Maaliskuussa ilmestyi Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittama kokoomateos Kaiken takana oli pelko – Kuinka Viro menetti historiansa ja miten se saadaan takaisin. Pyysimme Sofi Oksasta kertomaan lehtemme lukijoille kirjan synnystä, sen kirjoittajista ja siitä kansainvälisestä keskustelusta, johon teos uutena vuorosanana liittyy.
Kirjan syntyprosessi lähti liikkeelle lukijakeskusteluista, joita olen käynyt lukuisia viime vuosien aikana kirjojeni ja Puhdistus-näytelmän tiimoilta. Tietyt kysymykset toistuivat – kuten se, eivätkö virolaiset tutki omaa historiaansa. Suomessahan on ilmestynyt lukuisia suomalaisten kirjoittamia Viron historiaan liittyviä teoksia. Lukijakysymys kuitenkin paljastaa perspektiiviharhan: suomalaiset kustantajat eivät vain ole kiinnostuneet julkaisemaan virolaisten tutkijoiden töitä uudelleenitsenäistymisen jälkeen.
Halusimme siis Imbi Pajun kanssa esitellä suomalaiselle yleisölle Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeistä historian tutkimusta. Kyydityksistä väitellyt Aigi Rahi-Tamm oli näin ollen selviö kirjoittajavalinnoissamme. Hänen artikkelissaan käy ilmi se suunnitelmallisuus, joka oli kyyditysten taustalla. Operaatio Rantatyrskyn (neuvostoviranomaisten käyttämä peitenimi kyydityksistä) järjestelmällisyys ja kylmäverinen suunnitelmallisuus oli yllätys minullekin.
Suuri osa artikkeleista on tilattuja eli me emme etukäteen tienneet, mitä kirjoittaja kirjoittaa. Osa taas on käännetty ja editoitu jo ilmestyneiden artikkeleiden pohjalta. Osa taas perustuu haastatteluihin.
Sekä Imbillä ja minulla oli kummallakin mielessämme heti joitakin tutkijoita, joiden toivoimme osallistuvan kirjaprojektiin. Esimerkiksi Jukka Rislakin Tapaus Latvia on kerrassaan erinomainen teos disinformaatiosta ja historian käytöstä neuvostopropagandassa, ja sen perusteella oli selvää, että toivoimme Rislakin miettivän disinformaation käyttöä Viron nykyisessä tilanteessa. Iivi Anna Masson esseitä Eesti Päevaleht -sanomalehdessä olimme myös seuranneet pitkään. Tauno Tiusasella puolestaan on ollut kokemuksia siitä, miten suomettuminen vaikutti hänen työmahdollisuuksiinsa Suomessa, ja sitä kautta tulikin mieleen, että pyrkisimme laajempaan kokonaisuuteen kuin vain tarkoin rajattuun kyydityksistä ja Viron muistin kokoamisesta kertovaan kirjaan. Leo Kunnas ja Vladimir Bukovski tulivat mukaan siksi, että heillä on kokemusta Neuvostoliiton toisinajattelijoiden vaientamisesta – Kunnas oli Patarein vankilassa 1980-luvulla.
Halusimme myös esitellä kirjoittajia ja kirjailijoita, jotka ovat tehneet merkittävää työtä postsosialististen maiden tutkimuksessa sekä Gulag-tutkimuksessa, mutta joiden kirjoja ei ole suomennettu. Hyviä esimerkkejä ovat Anne Applebaumin Gulag sekä Edward Lucasin The New Cold War. Vladimir Bukovski on hänkin laajalti tunnettu toisinajattelija ja neuvostopropagandan tutkija.
Jehanne M. Gheithin, Duken yliopiston slavistiikan apulaisprofessorin, työt löysin selatessani Yhdysvaltojen yliopistojen artikkelitietokantoja. Gheith on haastatellut yli kymmenen vuoden ajan venäläisiä Gulag-veteraaneja, ja innostuin hänen tutkimuksistaan, koska hänellä on hyvin tuore lähtökohta länsimaiseen traumakeskusteluun ja siihen, miten se suhteutuu Gulagiin, sen kokemiseen ja tutkimiseen. Hänen mukaansa holokaustin myötä on syntynyt erityinen holokaustidiskurssi, joka määrittää sitä, miten traumoja käsitellään.
Näin Gheith kirjoittaa: ”Holokaustista on muodostunut eräänlainen trauman tulkinnan päädiskurssi seuraavasti: se on päävertailukohta suhteessa muihin traumoihin, ja keskustelun termit määrittyvät sen perusteella. Nämä termit eivät kuitenkaan yleensä sovi Gulag-veteraanien kokemuksiin ja tämä on osasyy siihen, miksi Gulag on jäänyt keskustelun ulkopuolelle puhuttaessa 1900-luvun historiallisista katastrofeista. Lännellä ei ole välineitä sen käsittelyyn. Olemme niin tottuneet tiettyyn tapaan määritellä ’trauma’, että emme osaa tulkita Gulagiin liittyvää katastrofaalista kärsimystä: se ei muistuta mitään aiemmin tuntemaamme”.
Lännellä ei siis ole välineitä käsitellä Gulagia – vielä, toivottavasti kuitenkin jonakin päivänä. Gulag on kuitenkin yhteinen surutarina monille kansille: Baltian lisäksi suomalaisille, saksalaisille, koko Itä-Euroopan kansoille ja niin edelleen.
Monet Gulag-veteraanit taas eivät pidä siitä, että heidän kokemuksiaan käsitellään traumoina – onko se edes ihme, kun läntinen traumakäsitys ei vastaa heidän kokemuksiaan. Minun nähdäkseni asiaan vaikuttaa myös psykiatrian väärinkäyttö NL:ssä ja Venäjällä – miksi ihmeessä yksikään jo ikänsä rikollisen leimaa kantanut haluaisi vielä otsaansa psyykkisesti sairaan leiman? (tätä asiaa olen sivunnut omassa Dekolonisaatio-artikkelissani).
Vaikka Suomessa varsinkin vanhemman polven ihmiset ovat hyvin perillä siitä, mitä Siperia tarkoitti, esimerkiksi Budapestissä maaliskuussa 2009 pidetyssä konferenssissa Ruotsin edustajat esittelivät tutkimusta, jonka mukaan 90 prosenttia nuorista ei tiedä, mikä on Gulag ja puolet on sitä mieltä, että kommunismi on vaikuttanut merkittävästi köyhyyden vähenemiseen… Gheith puolestaan on omassa opetustyössään huomannut, että hänen älykkäät yliopisto-opiskelijansa saavat tietää Gulagista ensimmäistä kertaa vasta hänen tunneillaan.
Ja ilman Gulag-tietämystä taas on hankala ymmärtää entisten neuvostomaiden historiaa – eli puolen Euroopan historiaa. Gulag-tutkimuksen elvyttäminen ja ihmisoikeusrikosten tutkimuksen tärkeys ei siis ole vain siinä, että se olisi oikeudenmukaista, vaan myös siinä, että ilman niitä puolen Euroopan historia säilyy sellaisena, jollaiseksi neuvostopropaganda sen loi – ja joka ei ole tunnistettavaa näille maille itselleen.
Itäisen ja läntisen holokaustin rinnastaminen ei vähennä läntisen holokaustin kauheutta – läntinen tapahtui rotuperustein, itäinen luokkaperustein. Toinen järjestelmä halusi luoda rotupuhtaan maailman, toinen taas luokkapuhtaan. Jälkimmäisen aivopesu kesti pidempään, ja sen seurauksien perkaamiseen menee aikaa.
Suuri merkitys näiden tuhojen eriarvoisella asemalla on tietenkin siinä, että Neuvostoliitto oli liittoutuneiden puolella eli voittajien puolella. Toinen suuri merkitys on sillä, että kommunismi ja vasemmistolaisuus ovat yhä aatteita, joita kannatetaan myös lännessä. Euroopassa lukuisat vasemmistolaiset intellektuellit sulkivat silmänsä siltä, mitä oh niin ihanassa Neuvostoliitossa tapahtui. Ja tietenkin olennainen merkitys on sillä, että NL:n arkistot olivat suljetuttuja, ja Jeltsinin vapaamman kauden jälkeen arkistot ovat sulkeutumassa jälleen uudelleen. Venäjä ei ole kiinnostunut selvittämään menneisyytensä negatiivisia puolia, se on siirtynyt rehabilitoimaan Neuvostoliittoa kaikin tavoin.
Ikävä kyllä, lännen holokaustin lopettaminen tarkoitti itäisen holokaustin luvallista jatkamista. Se tietenkään ei ole mitenkään miellyttävää lännelle, ja tämä myöskin on vaikuttanut siihen, että Gulag-tutkimus on säilynyt marginaalisena. Gulag-tutkimukseen verrattuna vankileirikirjallisuutta kuitenkin on kiitettävästi – mutta sekin on marginaalista holokaustikirjallisuuteen verrattuna.