Suomessa on Setumaan – eli Setomaan – asukkaasta vanhastaan käytetty nimitystä setukainen. Aina viime aikoihin asti nimitys on ollut sävyltään käypä ja neutraali ilmaus, niin että jopa 1990-luvulla perustettu Setukaisten ystävät ry. on tyytynyt tilanteeseen.
Asia kuitenkin mutkistuu tarkasteltaessa nimityksen muotoa ja taustaa. Kielellisesti setukainen nimittäin sisältää epätavallisen, jopa kummeksuttavan johdinaineksen (-kainen). Ilmauksessa kiinnittää huomiota myös se, että sanaa ei voi käyttää adjektiivisesti. Vaikkapa suomalainen tarkoittaa sekä asukasta että attribuuttia (suomalainen sisu), sen sijaan setukainen tarkoittaa vain asukasta.
Kuuluisa kielentutkija ja sanakirjantekijä F. J. Wiedemann mainitsi setukaiset hiukan oudolla tavalla vuonna 1893 ilmestyneessä virolais-saksalaisessa sanakirjassaan. Hakusanojen setu-rahwas, setukas ja setukene yhteydessä selitetään saksaksi, että ilmaus on ”naapurikansojen antama” ja että se on (osin) ”halventava” (verächtlich). Tilannetta ei parantanut lainkaan kansanryhmälle tarjottu synonyymi poluwernik, joka tarkoitti sekakielistä tai -uskoista; vielä nykyvirossakin se kuulostaa loukkaavalta. Kaiken lisäksi setukas-sanalla kuvattiin (ja kuvataan yhä) kehnoa hevosta.
Sanakirjassa näkyy silti setukaisen oletettava etymologia. Virun setukene sisältää diminutiiviaineksen (-kene), ja sellaisena se lienee lainautunut niin saksaan kuin suomeen. Sanan tunnettuutta kansainvälisillä areenoilla lisäsi suuresti Wiedemannin sanakirjan tarkistaja ja kansanperinteen suurkerääjä Jakob Hurt, joka julkaisi setukaisperinnettä moniosaisessa teoksessa Setukeste laulud.
Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa setukaiset brändättiin maailmalle muutenkin, sillä vasta perustettu Viron kansallismuseo haali heiltä tavaroita näytille, ja maan ensimmäiset dokumenttifilmitkin pantiin purkkiin Setomaalla. Suomenkaan osalta ei kestänyt kauan, kun A. O. Väisänen suomensi Heimokannel-kokoelmaan (1924) joukon Hurtin teoksesta poimittuja runoja.
Silti meilläkin osattiin mollata setukaisia, minkä on täytynyt vaikuttaa paitsi lukevaan yleisöön niin myös setukainen-sanan sisältöön. Emil Vesterinen kirjoittaa vuonna 1922 ilmestyneessä Viro, lyhyt yleiskatsaus -teoksessaan: ”Sivistyksessä 50 vuotta jäljelle jääneinä ovat Petserin virolaiset, setut, muuttumattomina säilyttäneet kielensä, vanhat tapansa, kansallispukunsa, lauluaarteensa ja uskonnolliset seremoniansa, ja vaikka he ovat vuosisatoja saaneet olla Venäjän vaikutuksen alaisina, ovat he kuitenkin jaksaneet pysyä mieleltänsä Eestiin kuuluvina. Nykyään on siellä pantu Eestin hallituksen taholta voimakas koulu- ja valistustyö käyntiin, ja varmaa on, ettei kestä kauan, ennenkuin Eesti saa lukea setut kaikessa omaksi virolaiseksi kansakseen.”
Kirjoittaja siis ilmeisesti arvosti settuperinnettä mutta halusi, että Viron valtio hävittäisi sen nopeasti koulutusohjelmallaan. Varsin ristiriitaista ja lyhytnäköistä.
Vaikka sana setukainen neutraalistui sittemmin sävyltään, sen rinnalle voisi nykyään tuoda suoraan settoon perustuvan ja suomeen mukautetun, asukasta ja kieltä tarkoittavan muodon setto (taivutus seton : settoa). Näin teki oikeastaan jo Emil Vesterinen käyttämällä muotoja setut (kuten edellä) ja settujen. Niissä u-kirjain edustaa viron kieleen sopeutettua asua, josta voinee syyttää Hurtia ja Wiedemannia; settoa se ei ole.
Kieli ja aika muuttuvat, nimitykset muuttuvat. Setot ja võrolaiset Etelä-Virossa ovat parinkymmenen vuoden aikana muuttaneet rajusti asemaansa Viron kielten baabelintornissa, ja etelävirosta on jo lainattu nykysuomeen paikannimiä rinnakkaisasuiksi. On vain demokraattista ja paikallisia, vilkkaan toimeliaita kansanryhmiä arvostavaa lainata nyt lisää.
Kun setot julistautuivat kansakunnaksi kansakuntien joukkoon Suomalais-ugrilaisten kansojen IV maailmankongressissa Tallinnassa 2004, niin moni paikalla olija varmaan totesi mielessään: olenhan minäkin setto. Ja sen jälkeen on kasvanut, kuin kauniisti kellertäviä kantarelleja Piusan mäntykankaalle, paljon lisää settoja haastamaan rakasta settoaan.