen juhlavuonna on aiheellista muistaa, miten Julius Krohn uraauurtavalla työllään puolisentoista vuosisataa sitten rakensi ansiokkaasti kielisiltaa Suomenlahden yli.