I Persoonan puolustus

Minun täytyy tunnustaa, että kun minua pyydetään puhumaan jostain historiallisesta tai eettisestä ongelmasta Jaan Krossin tuotannossa, jokin minussa panee aina aluksi vastaan. Tulee kummallinen epäilys, että ehkä en puhukaan oikeasta aiheesta. Että ehkä eksyn asian olemuksesta sivuun. Ehkä käytän Krossin kokemuksesta kuhisevaa tekstiä vain esimerkkinä jonkin teoreettisen johtomotiivin löytämisessä. Mistä tämä epäilys näin rationaalisesta ja, kuten usein on todettu, näin selvästi ongelmiin suuntautuneesta tuotannosta puhuttaessa?

Uskon, että syy on siinä että olen tavannut kirjallisuudessa harvoin ja virolaisessa kirjallisuudessa en milloinkaan, tekstikokoelmaa, jota kattaisi näin yksiselitteinen suurta persoonaa rakentava tehtävä. Tämä pätisi tuotantoon kokonaisuutena, mutta näin voidaan sanoa myös jokaisesta tekstistä erikseen: lähes jokainen Krossin teksti on kehittymiskokeilu persoonan suuruuden suuntaan. Kukaan virolaisessa kirjallisuudessa ja paljon mahdollista, että ei edes maailmankirjallisuudessa ole kirjoittanut niin jatkuvasti kehitysromaaneja (Bildungsroman) kuin Kross, ei tietenkään Goethen ja Kellerin tapaan, vaan 1900-luvun tapaan: joskus kokonaiseen romaaniin mahtuu vain pari episodia.

Tämä ei ole mikään tavallinen syntymäpäiväpuhe tyyliin "Kross on sitä-ja-tätä-ja-tuota". Tekstin suuri persoona ei tarkoita tekstin esteettistä tai psykologista täydellisyyttä. On mahdollista, että Talvikilla, Tammsaarella, Tuglaksella tai Untilla on tekstejä, jotka ovat iskevyydessään täydellisempiä kuin mitkään Krossin teokset. Kross on kuitenkin varsin ainutlaatuinen sen vuoksi, että kaikki hänen tärkeimmät teoksensa kahmivat persoonan kasvamisen halua. Sitä kahmivat hänen henkilönsä, mutta mikä vielä tärkeämpää, kerta kerran jälkeen sitä kahmii myös Jaan Kross itse, aivan kuin hän haluaisi todistaa meille, että suureksi persoonaksi ei tulla kerralla eikä ikuisesti, vaan vain silloin kun halu siihen ei katoa. Tämä on sama halu, joka kysyy: kuinka saattaa oman persoonansa voimalla voimaan paras kaikista mahdollisista maailmoista. Huomatkaamme: Krossin romaanit eivät pääty onnellisimpiin hetkiin, mutta maailma, joka niissä käynnistetään on aina paras. Näin myös läheisen ihmisen tai vaikka koko itsenäisen Viron kadotessa, aina maailma on paras mahdollinen mahdollisista maailmoista. Tämä tarkoittaa, että persoonasta tulee totta. Näiden persoonalle korkeinta asemaa hakevissa rajoissa myönnän Jaan Krossin pyrkimysten olevan samankaltaisia Thomas Mannin kanssa.

Ja tämän yhden ja vallitsevan suureksi kasvamisen rinnalla kaikki muut ongelmat ovat pieniä. Tai, jottemme loukkaisi heitä, jotka ovat puhuneet Krossista poliittisena kirjailijana tai hänen fundamentaalisesta kansallismielisyydestään, sanokaamme, että persoonan kasvamisen rinnalla kaikki muut ongelmat ovat suhteellisen pieniä. Minulle tuleekin tunne, että näitä itsessään merkittäviä historiaa, kansallismielisyyttä tai politiikkaa koskevia ongelmia käsitellessäni en kuitenkaan tavoita, yllättävää kyllä, Krossin tuotannon punaista lankaa. Viro ja Viron kansa ovat tärkeitä asioita. Uskon, että Jaan Kross voisi sanoa: "Nämä ovat välttämättömiä asioita jokaisen meikäläisen kasvulle." Mutta vaikka kuinka julmalta kuulostaisi: Kross julistaisi persoonaa ilman itsenäistä Viroakin. Hänhän on tehnytkin jo niin, neuvostokirjailijana. Ja vaikka kuulostaisi vieläkin räikeämmältä: hän julistaisi persoonaa myös ilman Viron kansaa. Onneksi hänen ei ole tarvinnut tehdä sitä. Älkäämme unohtako, että edessämme on erityisesti varhaisen uuden ajan ja valistuksen mies, ihminen, jolle maailma, jossa me elämme, olkoon osittain jumalallinen tai darvinistinen, kansojen tai valtioiden jatkuvuus, on kuitenkin ensisijaisesti suurten persoonien luomistyö.

Mitä ja missä määrin on persoonalle annettu syntymässä - tietyissä olosuhteissa, tiettyjen vanhempien vuoksi, tietyn kansallisuuden tai säädyn edustajana? Ja jos oletetaan että kaikki ei ole valmiiksi annettua, mitä on mahdollista saavuttaa haluamalla? Krossin sanotaan olevan varovainen kysymysten asettaja ja vieläkin varovaisempi vastaaja, vähän tähän tapaan: "Tietyissä olosuhteissa voisi ehkä jossain määrin myöntää, että..." Mutta kaikki kiitetyt kaksijakoisuudet laimenevat yhdessä kohtaa: kyllä, kaikilla edellytyksillä on mahdollista saavuttaa persoonan toivoma lopputulos. Jokainen voi kasvaa suureksi. Persoona ei ole riippuvainen varakkuudesta, vanhemmista, valtiosta, kansallisuudesta eikä säädystä, ei ajasta eikä tilasta. Huonojen edellytysten myötä on persoonan suuruus vain hyvin, hyvin vaikea saavuttaa, se on erityisen suurta tahdonvoimaa vaativa työ. Ja nyt voi ryhtyä esimerkkeinä luettelemaan Krossin henkilöitä, jotka ovat kuitenkin tämän työn tehneet: Balthasar Russow, Johann Köler, Bernhard Schmidt, Jüri Vilms ja niin edelleen.

Tästä muuten johtuu Krossin lähes pyhä suhtautuminen hyvään koulutukseen, joka voi lyhentää raskasta taivalta suureen persoonaan viidenneksellä, tai kenties välillä peräti neljänneksellä tai kolmanneksella.

Tässä kontekstissa Kross käsittelee itse asiassa baltiansaksalaisia. Baltiansaksalaiset eivät kiinnosta häntä laikaan pelkästään abstraktina poliittisen voiman toimijana, jossa he ovat samassa asemassa kuin esimerkiksi myöhemmmät neuvostoajan johtomiehet. Baltiansaksalaiset kiinnostavat häntä historian poikkeuksellisena ilmiönä, jonka myötä he eroavat täysin venäläisistä. Ja, häntä kiinnostavat baltiansaksalaiset juuri erityisen hyvillä persoonan kehittymisen edellytyksillä varustettuina Viron asukkaina. Baltiansaksalaiset olivat historiallinen kansankerrostuma Virossa, heillä oli keskimäärin erittäin hyvä säätytausta, poliittinen selkänoja, taloudellinen perusta, kaikki sivistykselliset mahdollisuudet - mutta joista, kuten voimme lukea Krossin kirjoista, ei useimmiten tullut persoonan kehittymisen kannalta juuri mitään. Baltiansaksalaiset toimivat näin käännettynä esimerkkinä Krossin suuren persoonan teemassa. Ratkaisevaa on subjektiivinen tahto kasvaa. Baltiansaksalaiset ovat Krossilla yleensä kollektiivisena esimerkkinä haluttomuudesta kasvaa. Tai vähän kuten Cornelius Hasselblatt on sanonut: Krossilla on vain yksi hyvä saksalainen, Timotheus von Bock, ja hänkin on hullu. Tämä tietysti varauksella sanottuna.

Sillä baltiansaksalaisiin liittyy Krossin kohdalla niin tärkeänä pidetty kompromissin teema ja se jo paljon positiivisemmassa mielessä. Baltiansaksalainen yhteisö on historiallisen esikuvallinen esimerkki siitä, kuinka Venäjän keskushallinnon kanssa tehtyjen kompromissien kautta pystyttiin säilyttämään Baltian poliittinen autonomia, sama jonka jatkuvuuden yhtenä ilmentymänä on myös nykyinen Viron tasavalta. Näitä baltiansaksalaisia suuria kompromisseja ei voi pitää ylhäältä päin annettuina määräyksinä, pakkona. Antautumiset Pietari Suuren edessä ja Uudenkaupungin rauha vuonna 1721 olivat elämän itsensä tarjoamia suuria mahdollisuuksia järjestää asiat entisiin aikoihin verrattuna paremmaksi. Suomalaiset muuten tekivät sopimuksia Venäjän valtaapitävien kanssa vähän samaan tapaan kuin baltiansaksalaisetkin, mikä ei takuulla ole vähentänyt Krossin tuntemaa poliittista arvostusta suomalaisia kohtaan. Sillä tällaista kompromissin näkemistä, mikäli olette huomanneet, on Krossin kirjoissa erityisen paljon: ihmisten ei ole lainkaan aina pakko tehdä kompromisseja, vaan he pikemminkin pystyvät tekemään kompromisseja, jotka veisivät persoonan kunnianhimoa eteenpäin. Kompromissit tahdonvoiman tuloksena, ei alistumisena vaan itsensä toteuttamisena, Kross tunnustaa tämän suuressa määrin. Ja enemmänkin: kompromissien tekemättä jättäminen voi osoittautua eettisen löyhyyden, moraalisen kykenemättömyyden merkiksi. Infantiiliuden, provinssiuden (nurkkakuntaisuuden) merkiksi. Kielletyksi egoismiksi.

Mutta miten sitten sellaiset sankarit kuin Taevakiven Kristjan Jaak Peterson, Keisarin hullun Timotheus von Bock, Kuningasajatuksen Jüri Vilms tai vaikka Paikallaanlennon Ullo Paerand? Ihmiset, jotka pikemminkään eivät anna periksi kompromissiehdotuksille ja jotka ovat juuri sellaisenaan arvostettuja Krossin tuotannossa. Voihan kysyä salakavalasti: ovatko he sittenkään jotenkin erityisen arvokkaita, nämä kompromissittomat, ehdottomat sankarit? Otetaan näistä positiivisin, joskus lähes ihannesankarina pidetty Timotheus von Bock. Von Bockin loistava legenda tuntuu kuitenkin olevan suuressa määrin neuvostovirolaisen kritiikin luomaa 1970-luvun lopun ahdistavassa venäläistämisaallossa; sankari itse on teoreettisessa positiivisuudessaan paljon laimeampi ja mikä tärkeintä, ihmisenä jopa pienempi kuin Krossin tuotannon jotkut suuret kompromissien tekijät. Ehdottomuus pyrkimyksenä suurta persoonaa kohti jää ilmeisesti Krossille itselleen lahjakkaita kompromissintekijöitä kaukaisemmaksi. Kross ihmettelee suuruuden saavuttamista nerokkaiden kompromissien avulla yhteensä ehkä enemmän kuin puhtaaksi jalostettua itsepäisyyttä ja hänelle kemiallisesti puhdasta lahkolaista sympaattisempi on katolisen keskuksen virkaansa siunaama viisas kardinaali.

Kross ei valitse välineitä persoonan suuruuden saavuttamiseen. Tähän tavoitteeseen pääsemiseksi ovat kaikki keinot sallittuja. Persoonan suuruudella ei vain ole tapana olla mitään yhteistä ulkoisen onnistumisen kanssa. Siksi Timotheus von Bockia, Kristjan Jaak Petersonia tai Ullo Paerandia ei voi pitää olosuhteiden vuoksi sortuneina persoonina. Olosuhteet eivät murra persoonaa. Persoona nujertuu, jos ylipäänsä nujertuu, itse.

Maailmankirjallisuuden parhaimmat rakkaustarinat ovat epäonnistuneen rakkauden tarinoita. Jotkut paremmaksi persoonaksi tulemisen yritykset loppuvat hyvin surkeasti. Mutta sillä ei tarvitse olla mitään tekemistä sen kanssa, etteikö olisi yrittänyt.

II Historian problematisoija vs. historian silminnäkijä

Mutta puhukaamme myös ongelmista.

Voisi sanoa suurinpiirtein niin, että Jaan Kross oli runoilijana 1950- ja 1960-luvuilla kuitenkin ensisijaisesti esteettinen ilmiö. Olihan kyllä tuolloin stalinismista vapautumisen aika, mutta kuitenkin muodollinen, sitä niin taiteellisessa kuin ideologisessakin mielessä, sillä stalinismista vapautuminen tapahtui niinsanotusti neuvostovallan syliin lankeamalla ja itse asiassa vielä voimakkaammin kuin aikaisemmin, sillä nyt Stalinin jälkeen tämä tapahtui lähes hyvä ettei vapaaehtoisesti. Tuolloin Krossin nimi tarkoitti vapaata mittaa korostaen runouden hengittämisen uutta rytmiä, uusia sarkasmin ja vilpittömyyden ilmaisuja luonnonläheisiin sihinöihin ja mörinöihin saakka, uutta kulttuurihistoriallista metaforisuutta: runouteen ilmaantui yhtäkkiä yllättävän paljon italialaisia utopisteja ja ranskalaisia ironian taitajia.

Myös prosaisti Kross jäi 1970-luvulla ainakin aluksi lähinnä esteettiseksi ilmiöksi: yksi avainsana, jolla hänet nyt merkittiin oli sisämonologi. Sisämonologi, kuten aiemmin vapaamittainen runokin, oli osa sitä muodonuudistusta, jonka kirjallisuuden aina suureneva rohkeus puhua toi mukanaan. Sisämonologissa voitiin pulista asioita, joista jumalainen kaikkitietävä kertoja, paradoksaalisella tavalla, ei saanut tietää mitään.

Mutta Krossin proosakirjailijaksi tulon myötä hänen esteettinen sädekehänsä alkoi heti taantua. Ei niin että Kross itse olisi muuttunut jotenkin vähemmän esteettiseksi, oi ei suinkaan, pikemminkin päinvastoin, hänen proosansa on ensisilmäykseltä ilman muuta esteettisesti paljon monimutkaisempaa kuin hänen runoutensa. Mutta Krossia ruvettiin nyt melko nopeasti lukemaan takuuvarmana ongelmientuojana. Ongelmat ulottuivat kysymyksestä, oliko suuri kronikoitsija Balthasar Russow virolainen, pohdintaan, oliko uudenlaisen teleskoopin keksijä Bernhard Schmidt juoppo. Yleisö halusi Krossilta erityisesti joitakin Viron kulttuurihistoriaan tai virolaisiin liittyviä pieniä skandaaleita, joilla oli murroksellinen merkitys ja joista ei puuttunut mausteena toimivia suurmaailmallisten huhujen häivähdyksiä esimerkiksi jonkin korkeassa asemassa olevan sivuhenkilön hahmossa. Tämä sanottuna kaikella ystävyydellä. Sillä muunnellen yhtä tunnettua sanontaa: paras historiatiede on faktojen ja huhujen tarkka sulatus.

Krossin funktio muuttui 1990-luvulla. Hän ei tietenkään ollut 1980-luvun lopussa vanhin Virossa asuva kirjailija, mutta hän oli yksi vähäisistä, jotka olivat nähneet itsenäisen Viron omin silmin ja jotka eivät olleet neuvostoaikana saattaneet itseään syrjään itsenäisyyden ajan Viron vastaisilla asenteillaan. Hänen etunaan oli vielä se, että yhtenä harvoista virolaisista kirjailijoista hän tunsi henkilökohtaisten kokemustensa perusteella myös itsenäisyydenaikaisen Viron hieman korkeampia porvarillisen yhteiskunnan kerroksia sekä tietyssä määrin myös baltiansaksalaista mikroyhteiskuntaakin. Tämä mahdollisti kokonaisemman näkökulman.

Näin Krossin maine muuttui 1990-luvulla: Viron koulutetuimmasta kirjailijasta tuli elämänviisain virolainen kirjailija. Viron kulttuurihistorian parhaimmasta tuntijasta tuli Viron lähihistorian tärkein silminnäkijä. Historian tapahtumien aina vähän väkinäinen problematisointi muuttui toisarvoiseksi. Kun Kross aiemmin etsi jotakin, jonka nostaa esiin ongelmana, nyt hän etsi jotain, joka ei saisi enää olla ongelma, vaan jonka tulisi olla Viron historiaan itsestäänselvästi kuuluva osa. Krossilla ei ollut eikä ole silminnäkijäroolissaan kilpailijaa. Kross muistaa kaikkein eniten ja osaa sitäkin, mitä hän itse ei muista, hän osaa kaikista parhaiten faktojen ja juorujen, tai sanotaan tässä paremminkin faktojen ja huhujen tarkan sulatuksen.

Kuten kulttuurihistorioitsijana, on Krossissa myös poliitikkona kaikenymmärtämisen ja vihan kummallisella tavalla lumoava vaihtelu. Hän pysyy ambivalenttina kaikessa siinä, mikä ei ole perustavaa laatua oleva, à la "tietyin edellytyksin voisi ehkä jopa peräti jossain määrin myöntää. että…" Mutta perustana on jälleen persoona ja ilman mitään ambivalensseja. Persoonat olivat olemassa ennen itsenäistä Viroa ja heidän tulee jäädä pysymään myös silloin kun se joskus loppuu. Sillä muuten ei tule uutta itsenäistä Viroa. Tämä on tavallaan talmudmainen sitkeys, vähän samaan tapaan kuin siitä saarnasi toisen maailmansodan jälkeen liettualais-ranskalainen filosofi Emmanuel Lévinas. Mikään ei ole tässä maailmassa ikuista ja meidän tulee olla valmiita siihen, että jokainen virolaisten tai juutalaisten valtio luhistuu joskus. Mutta meidän pitää olla valmiita ei vain siihen, että se joskus luhistuu, vaan myös siihen että valtio rakennetaan sitten taas uudelleen. Ja tässä mielessä on persoona vanhempi ja olennaisempi asia kuin itsenäinen Viro. "Eiköhän tämä kaikki johtune [vain] erikoisen voimakkaasta yksilöllisyydentunteesta," kuten joku mietiskelee romaanissa Kuningasajatus (s. 138, 11. luvun loppu. Suomentanut Juhani Salokannel). Viron valtio ei syntynyt vain kiitos tuon ihmeellisen raon, joka suurvaltojen poliittisessa vallanjaossa unohdettiin tilkitä umpeen. Viron valtio syntyi, koska virolaisilla oli olemassa riittävä persoonien varasto. Tämä persoonien niinsanottu koskematon varanto pitää olla aina käden ulottuvilla, myös silloin kun ei ole enää vapautta, rauhaa eikä maata. Talmudkoulujen täytyy toimia myös silloin, kun yksikään eläin ei enää liiku ja maa on kuivuudesta harmaa. Tällöin Israel, tässä tapauksessa siis Viro, on aina periaatteessa olemassa.

III Häpeä vs syyllisyys

Kross on epäilemättä eettisen mielenkiinnon ensimmäisiä kohteita virolaisessa kirjallisuudessa, mutta miksi juuri hän, se vaatisi tarkennusta.

Tässä kohdin merkityksellisiä ovat Krossin varhaiset proosateokset, joita on tarkasteltu sen kummemmin syventymättä eettisten ristiriitojen pelikenttänä. Mutta tarkastelkaamme asiaa tarkemmin: Neljässä monologissa anno 1506 Euroopassa jo kuuluisuutta saavuttanut taiteilija Michel Sittow tulee takaisin kotikaupunkiinsa Tallinnaan, mutta jotta hän pääsisi Kanutin killan jäseneksi, hänen täytyy sääntöjen mukaan esittää killalle eli tässä tapauksessa ilmeisesti häntä itseään paljon kehnoimmille mestareille niinsanottu työnäyte. Konflikti piilee yksinkertaisesti siinä, täytyykö suuren persoonan noudattaa niitä samoja yhteisen elämän sääntöjä, joita toisetkin noudattavat vai ei. Pitääkö hänen hakea kansalaisuutta, esittää todistuksia, kirjoittaa hakemuksia? Huomaamme, että tässä ei tapahdukaan eettistä koettelemista. Normaalissa oikeusvaltiossa kaikki ovat lain edessä tasa-arvoisia, riippumatta lahjoistaan, maineestaan tai yhteyksistään. Lain täyttäminen ei ole tässä tapauksessa eettinen koe, sillä se ei uhkaa millään mahdollisella syyllisyydellä korkeamman moraalin kannalta. Mikä tässä liittyy Sittowiin on häpeä, tarkemmin säätyyn liittyvän häpeän motiivi: Sittowin lähipiiri, hän itse mukaanluettuna, uskoo että hän kuuluu taiteilijana korkeampaan luokkaan kuin hänen tentaattorinsa ja hänelle on alentavaa esittää heille mestarinäytettä eli noudattaa lakia. Sama aihe toistuu Michelsonin paluussa, jossa Michelson ottaa aateloimisjuhlaansa mukaansa talonpoikaiset äitinsä ja isänsä, minkä aatelispiirit näkevät tietysti häpeämättömyytenä, häpeän puuttumisena. Michelsonin tämä askelkaan ei ole oikeastaan eettisen valinnan tekeminen, sillä vanhempiaan ei tohdi hävetä jo yksin kristillisen moraalin ensimmäisten käskyjen mukaan ja ei saisi vaatia mitään eettistä itsensä ylittämistä: "Äitiäsi ja isääsi pitää sinun kunnioittaman". Michelson selviää häpeästään, aivan kuin Sittowkin.

Isän tuolissa -teoksessa voimme ilmeisesti tajuta kansallisen häpeäntunteen vilahduksen, kuten myös Kolmansissa vuorissa. Jälkimmäinen pienoisromaani on jälleen hyvä esimerkki siitä, kuinka Krossin varhaisten henkilöiden sisäiset konfliktit ovat yhteydessä häpeän tunteeseen: taiteilija Köler on maalannut Kristuksensa tietämättään kehnoluonteisen ihmisen kasvojen mukaan, mutta siitähän ei voi kukaan häntä eettisesti syyttää. Hänen omien sanojensa mukaan “en ole mitenkään syypää tähän noloon sattumaan (Kolmannet vuoret s. 51, suom. Tauno Lähteenkorva ja Irmeli Pääkkönen)”. Häpeä ja häpeämättömyys kontrolloivat toimintaa myös teoksessa Taevakivi.

Uskallan väittää, että Krossin proosatuotannon alku kulki moraalisessa suunnitelmassa häpeästä selviämisen tähtien alla. Syyllisyydentunteet heiluvat jossain pohdintojen reunalla. Hieman nietzschemäistä halveksuntaa itsesyytösten taakkaa kohtaan on elämässä ryhdikkäästi eteenpäin pyrkivässä Balthasar Russowissa, jolle säätyyn liittyvä häpeä alempisäätyisten sukulaisten edessä ei ole vierasta, mutta jolle on luonteenomaista myös pyrkimys päästä omalla toiminnallaan irti säätyhäpeästä. Timotheus von Bock puhuu Keisarin hullussa tsaarille kohtalokasta totta ettei joutuisi häpeään, mutta käskyä täyttäessään hän on tietoisesti häpeämätön, jotta antaa sanansa riippumattomalle persoonalleen. Mutta syyllinen on hänen mielestään tsaari. Herrasmies ei tuhlaa energiaa alentavaan itsesyytökseen, syyllisyyden etsintä on pienten ihmisten maailmaa. Ja Krossin sosiaalisilla tikapuilla useimmiten alhaalta ylöspäin nousevat sankarit haluavat epäilemättä tulla herrasmiehiksi. Herrasmies kontrolloi itseään häpeän avulla, mutta hän on aina myös hieman enemmän häpeämätön eli vapaa.

Yksinkertaistan asioita, mutta toivon, että tendenssiä ei ole nähty väärin. Antropologit ovat puhuneet häpeä- ja syyllisyyskulttuureista. Häpeäkulttuureissa ihmisten käyttäytymistä säätelee arvovalta, yhteisön tunnustus tai tuomio, yleinen mielipide. Syykulttuuri tarkoittaa käyttäytymisnormien kertymistä ihmisen sisimpään, omantunnon, sisimmän mittoja antavaa osaa. Vahvassa sääty-yhteiskunnassa on vahva häpeän periaate, etiketin noudattaminen, ulkoisissa muodoissa näkyvä valvonta. Syyllisyydentunne voimistuu yhteiskunnissa, joissa ihmisen henkilökohtainen vastuu kasvaa; tämä yhdistetään kristinuskoon, erityisesti protestanttiseen etiikkaan ja porvarilliseen yhteiskuntaan. Epäilemättä tätä typologiaa voidaan soveltaa myös kehityspsykologiseen mittakaavaan. Lapsen komentamisessa aikuinen ei perusta syyllisyyden- vaan häpeäntunteelle: "Eikö sinua hävetä tehdä tätä ja tätä!" Juuri siksi feodaaliset käyttäytymistavat näyttävät kehittyneen porvarillisen yhteiskunnan näkökulmista usein lapsellisilta.

Kross aloitti proosakirjailijana Viron kaukaisemmasta historiasta ja tämän vuoksi voitiin odottaa, että hänen varhaisissa maailmoissaan oli vallalla häpeän periaate. Tämä oli hänen teostensa historiallisen vetovoiman ehtoja. Juuri siksi syyllisyyden maailmassa toimiva arvostelu vihjasi joskus vakavamman konfliktin puuttumiseen.

Jos Michelsonin paluussa syyllisyydentunteen äkillinen herääminen vain eliminoidaan, niin Isän tuolissa -teoksessa tilanne vakavoituu. Teoksen viimeisillä sivuilla tekstissä alkaa kummitella odottamaton syyllisyyden motiivi, mutta tarinan päähenkilö, joka voisi selittää asian, on jo halvaantunut. Jälleen syyllisyyden periaatteen jäädyttäminen deus ex machina.

Vaikuttaakin siltä, että häpeän ja syyllisyyden tähänastisen suhteen murtuminen toteutui Krossin suosituimmassa romaanissa Keisarin hullu. Teos voisi olla kirja häpeän ja häpeämättömyyden riittämättömyydestä, jotta voisi elää eettisesti. Tähän tarvitaan lisäksi valmius ottaa osaa syyllisyydestä. Tämä on kristillinen tunteminen, vaikkakin se jää pikemminkin teoreettiseksi toteamukseksi.

Kolmesta tarinasta koostuva pieni Kajalood (1980), Krossin ensimmäinen muistelma-aineksiin perustuva kirja, tuo lopulta näyttämölle käänteentekevän johtoajatuksen, "mahdollisen syyllisyydentunteen", kuten kirjailija sanoo esipuheessa. Kajalood tuo julistuksen joskus alkavasta 1990-luvusta. Kirjan jokaisessa tarinassa on mukana läheisen ihmisen kuolema, josta minäkertoja tuntee olevansa osittain syyllinen, vaikkakin kuoleman välitön syy ja todellinen syyllisyys on jossain muualla. Tämä sama epämääräinen syyllisyydentunne eli niinsanottu syyllisyys eloonjäämisestä näkyy tästä lähtien kaikissa muistelmallisissa teoksissa, Wikmanin pojissa, Syvyydestä-teoksessa, Mesmerin piirissä ja Paikallaanlennossa.

En halua tämän teemankehittelyn yhteenvetona väittää, että Krossin eettinen dynamiikka on ollut yksinkertainen ja lineaarinen: alussa häpeä ja siitä selviytyminen, sitten syyllisyydentunne ja sen ylittäminen, vaikka kirjallisen reagoimattomuuden kautta.

Ensinnäkään häpeän problematiikka ei pysy vain alhaalta ylös tunkeutuvan nietzschemäisen voimamiehen henkilökohtaisena asiana. Etenkin Balthasar Russowin kautta häpeä viedään laajempaan kansalliseen kontekstiin, suuri persoona ottaa päälleen kansansa (vale)häpeän ja lunastaa sen selviytymällä häpeästä. Kross ilmeisesti olettaa oikeutetusti, että virolainen häpeää historiaansa ja haluaa että pääsisi siitä eroon. Sillä häpeä ei ole tuottelias. Ensinnäkin häpeää pitää tuntea pikemminkin jonkun muun, kuten baltiansaksalaisten; tämä on juuri tämä "sukulaistesi häpeä (Kolmannet vuoret, s. 15, suom. Tauno Lähteenkorva ja Irmeli Pääkkönen)”, mistä Köler syyttää kollega Bockia. Toiseksi virolaisten historialla on tarjota suuria persoonia, joita Kross järjestään valitsee teostensa henkilöiksi.

Virolaisten historiahäpeästä selviytymistä on kokeiltu aikaisemminkin virolaisessa kirjallisuudessa. Muistelkaamme vain 1930-luvun muinaisromanttisia ja virolaisista viikinki-ideoista ammennettuja kuvitelmia. Kross ottaa historianhäpeästä selviytymisen perustaksi suuren persoonan. Persoonakeskeisenä historian kuvittelijana Kross on virolaisessa kirjallisuudessa ainutlaatuinen, kaikkien muiden samaan suuntaan kulkevien ehdoton päämäärä ja mittapuu jo vuosikymmenten ajan. Viron kirjallisuudesta löytää hänen sankareidensa juuria pikemminkin 1800-luvun kansallisen liikkeen ajan juttutuotannosta, jossa luotiin tuolloin baltiansaksalaisessa yhteiskunnassa "omin voimin" alhaalta ylöspäin nousevan virolaisen sivistyneistön jäsenen hahmo.

En usko, että häpeän pitäisi kehittyneessä persoonassa olla, toisin kuin syyllisyydentunteen, sidoksissa vain ulkoisen kontrollin eli yleisen mielipiteen mekanismien kanssa. Kehittyneellä kunniantunnolla varustettu ihminen onkin juuri se, joka on sisäistänyt häpeän eli vienyt yleisen mielipiteen niinsanotusti sisimpäänsä, ja miksei myös todellista julkista mielipidettä uhmaten. Tässä mielessä myös häpeän kulttuuri voi tuottaa eettisiä valintoja. Ja uskon että aivan tyhjästä ei nosta ääntään luterilaisen papin poika Nietzsche, joka tallaa maahan syyllisyyden etiikan rehottamisen luterilaisessa sielussa, joka on taiteellisen luomistyön kannalta epäproduktiivinen ja hillitsee persoonan syntyä. Katkeamaton syyllisyyden tunne, alkujaan sisimmän moraalisuuden tunnus, voi viedä liialliseen itsekeskeiseen toimintaan tai kaaressa takaisin egosentrisyyteen ja narsismiin, itsensä "siveelliseen" nauttimiseen, passiivisuuteen ja arkuuteen. Virossa, maailman yhdessä luterilaisimmista maista, näemme joka askeleella kuinka virolaisen suuri sisimmäinen syyllisyydentunne suosii ajoittain pienten tekojen filosofiaa ja kaiken tyhjenemistä jo itiönä, pelosta "loukata" jotakuta.

Tässä mielessä Krossin vähän poikamaiset, syyllisyydentunteesta vapaat ja tietoisesti "häpeämättömyyksiä" keksivät sankarit olivat erittäin virkistäviä stalinisminjälkeisessä itsesyytösten vaivaamassa maassa. Todennäköisesti tämän takana ei ollut vain historiallinen tila, jonne Kross asetti teostensa henkilöt, vaan myös hänen "epäoikeudenmukaisesti vainotun" ja "rehabilitoidun" tunne Siperian jälkeen. Stalinismin uhrina hän voi tuntea itsensä jälkeenpäin erityisen voimakkaasti syyllisyydestä vapaana ihmisenä ja olla erityisen vapaa kultivoimaan pieniä häpeämättömyyksiä heidän kustannuksellaan, jotka olivat hänen mielestään olleet vallanpitäjien tukena. Tietenkin Sittow, Michelson, Russow ja kumppanit olivat osaltaan myös Krossin kosto Siperiaan karkoituksesta, vaikkakaan en halua ylikorostaa tätä allegoriaa.

Syyllisyydentunteen tulon myötä Krossin sankarit muuttuivat tavallisemmiksi ja vaatimattomammiksi. Suureellinen stilisointi katosi ja voitiin nähdä esteettisten positioiden luovuttamista. Kirjallisuudelta ryhdyttiin odottamaan 1990-luvulla tunnusmerkkejä siitä, mitä Virossa oikeastaan tapahtui 1900-luvulla. Historioitsijoiden kirjoitukset eivät antaneet tapahtumille emotionaalista ratkaisua. Kross osoittautui olemaan tapahtumien uskottavin silminnäkijä niin todellisuudessa kuin kuvitelmissakin.

Jaan Kross on ollut totalitäärisen yhteiskunnan epäoikeudenmukaisesti tuomitsema ja rangaistu ja siksi hänen suhteensa syyllisyyteen ei kenties ole aivan yksinkertainen. Yhtäältä hän ymmärtää varmaankin ainakin kokoelmasta Kajalood alkaen, että syyllisyyteen tavalla tai toisella osallistumatta ei saavuta uskottavaa eettistä tasoa. Ihmisen, jonka on onnistunut jäädä henkiin, tulee myöntää "syyllisyys eloonjäämiseensä" ja yrittää tehdä siitä parhaansa, heidän nimissään, joita ei enää ole. Näen tässä myös yhden piirteen Krossin armottomasta työn etiikasta. Toisaalta Kross näyttää aina vihjaavan, että syyllisyys on aina jossain muualla. Hän esimerkiksi etsii mahdolliselle syyllisyydelleen vaistonvaraisesti korkeampaa objektiivista perustetta, vähän kuten kuten Timotheus von Bock, joka sanoo: "… mutta syyttämään en itseäni ruvennut. - - - Sillä uskostani en luovu: mitä tahansa teostani subjektiivisesti ajatellaankaan - sillä oli myös objektiivinen puolensa. Ja objektiivisesti siitä olisi voinut tulla sysäys Venäjän uudelleensyntymiseksi." (Keisarin hullu s. 138. Suom. Juhani Salokannel). Suora selvä syyllisyys kohdistuu Krossin teoksissa baltiansaksalaisiin, Venäjän keisarikuntaan, Neuvosto-Venäjään, natseihin, Länsi-Eurooppaan, yksinkertaisesti sikamaisiin. Tässä on kenties myös jotain luonteenomaista Virolle, Virossa ollaan totuttu ajattelemaan, että pieni kansa ei voi olla syyllinen. Virolaisella on suuri syyllisyydentunne sisimmässään yksilönä, mutta ei kansana. Mutta tuo suurten kansojen ja suurten sikailijoiden syyllisyys ei ole kovinkaan mielenkiintoista. Mielenkiintoista on se, kuinka Kross hajottaa henkilöidensä henkilökohtaista syyllisyyttä. Hän on tällaisen menettelyn mestari. Hän luo vähitellen mahdollisen syyllisyyden hämärävoittoisen ilmapiirin, esittelee meille jopa mahdollisia syyllisiä ja antaa lopulta syyllisyyden kuitenkin kadota omaan hämäräänsä. Muistellaanpa vaikka Mesmerin piirin loppua. Teoksesta teokseen kertautuen tämä vaikuttaa jatkuvan terapian tavoin. Ja epäilemättä tässä on jotain hyvin tietoista käänteisyyttä juridisen syyllisyyden selvittämisen kanssa, jonka loogista väärentämistä Kross juristina ja juridiikan uhrina voi tuntea. Kajalood on tässä mielessä ensimmäinen avaintekstien kokoelma: minäkertoja aloittaa oman syyllisyydentunteensa pitkän ripittäytymisen aivan kuin todistaakseen muodollisen syyttömyytensä. Kross ei tunnusta koskaan suoranaisesti syyllisyyttä, vaan syyttömän ihmisen osallistumista syyllisyydentunteeseen. Hänessä ei ole sitä kristillistä itsesyytöksen tarvetta, joka on maailmankirjallisuuden suurilla ripittäytyjillä tai vaikka esimerkiksi venäläisillä realisteilla. Kross häpeää olla syyllinen. Tältä osin häpeäntunne kontrolloi syyllisyydentunnetta loppuun saakka. Ja tässä kohdin voisi taas muistuttaa Nietzschestä, jonka mukaan itseään kunnioittava ihminen ei voi syyllistää itseään, se vaatisi persoonan pirstaloitumista.

Tämä ei ole tietenkään syytös. Tämä on paremminkin ohjelma. Kross ei vain halua kuvata syyllisten epämiellyttävää maailmaa, luoda syyllistävää, olkoon vaikka sitten itsesyyllistävää kirjallisuutta. Hän haluaa pikemminkin aina uudelleen kerrata, että tämä maailma on kuitenkin paras, ja mikä vielä tärkeintä, takuulla mielenkiintoisin kaikkien mahdollisten maailmojen joukossa. Hän halussaan näyttää että ei oltaisikaan mihinkään syyllisiä on jotain hyvin inhimillistä ja tervettä. Kuten esimerkiksi että ihminen luontojaan ei halua olla syyllinen. Tämä on hyvin varmanoloinen, hyvin positiivinen filosofia. Minusta tuntuu että Kross pitää tätä suuren persoonan itsetunnossa olennaisena. Haluttomutta tuntea syyllisyyttä tässä maailmassa itsensä edessä. Ajatellaan tästä eteenpäin kuinka tahansa.